Lähde mukaan, kurkista Kiinaan!

Tänään (23.8.) suomalaiset urheilijat ovat kunnostautuneet jo moukarinheitossa Pekingin MM-kisoissa ja herra Bolt on edelleen maapallon nopein mies.Kiina vyöryy ainakin urheilun ystävien digitaalisiin laitteisiin juuri nyt.Kiina on ollut esillä Helsingin juhlaviikoilla tanssien ja Helsingin taiteiden yössä ainakin eksoottisin keittiötuottein. Tarjolla on ollut mm. hyönteisten maistelua.

Jos kiinnostut Kiinasta, lähde mukaan kolmen viikon matkallemme. Kurkista Kiinaan meidän silmien, korvien ja elämyksien kautta.

Matkasimme maata ristiin rastiin.

Kiinassa todella ihmiset harjaannuttavat itseään kulkemalla puistoissa tai jopa kadulla selkä edellä eli takaperin. Koska Kiinan sensuuri esti blogini julkaisun tuoreeltaan matkan varrelta, joudun julkaisemaan sen nyt "takaperin".

Lukuohjeet: kun avaat blogin, valitse oikean puolen päivämääräpalkista päivämäärän kohdalta. Kirjoituksia on julkaistu 5.7.2015 - 23.8.2015 välisenä aikana siis edellisen Kiinan blogini päivämäärien alla.

Kun klikkaat päivää, aukeaa sinä päivänä julkaistu monen päivän teksi.

Pitää aloittaa auenneen teksti- ja kuvapalkin pohjalta eli kelattava takaperin sen päivän julkaisun pohjalle ja edettävä sieltä ylöspäin aina tarina kerrallaan. Yksi tarina alkaa yleensä otsikolla jonka edessä on oranssi neliö, jonka sisällä on pieni nuoli.

Takaperin kävely ei ole ihan helppoa ja tämä takaperin lukeminenkaan ei ole ainakaan minulle heti sujuvaa. Kannattaa kokeilla, uskon, että harjoitus vireyttää aivoja.

Matkalta palattua arvostaa kotomaan asioita. Ovat Suomenkin auringonlaskut niitä maailman kauneimpia.

Listauksia

Matka on kotiin lentoa vaille lopussa. Mietin lyhyesti matkan antia.

Siitä kehkeytyi rikas, odottamattoman antoisa ja monipuolinen. Nuuskiva nenäni ja pidäkkeetön uteliaisuuteni veivät löytöjen poluille, unohtumattomiin kohtaamisiin. Muistot kulkevat mielessä kuin rukousnauhan helmet sormissa. Käyn niitä läpi, pysähtelen, jatkan. Aloitan alusta, pysähdyn uuden helmen kohdalla ja uppoan muistijälkien jatkumoon uudelleen ja uudelleen.

Mikä oli hyvää?

Kiinalaisuus. KIINALAISUUS ja vielä kerran KIINALAISUUS!

Turvallisuus, ystävällisyys, toimivuus, ruokalajien moninaisuus, keveys ja makujen sinfonia, tulista, lempeän hienostunutta, limaista riisivelliä mutta ah niin vatsaa hivelevää aamun aloitukseksi, siisteys, ummikkojen kohtaamisen yritteliäisyys, rauhallisuus, maltillisuus tungoksessa ja runsasväkisyyden keskellä, terve kansallisuusylpeys, suhteellisuudentaju. Elämän syke ja yhteisöllisyyden tuntuma kansan korttelien vilinässä, konstailemattomuus, kitkattomuus tarttua täkyhin.

Juomarahashowlta välttyminen on todella helpottavaa. Palvelu maksaa sen mitä sen sanotaan maksavan. Tavaran lopullinen hinta saattaa olla taidokkaan tinkimisen ansiosta 1/3 pyydetystä hinnasta. Aina ei edes tarvitse ryhtyä leikkiin, kun kauppias tuumaa, että antaa mennä halvemmalla.

Ihmetyksen aiheet?

Eurooppalaisena ottaa aikansa tajuta itsestäänselvyys, että maailman väkirikkain maa puhuu lähinnä omaa kieltänsä, kiinaa. Kiinahan on maana laajempi kuin koko Eurooppamme. Ei heillä ole tarvetta jokapäiväisessä turistivilinässä, jossa kuitenkin kiinalaisturistit ovat enemmistönä, osata vieraita kieliä. Todellinen liike-elämä toki edellyttää vähintään englannin kielen taitoa.

Opasteetkin ovat etupäässä kiinalaisin merkein. Kiitettävästi esimerkiksi suurkaupunkien metropysäkit ovat myös länsimaisin kirjaimin. Helpottaa ja kummasti nopeuttaa arjen pyöritystä vieraassa toimintaympäristössä. Hetkellisesti voi eläytyä lukutaidottoman ihmisen osaan. Mikä onni osata lukea ja ymmärtää vielä lukemansa!

Sensuurin läsnäolo yllättää. TV-ruutu todella pimenee kesken BBC:n uutisten, kun aiheisiin ilmestyy arkoja asioita: korruptiota, Tienamenin aukion verilöyly mainitaan, kun kerrotaan laulaja Taylor Swiftin keikkamatkasta Kiinaan. Hän on syntynyt juuri tuon raadollisen tapahtuman vuonna 1989. TV siis pimenee hetkeksi. Googlen hakukonetta ei voi käyttää.

Matka opettaa syvästi ja vakuuttavasti ihmisten samanlaisuutta väristä, kielestä ja maantieteestä tai kulttuurista riippumatta.

Ihmisen tarpeet:
Nälkä - ruoka  - wc - hiki - jano - vesi - puhtaus - terveys - työ - palkka - toimeentulo - koti - uni - lepo - perhe - läheiset - yhteisö – yhteisvastuu - koulutus - kevyempi / mielekkäämpi työ - parempi toimeentulo - ylimääräinen raha - mielekäs joutilaisuus - luovuus - ote unelmien reunasta – ahneus meillä, joilla on kylliksi, iloisuus niillä, joilla on jotakin.

Ihminen tulee aika vähällä toimeen tavallisessa arjessa, vaikka kuvan muovia pursuava sekatavarakauppa saa pään pyörryksiin. Vieressä myydään selkeästi perusruokaa riisiä. Mutta mistä astiasta sinä ostaisit?

Eriarvoisuuden ja varsinkin köyhyyden näkeminen koskettaa aina. Jälleen kiinalainen on tätäkin miettinyt ja toteaan viisaasti. Ajatus pätee varsinkin, kun yritämme vieraassa kulttuurissa olla mielestämme avuksi:

Ihmisten neuvominen on helppoa, heidän auttamisensa vaikeaa.

Matkablogiani ovat rytmittäneet tavan takaa pysähdykset kiinalaisen viisauden ja runouden äärellä. Olen ammentanut niistä paljon. Nyt viimeiseksi siteeraan Guan Yinzin ajatusta juuri minulle:

Hyvä jousiampuja on oppinut taitonsa ampumalla eikä mestariampuja Yiltä; soutaja on oppinut taitonsa soutamalla eikä mestarisoutaja Aolta; hyvä ajattelija on oppinut taitonsa ajattelemalla eikä menneisyyden viisalta.

Arkisemmin kiinalainen toteaa:

Tiet oppii kulkemalla, työt niitä tekemällä.

Kiinan matka on kaikkine elämyksineen, kummastuksineen ja oman kulttuurinsa ominasipiirteineen herätellyt minussa monen tason ajattelua. Taidan jatkaa pohdiskelevaa kirjoittamista, jota olenkin jo opiskellut filosofi Eero Ojasen johdolla periaatteena "Kirjoita oma filosofiasi".

Historiaa, museoita, suutaria ja "korttipeliä"

Aamulla suuntaamme Kolmen rotkon museoon. Kuljemme tavallisen elämän melskeen läpi: on suutaria, parturia, räätäliä, kuppilaa, kuppaajaa, keittiötä, kauppaa, kampaajaa ja meitä pällisteleviä kiinalaisia. Heillä on yleensä hymy herkässä, kun muukalainen itse hymyilee ensin. Nytkin miesvanhus asettelee teelasinsa syrjään, poseeraa ja toivoo, että otan hänestä kuvan. Ilman muuta! Otan kokovartalokuvan ja kasvokuva.

