Jälleen Kiinaan 2015

Valmisteluja ja mielikuvia 4.7.2015

Osmo on suunnitellut Kiinan matkamme ja reittimme niin tarkasti kuin se internetin ja sukulaisten avulla on mahdollista. Osan maisemista ja muista kohteista olemme uteliaisuuttamme vilkaisseet myös netistä. Nykyään voi virtuaalisesti matkata kotona nojatuolissa ruudun kautta. Se totisesti kasvattaa vain ruokahalua ja matkustusintoa, kärsimätöntä odotusta!

Kohteemme ovat toinen toistaa kiehtovampia: Keltainen vuori, Guilinin mahtavat ja epätodelliset vuoret jokiristeilyltä käsin, Kiinan Venetsia Suzhoussa, Shanghai, Chonqing, joka on maan toiseksi suurin kaupunki ja sen lähellä sijaitseva Dazun vuorenseinämä, johon on hakattu satoja Buddhan kuvia. Ennen kaikkea tätä on odotettu ja jännittävä Yangin vanhempien ja mahdollisesti muiden lähisukulaisten tapaaminen Kunmingissä ikuisen kevään kaupungissa.

Ihmeen hienosti ja nopeasti Kiinan matkailu palvelee internetin välityksellä. Guilinin jokiristeilyfirmakin on jo halunnut tietää hotellihuoneemme numeron, että voivat noutaa meidät sieltä aamuvarhain. Saavumme kaupunkiin vasta tästä päivästä vajaan viikon kuluttua joten huoneen numeroa he joutuvat vielä tovin odottamaan. Jos lennot lentävät, junat kulkevat, jokilaivat pysyvät pystyssä ja paikalliset toimijat pitävät kiinni sovitusta yhteistyöstä, matkastamme tulee unohtumaton. Jos käy toisin, siitä tulee seikkailu ja toisella tavalla unohtumaton. 

Näillä mennään 

Passi, viisumi, lentolippu, rahaa. Niillä pääsisi jo pitkälle. Sitten tulevat tässä iässä silmälasit, varasilmälasit, ripuli- ja ummetuslääkkeet ja muut mahdollisesti tarvittavat pillerit, laastarit. Matkalaukku on ollut ammollaan jo pitkään ja sinne on laitettu ja sieltä otettu pois tavaraa. Järjen ääni taustalla sanoo: matkustat maahan, jonka nimi on lähes kaikissa käyttämissäsi tuotteissa Made in China. Luultavasti paikan päälläkin myydään arkisia tarvikkeita, joita voit tarvita. Kuitenkin valmistelu on kihelmöivä osa matkaa. Nyt pakataan varusteita, jotka ovat itse hengittäviä, hetkessä kuivuvia, vettä hylkiviä, joustavia, ultra kevyitä, likaa torjuvia ja ennen kaikkea mukavia – mutta tyylikkäitä!

Kenkävalinta on matkanteossa aina keskiössä varsinkin seniori-iässä. Olen löytänyt keinusandaalit, jotka pelastanevat vaivaisen jalkani. Jäykkä ukkovarvas matkaa kengässä keinutellen. Sen ei tarvitse yrittää taipua kaduilla ja niillä lukemattomilla portailla, joille tulemme kiipeämään ja haukkomaan henkeä Keltaisen vuoren huikeiden näkymien äärellä.

Aito raha ratkaisee

Rahan vaihto tekee tulevasta matkasta konkreettisen. Kun rahanvaihtopisteen palvelija latoo eteeni silkoisen sileitä ja uunituoreita Maon kuvia kymmenen setelin nipuissa, tuntuu sekä kiihottavalta että vähän pelottavalta. Rahanvaihtaja on asiansa osaava ja palvelualtis. Hän ei pihtaa tietoa. Hän valistaa: ”Kiinan sadan yuanin seteli on maailman väärennetyin raha.” Nielaisen. Asiantuntija pitää lyhyen oppitunnin oikean setelin tunnistamiseen. Yksi: tunnustele paperia. Setelipaperi tuntuu erilaiselta kuin tulostinpaperi. Kaksi: katso vesileimaa, valohan tulee idästä; siis sitä kohti seteliä. Kolme: kokeile pinnasta erottuvaa karhennettua kohtaa. Kovassa käytössä se voi toki kulua huomaamattomaksi. Neljä: katso turvanauhaa, jonka tulee olla katkeileva kuin harsimapistot. Viisi: numeron kohdalla värin tulisi vaihtua, kun heilutat seteliä. Vähän jännittää.

