Puistossa oleilua

Eilisaamu valkeni aurinkoisena. Raotin verhoa ja lapset kipittivätkin jo koulun portista. Porttivahdille heilautettiin tuttavallisesti kättä. Suurin osa lapsista saapui portille vanhempien tai isovanhempien selässä. Myöhemmin kaupungilla näin, että vanhempien tai isovanhempien kantokykyluokan käydessä riittämättömäksi lapset huristelevat bussilla kouluun.

Lähdimme kohti Mustan lohikäärmelammen puistoa ( The Black Dragon Pool Park). Portilla ilmeni, että jos olisin alle 1,2 metrin mittainen (lapsi), pääsisin ilmaiseksi. Mittakeppiä en portin tuntumassa havainnut. Nyt tuli pulittaa turistihinta, peräti 6 euroa ja liitännäismaksu ylipäätään mm. vanhan kaupungin mukulakivien kuluttamisesta 4 euroa. Anoimme kausikorttia. Yksiselitteinen vastaus: mei you=ei ole. Maksoimme kiltisti. Myöhemmin laajaa puistoa kierrellessämme havaitsimme, että puistoon päässee ihan ilmaiseksi, kun ei pyri pääportin kautta. Tulee nähtäväksi millainen omatunto meillä on! Kaikki on suhteellista: Huittisten vanhan pappilan navetanylisten taidenäyttelyyn, jossa oli suosikkitaitelijani Osmo Rauhalan näyttely, esillä oli alle 10 teosta, maksoi muistaakseni 7 euroa. Siitä huolimatta Wanhan pappilan pito ei kannattanut.

Puiston harmonia ympäröi meidät välittömästi. Pääpolun alkuvaiheessa pysähdyimme taitelijan työpajalle. Kaikille lienevät tuttuja taitavat ”taidetta ilman käsiä”- kortit. Nyt oli kyseessä taidetta kämmen- ja kyynärvarren syrjällä. Mies taputteli ruskehtavaa tussia paperille kämmensyrjällä ja sai aikaiseksi komeita vuoria, jotka nousivat utuisesta laaksosta. Nyökyttelimme innostavasti.

Viivähdimme yksiselitteisen hurmaavassa maisemassa, jossa lammen poikki kaartuu valkea kaarisilta. Keskellä lampea on kiinalainen ”huvimaja”, riippupajut taipuvat lammen veteen ja kaukana häämöttää lumipeitteinen vuori. Korvia huumaa lintujen päättymätön sirkutus.

Nousimme portaat Ming- dynastian aikaiseen buddhalaisluostarin rakennukseen. Lähellä ovea ihmettelin kettingeissä roikkuvia satoja lukkoja. Sisällä katselimme opastettuna taidokkaita lasikaiverrusruukkuja. Ne olivat kaupan. Opastyttö ymmärsi turistin ongelman. Hän otti maljakon pakkauslaatikon, asetti sen lattialle ja alkoi polkea laatikon päällä. Jos ostaisi maljakon, ei tarvitse pelätä sen särkyvän kuljetuksen aikana.

Siirryimme yläkertaan. Lukkojen arvoitus aukeni. Nyt oli tilaisuus lahjoitukseen luostarirakennuksen ylläpitämiseksi. Piti keksiä mitä haluaa toivottaa ihmiskunnalle. Miettimättä tässä ympäristössä oli selvää, että se olisi harmoniaa ja onnellisuutta. Samassa jo istunkin kaiverruskone kädessä lukon ääressä kaivertamassa ”Harmony – happiness”- tekstiä lukon pintaan. Teksti syrjään vielä omat nimet. Opas kaiversi lukon toiselle pinnalle toivotuksen meille: ”Olkoon onni mukananne jokaisena päivänä”.