Pysähdyn katuhoitolaan. Mies hieroo toisen niskan aluetta. Silmäni nauliutuvat niskaan syntyvään laajaan ja voimakkaaseen punotukseen. Uteliaisuuteni ei pysy aisoissa. Menen niskan äärelle. Hoitajan työkalu on patukka, johon syntyy niskan ihoa kulkiessa tyhjiö ja imu vetää iholle ilmeisen laajan verenpurkauman. Nimitän hoidon "kuivakuppaukseksi", koska verta ei valu ihosta ulos. Hoidossa oleva irvistelee kivusta. Toimenpiteellä niskakipu muuttunee muutaman päivän ajaksi todelliseksi mutta erilaiseksi tuskaksi.

Nousemme portaita kohti museota. Kadulla työskentelee naissuutari. Nyt pitää saada Osmon reppuun neppari. Repun repsottamisesta huomautti jo ystävällinen kiinalainen Shanghain metrojunaa odotellessamme.

Nainen tutkii tilanteen. Etsii epämääräisten lasipurkkien maailmasta sopivaa nepparia. Homma sujuu meidän ja viereisen kengänkiillottajan tuijottaessa. Kohta pyrähtää paikalle suutarirouvan koko perhe. Mies ja kolme lasta. Kaikilla on kengät jalassa! Me valokuvaamme heidät ja he meidät. Repun neppari ja työ maksavat 1.60 euroa.

Museossa on nähtävissä tarinaa isosta patoprojektista, josta aikoinaan hälistiin Euroopassakin. Kiina päätti padota Yangtze joen. Sen pintaa nostettiin niin rutkasti, että viitisen miljoonaa kiinalaista joutui hylkäämään kotinsa.

Museossa on lisäksi muutakin Kiinan historiaa: posliinia, vanhoja tarve-esineitä mm. keittiöveitsiä, jotka eilisessä esittelyssä tuomittiinkin antiikkisiksi museokamaksi, kankaan kudonnan menneistyyttä ja kaikkea sitä, mitä kunkin maan kansallismuseoissa on tarjolla kansallisten heimojen monenkirjavia pukuja unohtamatta.

Alla museon kuva ihmisen kehityksen historiasta. Sitä olen muokannut nykyihmisen hahmolla, joka kulkee eteenpäin älypuhelin matkaoppaanaan.

Museon vanhat hahmot vaikuttavat todella lystikkään hyväntuulisilta.

Ylimmässä kerroksessa on vuosisatojen takasia runollisia ja herkkiä tussimaalauksia. Tämä perinne ei näytä Kiinassa onneksi sammuvan. Kuvissa on jotain ikiaikaista ja universaalia tunnelmaa, harmoniaa, kaihoa, luonnon kauneuden ylivoimaisuutta, herkkää kauneutta pelkistetyillä pensselin vedoilla toteutettuna. Kuvat puhuttelevat ihmisiä vuosisadoista seuraaviin.

Kuhinakeskuksen äärellä on Chongqingin Kiinan punainen taidemuseo. Rakennus lienee saman arkkitehdin kuin Shanghain vain ulkopuolelta näkemämme taidemuseo. Ulkonäkö on identtinen.

Taidemuseossa on todella hiljaista. Tämän hetken näyttely "Historian kaiku" on melko suppea ja kaikenkaikkiaan vaatimaton. Kaikki saatavissa oleva info ja materiaali ovat vain kiinan kielellä.
Allaoleva taideteos kuvaa herkkää kohtaamista Maon ja kansan välillä. Historian kaikua idealistisessa tunnelmassa.

Pyörimme ja piipahtelemme ostoskeskuksiin. Kaikki länsimaiset vaate-, käsilaukku-, kello-, elektroniikka- ja timanttimerkit ovat omina pyhäkköineen edustettuina.

Vaeltelen kiinalaisessa tavallisessa tavaratalossa. Kukaan ei puhu sanaakaan muuta kuin kiinaa mutta lukuisat myyjät käyvät kimppuuni vuolaalla omalla kielellään. Vastaan vähintää yhtä monisanaisesti suomen kielellä puuta heinää ja hyvää päivää kirvesvartta. Hymyilemme ja nyökyttelemme vastavuoroisesti. Kiinan numeroiden käsimerkitkin ovat omanlaisensa. Yksi sormi pystyssä esimerkiksi tarkoittaa 10 rahaa. Sitä rataa hinnoista ja varsinkaan heidän alennusmyyntikoodeistaan ei saa tolkkua.

Ihastun vaatteeseen, joka on henkäyksen ohutta sifonkia. Kauden hitti, ainakin näissä lämpötiloissa. Sovitan. Jään miettimään ja kiertelemään. Palaan kauppaan. Teen ostopäätöksen, vaikka tiedän, että en tarvitse vaatetta. Tunne, tunnemuisto päihittää järjen äänen. Taas kerran.

Tiedustelen, käykö luottokortti. Myyjät vähän vilkuilevat toisiaan ja tulevat siihen tulokseen, että kyllä, ehkä, kai, rouvan S- (visa) tai K-kortti (Mastercard) sentään meillä käy. Lasku kirjoitetaan käsin. Lähden sen ja myyjän kanssa kassapisteeseen. Juu, ei! Korttipeli loppuu lyhyeen. Kiitän, en halua maksaa käteisellä.

Kiinassa on miljoona miljonääriä. Nyt ei minun eurojani tarvita. Hetken pöhinä ympärilläni vaikutti, että olen tarpeellinen nappula Kiinan markkinatalouden pyörityksessä. Kysyn sen sijaan kassatiskillä: Toiletti? WC?? Pis-psiii??? Mies (!) kassalla lukee hätäni onomatopoeettisesta koodistani ja lähtee loikkien ohjaamaan minua onneksi samassa kerroksessa olevaan naistenhuoneeseen. Asetun jonon päähän. Aika hidas jono. Asia hoituu ja palaan mutkaista WC-käytävää.

Äskeinen sifongin myyjäni odottaa mutkan takana puhelin kädessään. Hän on rustannut näytölle englanniksi: onko teillä Amerikan dollareita tai euroja? Vastaan, että niitäkin on, mutta en nyt halua jatkaa kaupantekoa enää. Myyjä hymyilee ymmärtäväisesti. Tiemme eroavat.

Etsiydyn alaspäin kohti liukuportaita. Joudun kulkemaan äskeisen epäonnen kassapisteen ohi. Roteva mies musta salkku olallaan kulkee minua kohti hyppysissään kaksin käsin se käsin kirjoitettu vaatteen lasku, jota en voinut luottokortilla maksaa. Mies vaikuttaa tuohtuneelta. Hymyilen viehättävästi, ohitan hänet ja astelen liukuportaisiin. En maksanut mitään, en ottanut mitään. Odotan jännityksellä, onko korttelipoliisi ovella odottamassa. Minuthan on helppo poimia ihmisvilinästä, koska tuntomerkiksi riittää: erilainen.

Olen vapaalla jalalla!

Saan lennosta naistaksin. Hän ei ymmärrä antamani Hilton hotellin osoitetta mutta ajaa vain. Näytän hotellin kiinankielisen osoitteen. Nainen kaasuttelee valkeat hanskat käsissä, käsivarsia suojaavat kirjavat irtohihat. Hän veivaa autonsa ikkunan auki ja kysäisee ohikulkijalta, joka ei osaa auttaa. Tiedän, että olemme harhapolulla joen rannassa mutta pysyttäydyn tyynenä.

Joku taksikeskus ymmärtääkseni alkaa ohjata naiskuskia. Huokailen, lähinnä hellettä, nainen kääntyy ja antaa ymmrtää, että eihän meillä tässä mitään hätää. Kohta ollaan perillä. Niin ollaankin. Sain kiertoajelua Yangtze-joen rannalla melkein samaan hintaan kuin suorinta tietä perille.