Pienen tauon jälkeen turismirahan oppitunti jatkuu. ”Pieni kikka”, vihjaa rahanvaihtaja viekkaasti ammattiylpeydellä, ”on tehdä kynällä oma salainen merkkinsä näihin aitoihin Suomesta tuleviin seteleihin”. Kun kiinalainen tekee silmänkääntötempun ja vaihtaa setelisi väärennettyyn ja väittää sinun antaneen hänelle sellaisen, oletkin varsinainen nokkeluuden länsimainen ruumiillistuma. Et kiihdy, maltillisesti otat rahanipustasi toisen setelin ja osoitat sen nurkkaan tekemääsi lyijykynämerkintää. ”Minun setelini ovat tämän näköisiä. Äläpäs huijaa Kiinan poika!”

Matkamme aattona 5.7. on Helsingin Sanomissa vielä pistämättömämpi vinkki. Ryhdy runoilijaksi, setelirunoilijaksi! Runoilija Eino Santanen on saanut juuri ideastaan Tanssiva karhu – runopalkinnon. Mahtipontisesti voisin kirjoittaa jokaiseen seteliin Maon kuvan viereen:

Kun sota laaksoissamme soi,

ja halla näläntuskan toi,

ken mittasi sen hurmehen

ja kärsimykset sen?

Vaihtoehtoisesti voisin pienempiin seteleihin laittaa samasta laulusta sentimentaalisemmat säkeet:

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä rantaa rakkaampaa,

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien!

Setelien kierrossa joku kiinalainen runouden ystävä voisi kiinnostua runoseteleistä ja niistä kehkeytyisi Kiinassa varsinainen keräilykohde. Rahani vietäisiin käsistä. En siis ala runoilla.

Nyt tuleva matka alkaa tuntua seikkailulta. Huijauskammo iskee siinä määrin, että pitää ostaa heti vyötärölle kiedottava rahapussi. Kun tungen uudenkankeat rahat sinne, pussi pönöttääkin rahalta haisten puseron alta lantiollani. Teen lyijykynällä Maon kuvan puolelle oikeaan ylänurkkaan pienen ympyrän. Tunnen pientä syyllisyyttä. En ole koskaan piirrellyt mitään rahoihin saatikka neitseellisiin vieraan maan seteleihin.

Vähän säikähdän, kun käännän Maon piiloon ja katson setelin kääntöpuolelle. Siellä komeilee Lhasan Potalan luostari. Onko raha sittenkään aito? Miksi Kiinan ja Tiibetin ristiriita kummittelee setelissä?Palataan vielä takaisin rahamarkkinoille valuuttakurssin sisäistämiseen. Sata yuania on noin seitsemäntoista euroa. Helppo homma! Siis sata yuania on suunnilleen sata mummon markkaa…siis olisi ollut kauan sitten.

Tavarahelvetti

Osittain matkalaukku täyttyy tietysti tuliaisista. Hankinnat ovat pulmallisia. Kiinalainen maku on niin erilainen kuin suomalainen. Kiinalainen arvostaa kultaa ja punaista väriä. Suomi on sinivalkoinen.  Olisi hienoa, jos tuliaiset olisivat kotimaassa tehtyjä tavaroita eikä niistä pilkottaisi lappu made in China. Hankin pojan anopille Lipingille Marimekon koristeellisen kevään uutuuslaukun. Miniän siskolle ostin pinkin poronnahkaisen pikkulaukun ja pojan apelle ihan Helsingin keskustan matkamuistokeitaasta kynärasian, jossa ovat vierekkäin lyijytäytekynä ja kuulakärkikynä, joiden varret ovat visakoivua. Etsin postikorttia huikeasta suomalaisesta koivikosta. Sellaista ei enää ole kaupan. Suomalainen koivikko on niin mennyttä. Otan itse valokuvan koivikosta, jossa puiden vihreät latvat tavoittelevat sinitaivasta, jolla poutapilvet soutelevat sekä toisen lähikuvan valkeista koivun rungoista. Värkkään niistä kortin apuvälineeksi, kun sujuvalla suomella selosta kynien aitoa materiaalia saajalle. Siis Marimekkoa, poron nahkaa, visakoivua ja vielä sukulaisten uuteen kotiin Alvar Aallon särkymätön ja helposti kuljetettava teräksinen aaltovati sekä siskon poronnahkalaukkuun Aarikan rannekoru. Nyt ei enää puutukaan kuin tuokkosellinen mämmiä ja pullo Koskenkorvaa.