Koitti hetki puhua lahjoituksesta. Vihko, johon toivotuksemme oli kirjattu allekirjoituksin oli täynnä satoja nimiä ja lahjoitussummia. Annoimme omamme. Arvelimme oppaan liittävän summan perään muutaman nollan. Niin suuria olivat edeltäjiemme lahjoitukset. Tyytyväisyys oli molemminpuolista. Riensimme yhdessä liittämään ja lukitsemaan lukkomme satojen lukkojen ketjuun. Tunsimme kuuluvamme johonkin ihmisiä yhdistävään ja hyvyyden leviämistä edistävään ketjuun.

Oleilimme puistossa nelisen tuntia. Ihmisiä oli todella vähän. Linnut visersivät, aurinko paistoi, pajut nuokkuivat kuvajaistaan vedessä peilaten. Asetuimme lueskelemaan. Paratiisimaiseen tunnelmaan sopi hyvin kirja, jota luen: Anthony De Mello: ”Havahtuminen”. Olin kohdassa, jossa pohditaan onko elämää kuoleman jälkeen. Viisaasti kirjailija havahduttaa miettimään, onko minulla elämää ennen kuolemaa?

Oikaisin penkille. Raukeuden läpi kuului yhtäkkiä vilkkaita elämän ääniä. Takana olevaan rakennukseen tultiin ilmeisesti ruokatauolle. Univormumaiseen työasuun pukeutunut mies kiinnostui alkuperästämme. Syötyään lounaansa hän asettui viereemme kivisen pöydän äärelle mukanaan pullollinen vettä ja kalligrafiapensseli. Havahduin hetkessä! Riensin pöydän äärelle istumaan miestä vastapäätä. Mykkänä katselin, kun tämä mies tanssitti vesipensseliään kivilaatalla. Syntyi kauniita vetoja, jotka päättyivät hentoon pensselin noston synnyttämään viivaan. Pääsin kyselytulvani alkuun, kun muu työväki huusi miehelle, että töihin, töihin! Mies nousi pulloineen ja pensseleineen. Hän ehti tehdä kaksi merkkiä. Jäin tuijottamaan pöytää, josta auringon lämpö hetkessä haihdutti merkit. Olin tavannut carpe diem- ihmisen. Hän ehti sanoa eleettömästi, että aina kun on hetki, hän tekee muutaman kalligrafiamerkin...

Vaeltelimme puistossa. Katselin ohimennen sopivia pirtanauhan kutomiseen tarvittavia kiinnittämisoksia. Niitä oli. Pysähtelimme istumaan pajujen katveeseen asetetuille penkeille. Olimme ajatuksissamme, katselimme vettä. Tunsin, että olin jo kokenut sitä, jonka takia matkustin Lijiangiin.

Poistuttuamme puistosta havahduimme nälkään. Hakeuduimme siistin näköiseen ruokalaan. Pöydän ääressä hääräsi runsaasti henkilökuntaa. Juuri kukaan ei osannut englantia, vaikka edellinen haki aina astetta ylemmän pomonsa. Saimme ruoka-annosten kuvakirjan. Halusimme kanakeittoa. Selvä se. Ei sentään kahta, lausahti tarjoilijatyttö ja vei käden naurahtavalle suulleen. Lopulta joku sanoi: it is big! Ymmärsimme ja tyydyimme yhteen keittoon. Odotellessa näin, kuinka keittomme nostettiin noin metrin korkuisesta isosta padasta.

Annospata kauhoineen tuli pöytään. Nälkä kurnahti vatsassa. Hämmensimme keittoa ja lähes ensimmäisenä sattumana sieltä osui kauhaan kalkkunan kokoisen linnun jalka kynsineen päivineen. Nälkäni vaimeni. Söimme keiton maukasta lientä ja pienempiä sattumia. Keiton painikkeeksi olimme kuvakirjasta tilanneet pieniä leipäpyöryköitä. Ne osoittautuivat kinuskikastikkeeseen kastettaviksi friteeratuiksi ja ei-friteeratuiksi pulliksi. Siinä tuli makeaa mahan täydeltä.

Elämysrikas puistomatka vaati kunnon iltapäivänokoset. Illalla sitten maistelimmekin mainiota ja vähän tulista setsuanilaista keittiötä. Tilasimme jänistä kanan sijasta.