Syömme hotellin ravintolan äärettömältä tuntuvassa makujen ja keittiöiden maailmassa viimeisen illallisemme. Hovimestarikin toivoo, että vinkkaamme, jos ilmenee jotain erityisiä toiveita. Hän taitaa arvella, että erilaiset eurooppalaiset silmät voivat oivaltaa jotan uudenlaista.
Panostan valuvaan suklaasuihkulähteen antiin: vaahtokarkkia tai melonia sulan suklaan peittelemänä. Njamm! Sitten vielä jäätelöä.

Kun kiinalainen ehdottaa, siemailisimmeko kupin teetä, voin tämän illan kokemuksella sanoa:  "Mitä jos nauttisemmekin pallolliset vihreän teen jäätelöä, kun ilta on vielä päivästä lempeän lämmin".

Buddhia ja bisnestä (torstai 23.7.)

Tänään valkenee tämän Kiinan matkamme viimeinen etukäteen suunniteltu ohjelmallinen päivä. Eilen oli tähänastisen oleskelumme ainoa sateinen ja sakean sumuinen sää. Loputtomat pilvenpiirtäjät pyyhkiytyivat rivi toisensa jälkeen loungen ikkunan panoraamasta. Aamu lupaa sään suhteen hyvää. Pakkaamme silti mukaan sateenvarjot ja sadetakit. Ennusteen mukaan saatamme joutua ukkoskuuroon.

Nyt on aamu iltaa viisaampi. Käy kuten uumoilin. Puhelimme soi tasan kello 8, aivan kuin oli sovittu. Meitä odotetaan hotellin aulassa. Matkamme noin 160 kilometrin päähän Dazu nimiselle buddhapatsaiden turistikohteelle on alkamassa.

Hotellin puolesta ainoa englantia puhuva henkilö tulee selittämään, että opastus on siis vain kiinan kielellä. Bingo! Eilen retken ja  opastuksen meille myynyt nuori nainen lymyää miehen selän takana. Hotelli on syvästi pahoillaan meitä kohdanneesta takaiskusta. Hiukan harmittaa. Omatoimimatka tarjoaa yllätyksiä, johin tulee asennoitua seikkailumielellä.

Tarvitaan taas kerran asennetta:

Tuli tarvitsee ilmaa, ihminen avointa mieltä.

Vastaanoton miesvirkailija hakee meille Chongqingin pienen opaskirjan, samanlaisen, jonka onnistuimme jo saaman omaksemme hotellin loungesta saapumispäivänä. Ainakaan hotellissamme ei tunnu olevan muita englanninkielistä tietoa janoavia asukkaita. Kiitämme. Mies alkaa piirtää karttaa, minne meidät mahdollisesti palautetaan retken päätteeksi. Kaiken aikaa hän on sitä mieltä, että kohtaapa meitä retkellämme mikä pulma hyvänsä, soitamme hänelle hotelliin. Hän korostaa ottavansa henkilökohtaisen vastuun retkemme suhteen. Mies kirjoittaa puhelinnumeronsa ja sitten jo mennään bussiin.

Saamme viimeiset vapaat paikat. Ajelemme puolisen tuntia ja sitten koko seurue komennetaan ulos bussista. Vaihdamme varsinaiseen retkibussiin. Se täyttyy matkatoimiston pääkonttorin edustalla nopsaan, kaksi mahtuu tämän bussin kyytiin luemme tulevan oppaamme kahdesta pystyssä olevasta sormesta. Tungemme kiinalaisten joukkoon.

Kun matka alkaa, kiinankielinen opas aloittaa mikrofoniin selostuksensa. Emme ymmärrä mitään. Puhetta tulee ilman taukoa, opas tuskin vetää henkeä tai nielaisee. Selostus kestää ainakin tunnin verran. Osa matkaajista nukkuu, osa räpeltää puhelimiaan.

Bussi tekee pysähdyksen. Luulemme, että olemme perillä. Ei, nyt käydään kollektiivisesti vain pissalla, selittää matkakumppani. Palatkaa ehdottomasti tähän 10 minuutin kuluessa.
Tutkin ympäristöä. Alue vaikuttaa rakenteilla olevalta turistirysältä, joka ei ole vielä päässyt vauhtiin. Toinen vaihtoehto on päinvastainen. Kyseessä on rysä, joka ei koskaan päässyt vauhtiin, joka on hiipumassa. Seuraan, kun taidokas mies hioo kivestä kauniin figuurin päätä.

Käyskentelen komeiden rakennusten pihapiirissä ja tarkkailen muita. Hoilvikaaren katossa on kokoelma herkästi maalattuja päivänvarjoja. Ne muodostavat hienon tilataiteen tunnelman. Samalla näen kiinalaisnaisen, jolla on tuo aiemmin kertomani arvoituksellinen ruokalapullinen hengityssuojus. Ehkä roikkuva sifonkimainen osa toimii vain tunnelman luojana ja koristeena ilman tehtävää kuten hienot myllynkivikaulukset aikanaan.

Bussi kaartaa parkkipaikalle. Olemme olleet tien päällä kohta  kolme tuntia. Kysyn kahdelta nuorelta neidolta, onko nyt lounas. "Kyllä vaan mutta ennen sitä..." Naisen lause jää kesken, nyt mennään taas. Kuljemme nähdäkseni läpi jonkinlaisen keittiöveitsimuseon. Seinällä on teräksen valmistamisen historiaa kuvaavia valokuvia.

Olimme menossa katsomaan Dazuhun Unescon maailmanperinnön listalle päässyttä vaikuttavaa Buddhan kuvien vuosisaitaista omintakeista kallioveistosten näkymää mutta löydämme itsemme keskeltä erilaisten keittiöveisten ja kuorimaveisten paatoksellista esittelyä.

Kuin lammaslauma, meidät ohjataan vikuroimatta huonetilaan, jossa on kovat puupenkit. Istumme kuin kiltit koululaiset luokan penkeillä. Hälisemme hämillämme Osmon kanssa. Konsulentti panee meidät välittömästi kainostelematta ruotuun kiinan kielellä mutta pistävällä ja kohdallamme viipyvällä katseella. Yksi kiinalaisnainen poistuu. Hänen itsenäisyyttään kunnioitetaan.

Esittelijän suustaan suoltuu varmaan konsulenttiluokan priimuksen osaamisella mikrofonin vahvistamana käsittämättömällä paatoksella ensin esitys maagisesta juuresten kuorimaveitsestä. Se on niin terävä, että puulastut lentelevät, kun hän antaa veitsen nuolaista leikkuulaudan reunaa. Syntyy tikkuja ja silkkipaperin ohuita lastuja retikasta. Jokaisen keittiökeisarin unelma on naisen kädessä ja juuri nyt kaikkien buddhan kuvia janoavien turistien ulottuvilla. Tilanne on enemmän kuin absurdi.

Konsepti on mielipuolinen! Puhe suoltuu kuin robotista. Koreografia on haparoimaton, virheetön.
Nyt nainen leikkaa peltiä saksilla, joita ilman meistä kukaan ei voi elää! Sitten ovat vuorossa varsinaiset keittiön taikaveitset. Ne leikkaavat kaikkea, mihin tavallinen keittiötavaran pilkontaan tarkoitettu veitsi ei pysty, johon tavallinen veitsi juuttuu junnaamaan: veitsi silpoo paperia, napsauttelee nahkaliuskat kappaleiksi, luultavasti tarvittaessa naapurin kaulankin. Mielikuvitus tuntuu olevan rajana.

Lattia esittelypöydän ympärillä täyttyy kirjapaperin suikaleista ja nahan paloista. Nainen raivaa retikkasilpun lennellessä tilaa veitsiensä rytmikkäälle työnäytökselle. Yhtäkkiä hän iskee olan takaa vauhtia ottaen leveäteräisen veitsen metalliputkeen kuin suomalainen saunaklapeja kirveellä hakatessaan. Kuuluu mahtava kilahdus. Näytös kuvannee veitsen lujuutta.

Nainen on alansa tähti. Hän puhuu veitsien erityisasiantuntijan itseluottamusella leuka koholla vetämättä henkeä. Poskille nousee hento rusotus. Teksti tulee kuin nauhalta. Hän katsoo häpeilemättä kohti.

