Suku on pahin- ei ainakaan Kiinassa!

Kiinalaisen sukuhaaramme eli miniämme ja hänen perheensä ovat voimiaan säästämättä, kielivaikeuksista piittaamatta mahdollistaneet vuorotteluvapaamme sisällön räätälöinnin. He ovat antautuneet lämminhenkisen mutkattomaan vuorovaikutukseen meidän ja vieraidemme kanssa unohtamatta kiinalaiseen kaupankäyntiin liittyviä hyviä suhteita ja tinkimistä oleskelumme taloudellisen onnistumisen takaamiseksi. Tunnemme olevamme todella suurta yhteistä perhettä! Meistä on pidetty äärettömän hyvää huolta puhelimitse, kirjeitse, sähköpostitse ja henkilökohtaisesti pienintäkään yksityiskohtaa unohtamatta.

Koska emme ole lähteneet hakemaan arkipäiväisiä hankaluuksia kuten puhtaan juomaveden tai vessapaperin puutetta, olemme asuneet neljän tähden hotelleissa. Sukuloidessamme viime päivät Kunmingissä asuimme 20 eurolla hotellissa ja samaan hintaan söimme vielä aamuisin runsaat kiinalaiset aamiaiset. Kylkiäisenä saimme seurata samanaikaisesti käynnistyvää neljää hääjuhlaa hotellissamme. Kaikilla morsiamilla oli valitettavasti valkea länsimainen hääpuku perinteisen upean kiinalaisen punaisen sijasta. Hehkeän kauniita olivat kaikki! Minä riensin toivottamaan yhdelle parille hyvää yhteistä taivalta ja sain kiitokseksi kourallisen hääkarkkeja, joita maistelimme komean hääkoristeisen limusiinin katveessa. Ajatukseni karkasivat Samulin ja Yangin hääjuhlaan Kunmingissa marraskuussa 2003.

Ystävien kanssa lähdimme katsomaan Hunanin maakuntaa. Retkemme Lijiang-Dali-Kunming-Lijiang aikana sorruin Dalissa kerran syömään länsimaista ruokaa, koska sen nimi oli Kayias´special. Seuraukset olivat vatsani kannalta tuhoisat ja velottivat reipashenkistä menoa yhden illan ja yön verran. Näin ollen pysyn uskollisena kiinalaiselle keittiölle. En myöskään tule koskaan ristimään mitään herkkuani ”Kaijan erikoiseksi”. Ruokajuomakin oli hieman arveluttava, koska sen nimi oli rakkauden ja ruusun olut. Ensi siemaus oli mielenkiintoinen. Sen jälkeen olut maistui herttaiselta lasten ”limonadilta”. Kokeiluilla ja uteliaisuudella on hintansa Kaijaseni!

Blogini kommentissa oli kysymys polkupyörien käytöstä. Niitä on Kiinassa edelleen kadut mustanaan. Kukaan ei tietysti käytä kypärää. Pyöriä ajetaan niin, että satulan jousitus on jo paljaana. Peräkärryllisellä polkupyörällä kuljetetaan pieni rekallinen tavaraa: patjoja, tietokoneita, kierrätyspahvia, rakennustarvikkeita, huonekaluja, hedelmiä, katuruokala, siivousvälinemyymälä, aviopuolisoita, lapsia jne.

Liikenne on täällä todella villiä. Kaistamerkinnät ovat viitteelliset ja siitä mennään, missä on kolo. Useimmiten käytetään jarrun sijasta äänimerkkiä. Ohittaminen on suurta hupia kuin formuloissa. Turvavöitä ei yleensä käytetä. Taksi voi taajaman keskustassa vetää vyön poliisin pelossa syliinsä. Takapenkillä ei ole mitään vöitä. Matkatessamme pikkubussillamme Lijiangista Daliin jouduimme hillitsemään kuskiamme, koska jopa miehet olivat kauhuissaan hurjasta menosta. Isomman auton ohi vaan kaasu ja äänimerkki pohjassa vaikka ylämäessä ja mutkan alussa!

Ystäviemme kanssa matkasimme retkemme aikana myös hevoskyydillä, kun takseja ei ollut saatavana. Olimme hevosreviirillä ja pääsimme hyvin lyhyen ja jäntevän kaupankäynnin jälkeen hepan kanssa sopimukseen maksusta. Olimme palaamassa katsomasta Dalin kaupungin kolmea kuuluisaa pagodia. Olimme varautuneet kiipeämään noin 70 metrin korkeuteen. Sää oli helteinen. Pagodit, joista kaksi kolmesta on hiljalleen kallellaan kuin Pisan torni, on rakennettu yli tuhannen vuotta sitten. Harmiksemme ovet oli muurattu umpeen. Pettymys haihtui äkkiä, kun eteemme avautui täysin käsittämätön, kymmenien toinen toistaan komeampien temppelien ja portaikkojen ”viidakko”. Seikkailimme huokaillen symmetrian ja kiinalaisen koristeellisuuden loistoa muutaman tunnin ja sitten hepalla hotelliin.

Daliin saavuttuamme käyskentelimme vanhassa kaupungissa, jossa kolmisen vuotta sitten hoidatin joka sään kenkäni sinnikkään katusuutarin paksulla kenkäplankilla. Silloin kenkiin liimattiin ja naulattiin tilaamatta myös kantalaput, jotka niihin eivät kuulu. Sain ne onneksi nurkan takana irti. Nyt kannoillamme pyöri nainen, joka myi pientä kilpikonnasettiä, jossa metallisen isäkilpikonnan selässä on ihan pikkuinen, isän mahan alla äiti ja muutama lapsi kilpikonna ja kunkin kilpikonnan alustana on erilainen kiinalainen leimasinkuvio. Nainen pääsi tinkimisen vauhtiin kanssani. Hinta putosi jo 80 yanista 30 yaniin. En kuitenkaan ostanut somaa settiä. Seuraavana aamuna kilpikonnat pyörivät mielessäni. Ikävöin niitä. Päätin, että jos nekin haluavat, ne kyllä löytävät luokseni.

Istuin syömässä kayian erikoista, kun nainen ilmestyi kilpikonnineen taakseni. Hän aloitti korkeasta hinnasta mutta muistutin, että edellisenä iltana olimme jo päätyneet 30 yaniin. Hän myönsi asian ja näin kilpikonnat pääsivät mukaani. Ystävänikin hieroi kaupat. Kohta alkoi pöytään virrata kilpikonnia joka suunnalta. Olisin voinut ryhtyä jälleenmyyjäksi. Halusin kuitenkin ruokarauhan ja sujautin omat pikku ystäväni punaiseen reppuuni ja neljän hengen voimalla katkaisimme sitkeän kaupan teon