Hetken kuluttua edetään myynnissä helppoheikkimeininkiin: kolme komeata veistä, pannaan päälle kuorimaveitsi, peltisakset ja eikä siinä vielä kaikki, lisätään mukaan vielä parranajokone!

Olen revetä naurusta. Tämä ei voi olla totta. Ovatko Dazun kallioseinän kaikki 50 000 buddhan kuvaa toivoneet kuorossa, että turistit saavat heidän katselumatkallaan bonuksena tällaisen veitsishown.
Esitys on loppuun hiottu jokaista käden ja sormen kynnen liikettä myöten. Veitsisetit odottavat ottajaa kasoissa hienoissa pakkauksissa esittelyhuoneen oven pielessä poistumisreitillä. On helppo nostaa paketti menoaan pysäyttämättä ja jatkaa kassalle. Pääsemme livahtamaan luokkahuoneesta.

Joudumme uuteen myyntisaliin, jossa on edellä esiteltyjen lisäksi kynsileikkureita, huiveja, kirjanmerkkejä ja mahtavia taistelumiekkoja. Kiinalaisille tämä kaikki tuntuu olevan ihan normaalia meininkiä. He kuuntelevat kiltisti, istuvat hälisemättä. Osa tarttuu oitis veitsitarjoukseen. Joku ostaa kolme settiä. Nainen kaksi parranajokonetta.

Pääsemme veitsitalon yläkertaan lounaalle kiertämällä uudelleen museotilan kautta. Nuori kiinalaisnainen sanoo, että meidät on sijoitettu pöytään numero 4. Muiden nimiä on eri vaiheissa huudettu ja käsiä nostatettu läsnäolon merkiksi. Meitä ei ole huudettu kertaakaan mutta olemme siis jengissä mukana. Apinat erottuvat huutamattakin.

Istumme meille nimettyyn pöytään. Kun väki on asettunut aloilleen pyöreän pöydän äärelle, pöytien numerot kerätään pois ja ruoka on samassa pyörivällä lasialustalla. Puikot käsiin ja nokkimaan. Emme tunnista juuri muuta kuin ison vadillisen riisiä. Vahvasti maistettua tofua näyttäisi olevan yhdellä vadilla, jotain keittoa varmaankin liemikulhossa, papuja ja oudon oloisia läpikuultavia mötkleitä. Kalaa, lihaa vai laardia? Jätämme väliin. Juomaa, edes teetä, ei ilmaannu ruokapöytään. Ei ole lasejakaan. Kukin hörppii omasta retkipullostaan.

Lopulta matka jatkunee kohti todellista kohdetta. Myyntityö imee jokaiseen hetkeen liittyvän mahdollisuuden: konsulentti apulaisineen piipahtavat vielä bussissa ihmekuorimaveitsen kanssa. "Nyt tai ei koskaan! Viimeinen tilaisuus!" luulen hänen sanovan mikrofooniinsa kiinaksi. Apulainen, joka heiluttelee sormissaan vihreävartista vempelettä, ymmärtää kysymykseni. "Kyllä rouva, veitsi maksaa todella vain 10 yuania!" Se on siis 1,60 euroa. Joudun jo melkein ansaan mutta Osmo panee täyden jarrun ja terveen järjen äänen peliin. Oikein!

Kysyn itseltäni, lähdinkö aamulla katsomaan Unescon maailman perintökohdetta (v. 1999), kuuluisaa dynastioiden saatossa satojen vuosien kuluessa veistettyä vuoren mieletöntä buddhaseinää, jossa on 50 000 buddhan kuvaa vai ostamaan olemattoman hintaista kuorimaveistä, joita jo nyt pyörii liiaksi asti keittiöni sekaisissa laatikoissa? Tulen järkiini, bussi liikkuu. Ehkä tunnin sisällä olemme kohteessa. Matkantekoa on kestänyt viitisen tuntia vaiherikkaaseen noin sadan kilometrin matkaan loistavalla moottoritiellä. Ulkona on noin +30 astetta, hiki tippuu nenäni päästä.

Pikkuisella avoautokärryllä tuulen taivaallisessa vireessä ajamme vielä kilometrin matkan pääportille. Kohde on edessämme. Mykistävä vuori, jonka seinämään on hakattu järjetön määrä (50 000, emme tutustu kaikkiin!) erilaisia buddhan kuvia.

Seinään on kuvattua helvettiä ja taivasta. Osa väreistä on säilynyt: sinistä, loistavaa turkoosia ja punaista. Jo Tang dynastian aikana v. 650 on vuoreen koverrettu ensimmäiset kuvat.

Seinämä kertoo mitä erilaisimpia tarinoita. Joukossa on mulkosilmäisiä, irvisteleviä, humalassa olevia ja myös sielukkaita huilua soittavia hahmoja. Kuuluisin lienee valtava 31 metrinen nirvanaan vaipumassa oleva oikealla kyljellään makaava Sakyamuni, jonka arvellaan vaikuttaneen buddhismin alkulähteillä.

Omassa temppelissään on kullattu Avalokitesvara, jota ympäröi 1007 kättä. Joka kolmannessa kämmenessä on silmä. Syntyy vaikutelma riikinkukosta. Sen pinta-ala laajenee 88 neliömetriin.

Ihmisen tarve kuvalliseen, taiteelliseen ilmaisuus on häkellyttävä. Kuvien yksityiskohdat ja juuri kuvien kasvojen ilmeiden moninaisuus ja asentojen yksilöllisyys kertovat suuresta taidosta ja taiteellisista pyrkimyksistä sekä ilmaisuvoimasta, tekijöiden tunnelatauksista.

Seurueemme nuori kiinalaisnainen on rohkaistunut puhumaan jo vähän oma-aloitteisestikin kanssamme englantia. Hän on selvästi ottanut meidän huolenpitoonsa. Myös yksi seurueen miehistä osaa vähän kieltämme ja "holhoaa" meitä tarpeen tullen. Kiinalainen ystävällisyys on vaikuttavaa. Ummikkoja ei jätetä yksin.

Nuori nainen opiskelee lääketiedettä yliopistossa. Nyt on menossa kiinalaisen lääketieteen jakso akupunktuuria. Käymme kävellessämme läpi päänsärkyyn auttavia akupisteitä, joita nainen osoittaa ja nimeää ohimoilla ja niskassa. Kaikkiaan teoreettistä koulutusta on viisi vuotta ja käytäntöä kaksi vuotta. Hänen seuranaan oleva englantia osaamaton ystävä on sairaanhoitaja. Meitä opastava nainen on lukenut koulussa englantia 11-vuotiaasta lähtien. Hänen lempiaineensa koulussa oli kuitenkin kiinan kieli. Hän pitää lukemisesta ja kirjoittamisesta. Koen sielunsiskoutta. Ennen paluubussiin nousua otamme toki toisistamme muistoksi valokuvat. En näe taaskaan koko päivän retken aikana ketään muita kuin aasialaisia.

Sutjakkaasti lopulta sujunut päivämme ainutlaatuisen kohteen ihailu ja hämmästely on kiertymässä kohti paluumatkaa. Ystävämme ostavat meille persikat. Me annamme vastalahjaksi suklaata.
Nyt ajellaan pysähtelemättä bussilla takaisin Chongqingiin. "Holhoojamme" huolehtivat, että löydämme takaisin hotelliin. Hyppäämme sopivalla bussipysäkillä ja otamme lähes ilmaisen taksikyydin hotelliin (4 ensimmäsitä kilometriä = 10 yuania = 1,6 euroa, eli koko matkamme).

Taivas puhuu (keskiviikko 22.7.)

Bing Xinin runon toiveeni asettua yön hiljaiseen yhteyteen rikkoo aamuyön räiskyvä salamointi ja ukkosen jyrinä. Kello on puoli neljä. Taivas pudottaa vettä ja näyttää pesevän viimeisetkin valonsa jopa punaiset mainosvalonsa sammuttaneen kaupungin. Miljoonakaupunki tulee herämään kasvonsa perusteellisesti pesseenä.

Aamulla katselen mietteissä sateen  läpi harmaata pilvenpiirtäjänäkymää 32. kerroksen loungen ikkunasta. Nyt oivallan, että shanghailainen taiteilija Yang Yongliang (ks. Shanghain teksti MoCAsta) on luultavasti saanut idean "pilvenpiirtäjävuoriinsa" juuri samanlaisella hetkellä!

Hyvin utuisen harmaat pilvenpiirtäjät horisontissa todella muodostavat kuin teräväkulmaisesti polveilevan vuorijonon, josta tarkkaan katsoen alkaa erottua ikkunoita ja muita talojen rakenteita. Jostain aavistamattomasta elämyksestä, näystä, välähdyksestä kumpuavat luovuuden idut. Jokainen hetki, havainto ja ohikiitävä näky saataa luovuuden näkökulmasta olla poikkeavan merkityksellinen.

Bing Xin koki sateen äänessä, rytmissä ja ehkä sen maahan putoavissa pisaroissakin runon ainekset:

Yöllinen sade

kirjaili hienovaraisesti

runoilijan tunteita.

Päivästä tulee salaperäisen sumuinen, osittain sateinen. Päätimme jo aiemmin sammutella menovimmaa tässä viimeisessä kohteessamme Chongqingissä.

Huomiselle järjestelemme taas hotellin matkatoimistossa muutaman englantia puhuvan välikäden kautta retkeä Dazu-nimiseen paikkaan. Hotellin ovimies osaa englantia paremmin kuin matkatoimiston virkailija, joka ei osaa sitä ollenkaan. Hyvällä tahdolla ja ystävällisellä yrittämisellä retkemme toteuttaminen onnistunee.

Kiinalaiseen tyynnyttelevään tapaan henkilöt, joiden kanssa asioimme, kehoittavat meitä nauttimaan huomenna aamupalan rauhassa ja sitten huoneeseemme soitetaan, kun meidät noudetaan. Oppaamme puhunee englantia. Se jää nähtäväksi.

Tänään turismin välipäivänä päätän hemmotella itseäni hotellin manikyyrissä. Kun kävin tilaamassa aikaa, rouva, joka palveli minua ei tosin tuntenut manikyyri-sanaa mutta asia oli helppo esittää käsin ilman sanoja. Tunnin kuluttua käsittelyn pitäisi alkaa. Puhelin jo pirahtaakin, hoitaja on paikalla. Menoksi.

Käsieni hoitajalla on seuraneiti. Nuoret naiset pulputtavat tauotta koko tunnin ajan. Olen heille kuin kuuromykkä otus, jolla on vain kynnet. Kiinan kielen merkillisyys korostuu tuon kuunteluoppilaana olon aikana. Jotenkin tuonkin  kielen lapsena oppii. Matkiminen on taidokas opettaja!

Nuori manikyristi tekee todella huolellista työtä, seuraneiti huolehtii napista, jolla lakan kuivaajatunneli aina uudelleen käynnistetään. Lakkakerroksia tulee viisi, jos pysyin laskuissa mukana ottaen huomioon siis pohjalakat, varsinaiset värikerrokset ja suojalakan. Muistelen sukulaiselta kuulemaani kiiltävän parkettilattian lakkausprosessia. Hänen parkettinsa melkein säkenöi kiiltoa.

Tunti siinä tyhjänpäiväisessä ja turhamaisessa touhussa hurahti. Lopputulos on esteettisesti kaunis, suorastaan elegantti. Nainen teki ammattitaidolla ja hötkyilemättä työnsä. Käsittelyn ajan katselin, kun rivi kiinalaisia miehiä juoksi läheisessä kuntosalitilassa paikallaan juoksumatoilla. Vähän tuli absurdi tunnelma. Tunsin joutuneeni konkreettisesti joutilaan maailman omahyväiseen keskiöön. Hups!

Hotpottia

Sumuinen ilta ei houkuttele ravintolan etsintään. Illastamme hotellin ravintolassa. Se tarjoaakin kaikkea ruokaa, mitä voi toivoa! Esillä on tavallaan monen keittiön buffet-pöydät. Hovimestari esittelee: tässä ovat pastat, pizzat, ranskalainen keittiö (mm. Kukkoa viinissä), sushia, meren eläviä, lohta monessa muodossa ja tietysti kiinalainen keittiö moninaisine mahdollisuksineen.

Haluamme tyypillistä kiinalaista hotpot-ruokaa. Istahdamme pöydän ääreen. Tunnen kuin olisin lapsi jälleen. Tuoli menee syvälle alas ja pöydän reuna asettuu korkealle. Ei sentään leuan tasolle. Kun aloitan ruokailun tajuan, että tälläkin lienee takoituksensa. Kiinalaiset eivät ole ainakaan pidempiä kuin minä. Puikoilla syöminen onnistuu kyllä mutta nyt matka kupista suuhun on oleellisesti lyhyempi ja roiskeiden uhka miehustalle on selkeästi pienempi.

Hotpot on juuri Chongqingin erikoisuus. Pöytään tuodaan kaasuliekin päällä kattila kuumine liemineen. Sinne kerätään itse tykötarpeet mielihalujen mukaan: kaviksia, juureksia, sieniä, lihaa. Tarjolla olisi myös maksaa, munuaisia ja mahdollisesti entuudestaan tuttua koiran suolta. Niihin emme kajoa. Kattila porisee, ruoka valmistuu. Makupalat ongitaan puikoilla padasta ja viedään mausteliemikupin kautta suuhun makusteltavaksi. Herkullista!

Hedelmä- ja jälkiruokapöytä täydentävät makujen sinfonian: mansikkamoussea, tiramisua, suklaakakkua, karpalohyvää ja sitten valinnan mukaan jäätelöä tai mikä ettei vaahtokarkkeja valuvan suklaan kyydittäminä. Taas kerran on viisasta syödä hitaasti ja nauttia kiireettömästi, tulla sopivasti kylläiseksi.

Turistaanpa teestä

Kiinalaiset ovat nautiskelleet teetä jo nelisen tuhatta vuotta. Kuka keksi teen? Kysymys ei ole yhtä vaikea vastattavaksi kuin Kaija Koon kysymys: kuka keksi rakkauden.

Kiinan hallitsija Shennong löysi teen vuonna 2737 e.a.a. Eräänä päivänä kaukaisella matkallaan keisari pysähtyi armeijansa kanssa lepäämään. Palvelija keitti keisarille vettä juotavaksi ja silloin villistä teepensaasta leijaili lehti keisarin höyryävään vesikuppiin. Keisari maisteli juomaansa ja totesin lehden tehneen vedestä erityisen virkistävää. Näin syntyi tee, cha.

Tee on Kiinassa käsite, jolla on sielu ja luonne. Se on kommunikaatiossa viestinviejä.
Vasta Tang-dynastian aikaan (618-907 AD) teen juonti levisi läpi Kiinan sen kaikkiin kansan kerroksiin. Teestä kehkeytyi taitolaji sekä sen valmistamisen että tarjoilun suhteen.
Kiinalaisen teen vaiheita

Tang dynastian aikana teen lehden höyrystettiin, paahdettiin ja tehtiin pulveriksi, joka sekoitettiin veteen ja maustettiin suolalla.

Song dynastian (960-1279) ajalla tuli muotiin vispattu tee. Teenlehtipulveria sekoitettiin kuumaan veteen, jota vispattiin bambuvispilällä kunnes vaahto ilmaantui teen pinnalle. Prosessin ajateltiin rauhoittavan mieltä.

Ming dynastian (1368-1644) ajan koittaessa teen valmistukseen piti keksiä ihan oma tyylinsä. Teelehdet haudutettiin teekannussa. Metodi sai nimekseen haudutettu tee (Steeping method). Keskeistä oli oppia annostelemaan teelehtiä sopivasti ja säätää veden lämpötila oikeaksi. Alussa käytettiin isoja teekannuja, joissa lehdet haudutettiin mutta aikaa myöten huomattiin, että kuppi kupilta tee muuttuu kitkeräksi, jos lehdet hautuvat liian kauan. Siirryttiin pienempiin kannuihin.
Gongfu cha merkitsee kirajaimellisesti onnistunutta teen valmistamista. Siinä on keskeitä tuoda esille teen aromi,  tuoksu ja väri.

Tee ei ole vain teetä

Kiinalaisessa yhteiskunnassa teen tarjoamisella on oma viestinsä. Kun kiinalainen haluaa pyytää anteeksi, hän kutsuu teelle. Nuori sukupolvi osittaa kunnioitusta vanhempaa polvea kohtaan tarjoamalla teetä. Ruokaliinan taittelu teeseremoniassa on traditio, jolla pidetään loitolla paha chi energia.

Tuntuu, että kun suomalainen toisen tavatessa sanoo ööh, kiinalainen jo huikkaa: "Mennäänkö nauttimaan kupposet teetä?"

Teen lehtien kirjo on laaja: mustaa, valkoista, keltaista, vihreää, Wulong (= Olong) teetä. Lisäksi näistä syntyy suuri määrä sekoituksia. Niihin voidaan lisätä kukkia ja mausteita.
Valkoisella teellä katsotaan olevan erityisen hyvä antioksidanttivaikutus. Se tuoksuu vähän makealta ja miedolta. Minun valkoisena saamani tee muinoin Lijiangissa maistui lehmän lannalta.

Istun Chonqingin kaupungin Hilton hotellin 32. kerroksessa illan hämärtyessä ja nyt on juuri oikea hetki tilata vihreää teetä. Ikkunasta piirtyy jokimaisema ja mieletön, käsittämätön määrä pilvenpiirtäjiä. Niiden kerrokset häipyvät yhä usvaisempina kauas horisonttiin. Eteeni aukeaa kuin entisajan mustavalkoinen valokuva suurkapungista kohtalaisen ylhäältä kuvattuna. Ihmiset viettävät hämäränhyssyä? Todella harvoista ikkunoista näkyy valoa. Tässä kaupungissa on 30 miljoonan ihmisen koti.

Virikkeiden vyöryä

Matkallaoloa on takana kolmatta viikkoa. Tuntuu, että olen poimunut Kiinan pullasta rusinoita. Ne ovat maistuneet todella makeilta. Sää on suosinut maisemakohteissa. Sateen tai sumun armoille emme ole jotuneet.

Kotimaan heinäkuu taitaa muodostua vuosisadan kylmimmäksi. Pikkuruisen päivänvarjon hankin koristeeksi. Ei se suojaa auringolta eikä sateelta mutta söötiltä se näyttää ja hymyillyttää muitakin kuin kantajaansa.

Terveys on taannut suunnitelmien ja aikataulujen toteutumisen. Poimimattomia rusinoita tuntuu riittävän. Ei tarvitse kuin silmäillä vähän uusien alueiden matkaopaskirjoja. Vielä olisi tuo vuori, tuo kanjoni, nuo pengerrykset museoista puhumattakaan.

Nyt väsymys saa vallan. Sormet sekoilevat näppäimillä. Niin tietokoneen kuin kirjoittajankin on aika asettua lataukseen.

Oi syvä yö,

ota väsynyt minuuteni

syleilyysi.

Lakkaan kirjoittamasta

ja asetun hetkeksi

hiljaiseen yhteyteesi.

Bing Xin

Jäähyväisten aika Shanghaille - kohti Chongqingia (tiistai 21.7.)

Saavumme ajoissa Shanghain lentokentälle. Viiveet eivät ilmoittaudu etukäteen. Yhdellä metron vaihdolla arvelemme kiitävämme matkalaukkuinemme (vain 15 kiloa) lentokentälle. Vaihdon jälkeisessä junassa väki vähenee. Lentokentän pysäkkiä edellisellä seisokilla poistuu koko porukka. Väki nyökkää suuntaamme: on hyvä nousta autioituvasta vaunusta. Xie, xie!

Tottelemme. Seuraamme esimerkkiä ja jäämme poistumisovelle odottamaan seuraavaa junaa, joka matkannee viimeisen etapin.

Kentällä kaikki hyvin. Opastaulut tosin yrittävät huijata: mene lentoyhtiösi mukaan alueelle D! Sievä virkailija ohjaa syvään kumartaen alueelle C, jossa puolestaan jälleen tyyni nainen viittaa meidät alueelle B. Luotamme kaunottarien päättäväisiin otteisiin.Pelkään aakkoskirjainten vähetessä, että alueen A jälkeen on vuorossa EXIT! Onneksi check-in prosessi pysähtyy onnistuneesti jostain syystä juuri alueelle B.

Kohtuus ja tolkku kaikessa

Nyt taas odotellaan. On aikaa kierrellä lentoaseman butiikeissa. Bongaan heti kiinalaisen tämänhetkisen designin kaupan ja sen huikean kauniit käsilaukut. Liikkeen logokin on jo pelkistyneisyyden ystävän silmää hivelevä epäsymmetrinen ruutukuvio.

Käsilaukut vetävät omaperäisellä korkeankapealla muodollaan ja pintakuviollaan minua kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Olen ainoa pistäytyjä. Syy selviää kohta, mutta sitä ennen on syytä siemailla pieni annos ystävällisesti tarjoiltua teetä ja istahtaa tummapuiselle liikkeen jakkaralle huokailemaan muotoilun kauneutta. Laukut ovat käsityötä. Pinnan bambumainen punonta on tyylikäs.

Pyytämättä miesmyyjä päättää pudottaa kuolaavan asiakkaan realiteetteihin. "Niin, rouva tämän teidät selvästikin hurmanneen laukun hinta on 22 600 yuania. Luku vaikuttaa epätavallisen suurelta ollakseen kiinalaisen tuotteen hinnan mitta. Äkkiä euroiksi muutettuna yli 3500 euroa! Toinen punainen pintarakenteeltaan vaatimattomampi laukku maksaa "vain" 10 000 yuania. Yritän pysyä kuosissa. Silitän laukun pintaa hellästi ja siirryn tallustamaan kulunut reppu selässä kohti lähtöporttia. Repussani roikkuva kreikkalainen maskottinalle Igor antaa aplodit. Se jos kuka kreikkalaisena tietää, mihin holtiton rahan käyttö johtaa.

Ymmärrän, että ostajalla tulee olla joku tolkku jopa punaisesta käsilaukusta maksettavan hinnan suhteen. Yli vuosikymmen sitten kävin saman painin punaisen käsilaukun kanssa juuri Kreikassa, Ateenassa. Nukuin yön yli mutta käsilaukku voitti. Liian harvoin olen ulkoilluttanut tuota kaunokaista. Ei auttanut tuo pienen ihmisen tulonsiirto Kreikkaa pankkikriisin kiroukselta. Tosin kotona huomasin, että laukku on hollantilaista muotoilua Amsterdamista.

Laukkujen lumous haihtuu mutta arvostan omaperäistä muotoilijaa ja käden taidon osaajaa. Onneksi en muista liikkeen nimeä. Ei tule kiusausta piipahtaa liikkeen nettisivuilla.

Söisinkö silkkiä?

Taikurit laittavat toisinaan punaisen silkkiliinan suuhunsa. He ovat pureskelevinaan ja nielevinään sen. Sitten liina ilmestyykin yllättäen korvakehden takaa. Vaikka olenkin esiintynyt kohtuullisella menestyksellä Genevessä Samuelin 3-vuotis synttäreillä taikurina tyhjästä lasista ilmestyvän pienen punaisen silkkiliinani kanssa, tätä temppua en osaa.

Lennolla tarjotaan ateria, jossa on kotoisen tyyppisiä kaalikääryleitä. Ruokapakkauksessa on pieni kuhmurainen pussi, syötävää sekin. Pussin päällä lukee sinappisilkkiä! Kuulostaa jännittävältä. Revin pussin kulman varovasti auki ja alan lypsää "silkkiä". Tuote vaikuttaa litteiltä vihreiltä pavuilta. Liukkaita ne ovat kuin silkkinauhat mutta sinapin mausta en saa tuntumaa. Riisin kyytipoikina ne tarjoavat sutjakkaan purutuntuman.

Sanalla silkki näemmä voidaan Kiinassa myydä mitä hyvänsä. Tulee mieleen kotoinen Karjala. Kaupasta saa Karjala-olutta, karjalanpiirakat ovat lähes jokapäiväinen leipämme, mutta onnistuin ostamaan lentokentältä jopa Karjala-sudokuja kirjan. Toistaiseksi en ole keksinyt, miten sen kirjan sudokut liittyvät Karjalaan.

Vauhtia onneksi ilman vaarallisia tilanteita

Kun taksilla siirryimme lentokentältä hotelliin, tunsin hetken, että Kiinassa on keksitty auto, joka liikkuu eteen, taakse ja sivulle. Hurjalla vauhdilla kuskimme sukkuloi 80-100 km/h vauhdilla tosin monikaistaisella tiellä. Tuntui, että tyhjä tila jonkun kaistan auton edessä oli välittömästi otettava haltuun. Menimme sik-sakkia. Pelti ei kolissut. Turvavöitä ei ollut.

Olen hämmästynyt, että liikenteen moni-ilmeisyyden ja liikkuvien erilaisten ja eri nopeuksilla rientävien ajoneuvojen määrän huomioiden en ole koko oleskeluaikana nähnyt yhtään kolaria tai muuta onnettomuuteen viittaavaa. Autojen kyljetkin ovet käsittämättömän siistejä verratuna Italian autokantaan, jossa kaikilla on omat ruttunsa autojensa pelleissä.

Metron suurkulutusta

Kotiasemamme on Xinzha road.

Kun maan alla liikenne sujuu, sitä on ilo suosia. Tosin askeleita kertyy ja hyvä kunto on ehdoton etu tai suorataan edellytys. Päivittäiset askelmäärät pyörivät 20 000 askeleen tietämissä. Shanghain metroverkostossa et ole koskaan yksin. Mustahiuksisia menijöitä ja tulijoita risteilee kuin vilkasliikenteisten muurahaipesien valtaväylillä.

Matkanteko sujuvassa ja siistissä metrossa on lähes ilmaista. Kolmen vuorokauden lippu maksaa 48 yuania (n. 8 euroa), yhden vuorokauden lippu 18 yuania ( n. 3 euroa). Roskia julkisista tiloista on vaikea löytää. Lattiat kiiltävät ja tilojen tuoksukin on neutraali. Verkostossa on 12 linjaa.

Harvoin seisot laiturilla yksin. Vain maanantaiaamun metrolinja 8 vaikutti pettymystä ennakoiden yllättävän tyhjältä. Taidemuseon ovelle ei kukaan muu halunnut matkustaa toteamaan, että se on todella kiinni. Opaskirjan mukaan museo on auki daily. Maanantaita ei lasketa, koska sillä on vähän tahmea maine päivien joukossa.

Maanantaina osuimme illansuun todelliseen ruuhkaan. Asemilla oli huomioliiveissä mikrofonien kanssa ruuhkaa organisoivia työntekijöitä. He katkaisivat junaan pyrkivien jonon, kun vaunu oli inhimillisesti katsoen täpötäynnä. Ihmiset tottelivat vikuroimatta.

Saavuimme paikalle, kun päivän työtiimikokous tapahtui metrojunan laiturilla. Saivatko työntekijät noottia, kerrattiinko toiminta-ohjeita, liikennelaitoksen arvoja vai valittiinko viikon työntekijä, se ei meille selvinnyt. Näkymän totisuus lisäsi turvallisuuden ja järjestäytyneisyyden tunnetta.

Ihmiset eivät säntäile, ryntäile, töni tai tuupi. Kun maassa on 1,35 miljardia ihmistä, elämä opettaa, että jokaiselle tulee vuoronsa, kun odottaa kiltisti. Minun menoni ei ole toisten pyrkimyksiä kummempi.

Ilma ulkona on helteinen, ajoittain tukalan kuuma. Kukaan, koskaan ei kävele vastaan kaljatölkki kädessä. Vesipulloistakin hörppyjä ottavat etupäässä turistit. Yhtään humalaista katu- tai metroliikenteessä en ole reilussa kahdessa viikossa tavannut. Mikähän suomalaisia kaduilla kesät talvet oikein janottaa?

Helteisinä päivinä yllätyn, miten moni vanhahko mies istuu puistossa tai bussissa ja vilvoittaa oloaan viuhkalla. Olen pitänyt viuhkaa perin naisellisena kapineena.

Katumuodista

Kiinan urbaanin muodin ehdoton hitti on sifonki.

Pääväreiksi osoittautuvat musta ja valkoinen. Molemmat pukevat mustahiuksisia kiinalaisnaisia. Sifonkimekko voi olla reisi-, polvi- tai nilkkapituutta. Helman leikkaus on kapea tai viehkeästi liehuva. Alusmekko on yleensä vartalonmyötäinen ja senkin pituus vaihtelee. Kokonaisvaikutelma on tyylikäs, viehättävän naisellinen painottomassa ilmavuudessaan. Helmat heiluvat kuin riippupajut tuulen vireessä.

Keinusandaaleissani on tavallista paksumpi pohja. Korkeus ei vedä vertoja kiinalaisnaisten jalkineiden korkeudelle. Naiset ovat melko lyhyitä ja pituutta venytetään paksuilla kengän pohjilla.
Yleisesti pukeutuminen on hyvin tutunoloista ja sekalaista kuten Euroopassa. Tyyli on rento ja käytännöllinen. Nuoret naiset käyttävät paljon lyhyitä farkkushortseja mustien sukkahousujen kanssa tai ilman. Koristeellisuus ja mm. pitsikuosisomistukset ovat yleisiä. Meikit ovat keveitä tai meikkiä ei käytetä. Jonkun yksittäisen massiivisten tekoripsiensä katveessa nukkuvan olen metrossa nähnyt.

Vanhuksia kuljeksii joskus kaduilla asuissa, joiden perusteella meidän oloissa tulisi huoli ihmisestä ja hänen terveydestään, yksinäisyydestä. Asut muistuttavat yksiväristä tai kirjavaa löysää pyjamaa. Apuvälineitä ei todellakaan juuri näe. Niiden tarvitsijat pysyvät kotikortteleissa.

Ruokaa korkealla pyörien

Suuntaamme illalliselle Radisson SAS hotellin pilvenpiirtäjän 45. kerroksen pyörivään ravintolaan. Saan pitkästä aikaa lammmasta. Näkymä on upea. Minusta pilvenpiirtjien ja muun kaupungin valomeri monimuotoisuudessaan ylittää New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Time Squarin näkymät.

Olo on rento, kun kommunikaatio luistaa vaivatta vaihteeksi englannin kielellä. Ravintolatorni ehti pyörähtää koko kierroksen reilun kahden tunnin aterianautinnon aikana.

Alkaa olla aika mittailla matkalaukkujen vetokykyä. Aamulla (tiistai) vaihdamme maisemaa ja kotomaa häämöttää viikonloppuna.

Tänään (20.7.) on tärkeä päivä. Leo täyttää jo 9 vuotta. Hänen syntyessään oli Englannissa huippuhelteinen päivä. Soitamme Suomeen, jonne hän on saapunut loman viettoon. Kaipaamme, rakastamme. Nähdään jo aika pian!

Mokasta MOcAan tekemään taidetta (maanantai 20.7.)

Pahat epäilymme osoittautuvat paikkansapitäviksi. Maanantai on museoihmisille pettymyksen päivä. Aavistus olisi vain pitänyt hyväksyä heti epäilyn herätessä. Löydämme viime viikolla puoli päivää mokailtuamme väärien ohjeiden ja ohjekirjojen takia etsimämme Shanghain ylistetyn taidemuseon. Maanantaisin kiinni, selväpä se. Nyt on yksi selkeä syy palata kaupunkiin. Rakennus on kattorakenteen punaisuudellaan säilyttänyt kiinalaisuutta. Palkkien päitä koristavat kiinalaiset merkit.

Bongausmatka ei ollut turha tulevaisuutta ajatellen. Löytämisen riemun lisäksi on se hyöty, että nyt tiedämme, että yli 60-vuotiaat saavat ohittaa jonot. Seuraavalla kerralla saatamme ylittää jo 70 vuoden rajapyykin. Ajelemme metrolinjalla 8 haahuilematta suoraan museon pysäkille. Marssimme itsellemme sopivana aikana lippuluukulle ohi varhain jonoon asettuneiden, hymyilemme nuoruutta kadehtimatta: sorry olemme vanhoja!

Otamme uuden näkökulman maanantaihin. Muutetaan moka MoCAksi. Palaamme metrotunnelliin kiitämään kohti Museum of Contemporary Art in Shanghai. Sisäänkäynnin tuntumassa ja suorastaan ovitasanteella kiinalaismiehet venyttelevät kehoaan ja mieltään kohtaamaan nykytaidetta.

Ei minkäänmoista jonoa, suoraan sisään tyhjiin halleihin.

Katsomme videotaideteoksen, joka kestää lähes vartin. Se lienee videotaidetuttavuuteni ajallinen ennätys. Taideteoksessa on tarina, jossa mies valkeassa smokissa polkee polkupyörää, jolla on täytetty hevosen pää ja komea nahkasatula. Istun lattialle, videon musiikki herättää kauneudellaan huomioni. Myöhemmin lopputekstissä lukee: musiikki Seppo M. Lehto, kotomaamme poika! Hevospääpyöräseikkailu on absurdi, monipolvinen tarina.

Jatkamme taululle, joka esittää laajoja harmaita vuoria. Vai esittääkö sittenkään? Osmolla on nopea muisti: déjà vu! Kuvan taulu ei olekaan vuori vaan rakennelma kasaksi ryhmittyneistä pilvenpiirtäjistä, jotka lopulta hahmottuvat valtavaksi vuoreksi, kun pelkistää näkemäänsä. Läheltä katsoen voi erottaa pilvenpiirtäjätalon seinät ja ikkunoita, joissa joko palaa valo tai sitten ei.

Nyt minunkin muistini palaa asteittan. Ihana nähdä! Olemme tavanneet ja ihailleet tämän 1980 syntyneen shanghailaisen taiteilijan vastaavanlaista työtä Amos Anderssonin taidemuseossa kuluneena vuonna. Mainio idea. Yang Yongliangin töitä voit kurkata netistä hänen nimellään. Toisaalta alan miettiä, onko Yang Yongliangin viesti se, että urbaani elämän meno ottaa hijalleen käyttöönsä kaiken "koskemattoman luonnon" kuten Keltaista vuorta muistuttavan vuoristonkin. Talorykelmän takaa pilkistää nostokurki ja talojen välissä saattaa kuvitella yksittäisiä puita, jotka nekin voivat yhtä hyvin olla ihmiskäden tekeleitä ja voimansiirron pömpeleitä. Kiehtova kuvamaailma joka tapauksessa.

Yhden huoneen nurkan on valloittanut kasa Marimekon istumissäkkejä. En pääse perille, onko kasa taidetta vai saako museoviras joskus nostaa säkkituolin alleen ja oleilla museossa.
Nousemme kerroksen ylös lasten taiteen maailmaan. Käytämme hyväksemme kaikki interaktiiviseen taiteiluun tarjoutuvat mahdollisuudet. Kokeilemme kahdella pleksilevyllä, miten syntyy vasarelymaisia kineettisiä kuvioita. Leikkivä lapsi sisälläni herää! Näissä pleksin palasissako on kineettisen taiteen syntymisen juuret? Ne ovat joka tapauksessa oivallinen apuväline visuaalisiin kokeiluihin ja vähintäänkin tämä on hauskaa. Tunnen olevani aito homo ludens!

Täydennämme kankaista taidekyhäelmää, jossa kävijä saa asetella neliömäisiä tekstiiliruutuja pujotustekniikalla entisten jatkeiksi. Ryhdymme molemmat puuhaan. Osmo jälleen nokkelampana on vauhdissa, kun minä vasta pyörittelen kahta neliötä kädessäni. Mieleni tekee ottaa muistoksi nämä kaksi toisiinsa liitettävää tekstiilin palaa. Muisto Italian valkoisen marmoripalan haltuunoton yrityksestä saa omatuntoni säikkymään. Osmokaan ei tue ajatusta ottaa jotain mukaansa museosta. Sitä sanotaan varkaudeksi. Se on luvatonta, rikos.

Graafikkohetkeni koittaa! Saan vedostaa oman puupiirroksen kolmella laatalla, kolmella värillä toki valmiiksi työstetyiltä abstrakteilta levyiltä. Saan kuolemattoman taideteokseni, "vasarelyni", tietysti mukaan kunhan se on kuivahtanut. Vielä vieraskirjaan nimi ja pieni oma piirrokseni.
Kolmella museon salivahdilla on aikaa seurata, kun telaan värini, kinnitän sen paperiin ja nostan vedoksen seuraavalle laatalle. Paljastan, että olen tehnyt tätä ennenkin. Tuntuu, että leikistä innostuva aikuinen on heillekin ilon hetki, kun vierailija sattuu vielä olemaan muukalainen.

 Museonkahvilan hyllyllä odottaa rivi Marimekon unikkokuosisia mukeja niitä, joiden kahvihammasta kolottaa. Kahvila on tyhjä ja aution oloinen. Poistumme taiteesta nauttineena ja sille itse antautuneina.

Täällä todella näkee ihmisvilinässä korkeintaan yhden promillen verran muita kuin aasialaisia.
Tarkastamme Shanghain museon jonon. Liian pitkä tässä ilmanalassa. Jo toinen merkittävä museo jää odottamaan ensi kertaa (onneksi!).

Totean, että jokainen eletty hetkemme täällä muuttuu koko ajan osaksi shanglailaista historiaa. Minga dynastian posliinit ja taiteluissa käytetyt historialliset miekat jäävät näkemättä. Ne jaksavat onneksi odottaa.

Liu, Piu ja perikiinalaiset näkymät

Nyt kolottaa kahvihammasta. Pyrimme pariin kiinalaispaikkaan: ei jäätelöä, ei mitään "kahvileipään" viittaavaa. Sorrumme Starbucks coffeen tarjontaan. Jonossa päätämme, että nimemme ovat Liu ja Piu, kun kahvilan konseptiin yleensä kuuluu, että nimi kysytään ja merkitään juoman valmistusjonossa mukin kylkeen. Petymme, nimiä ei kysytä. Palveleva mies laittaa samanlaiset kiinalaiset käppyräiset hässäkät mukeihimme. Ehkä merkki tarkoittaa erilainen.

Iltapäivällä noudamme Osmolle mittojen mukaan ommellun silkkipaidan. Olemme perin tyytyväisiä. Sukkuloimme hetken vanhan kaupungin Yu-puiston tunnelmallisessa miljöössä.

Kuljeksimme kirjakaupoissa, joissa englanninkielistä kirjallisuutta on varsin niukasti tarjolla. Poikkean haistelemaan paperi- ja sivellinkaupan kalligraafista tunnelmaa. Vaivun lumoon. Hyllyt notkuvat kuin lakanakangaspakat erilaisia papereita. On kaikenkokoisia pensseleitä. Silmäilen kalligrafian harjoitusvihkoa, alkeiskurssia. Miesmyyjä rientää äärelleni. Hän vakuuttaa englannin kielellä, miten helposti sukeltaisin vihon avulla merkkitaiteen valtakuntaan. Sanon, että kannustus tuntuu hyvältä, mutta kokemuksesta tiedän, että avain sujuvien tussimerkkien piirtymisen taitoon on varsin monimutkainen, vaikea, pitkäjänteistä harjoitusta ja ehdotonta intohimoa vaativa. Kiitän kannustuksesta mutta harjoitusvihkokin jää odottamaan seuraavaa kertaa.

Riisipaperien, pensselien, pensselitelineiden ja tussien maailmasta tömähdän kadulle.En ole vielä immuuni maan kulttuurin perusnäkymille aina iloisille nyyttien värkkääjille tai luottavaisesti asiakkaita odottaville "polkupyöräkauppiaille". Heidän kauppansa on tuotesijoittelun taidonnäyte. Haluaisin jäädä odottamaan, että näkisin, miten pyörällä illalla ajellaan kotia kohti.

Tasapuolisuuden nimissä pitää näyttää, että onhan Shanghaissa pilvenpiirtäjiäkin. Alla kullan värillä pröystäilevä Pradan liike.