Muinoin matkustaessa puhelin jäi kotiin eteisen pöydälle. Nyt reppu täyttyy elektroniikasta: älypuhelin, laturi, kamera, ladattu akku, tyhjennetty muistikortti, vara-akku, laturi, tabletti, sen näppäimistö ja laturi. Paperitonta ei matkanteko kuitenkaan tule olemaan. Koska kiina on merkkien kieli ja meillä vain kirjaimet, otan nipun post it lappuja, joihin voi sujuvasti piirrellä hinnasta sovittaessa numeroita tai muuten yrittää käydä vuoropuhelua merkein, kuvin ja kirjaimin.

Tuiki tärkeä elektroninen vempele on translaattori. Edellisen matkan laite osoittautuu ihan notkeaksi edelleen. Opettelemme jo tilaamaan teetä. Viimeksi pelkän teen mainitseminen Kunmingin runollisen puiston teehuoneessa ei mennyt perille. Yhden sanan sävelkulku ei osunut kohdalleen. Teehuoneen tarjoilija oli äimänä. Lopulta hän vaihtoi kieltä ja sanoi ”Gliin tii (green tea)!” Nyökkäilimme yhteisymmärrykselle. Teetäpä hyvinkin! Kuulosti puhtaalta mutta olikin toivomaamme vihreää. Se, että osaisimme kiinaksi kiittää ja sanoa, että ateria oli maukas, jää haaveeksi. Nostamme translaattorin pöydälle ja elekielellä pyydämme hiljaisuutta. Kone puhuu ja toivon kaikkien huulien kääntyvän ystävälliseen hymyyn ja nyökyttelyyn tai tilan täyttävät jopa aplodit.

Hattutemppu 

Kiinassa tulee olemaan lämmin ja paikoin kuuma. Hattu on tärkeä varustus. Pesin edelliseltä matkaltani hankkimani lierillisen kiinalaishatun ja kuivattelen sitä ensimmäisinä Suomen suven hellepäivinä (heinäkuussa!) keittiön ikkunalla auringonpaisteessa. Kun märkänä vedin hatun syvälle päähän, jotta se ei kutistuisi, totesin oivallisen idean. Kun on helle, kannattaa kastella päähine litimäräksi ja paiskata hiuksille. Olo tuntuu uskomattoman virkistyneeltä. Aivot eivät ylikuumene ja tunteetkin pysynevät aisoissa.

Hattuni on nostalginen. Se on hattu numero kaksi. Alkuperäinen hattu numero yksi kärsi katastrofin, joka oli itse aiheutettu. Menin vuonna 2006 Dalissa tilaamaan länsimaisen pihvin. Jo lennolla kohti Kunmingia tiesin, että pihvi oli pilalla. Alkoi etoa. Kunmingin hotellin aulan marmorit kiilsivät ja kristallit loistivat. Silmäni etsivät puuterointitilaa. Tilanne iski päälle, koppasin hatun päästäni ja annoin ylen hattuuni sivistyneesti hotellia sottaamatta. Samassa hetkessä mies valkein hansikkain nouti tuotoksen ja nainen ojensi kasan paperinenäliinoja. Nyt asumme samassa hotellissa. Tuskin sentään kyselen hattuni numero yksi perään, vaikka kiinalaisittain se olisi voitu toimittaa pestynä ja parfymoituna huoneeseeni seuraavana päivänä. Toivon, että tämä hattu saa toimia vain sille alun perin tarkoitetussa tehtävässä koko matkan ajan. Suuri toive on pysyä terveenä, koska odotettavissa on huikeita maisemia, suuria elämyksiä. Viisas pitäytyy paikallisessa ruokakulttuurissa. Ruoka-aineet pitää wokata ja tarjoilla välittömästi. Katukeittiöiden notkuvat tiskit ovat houkuttelevia ja täynnä jännittävän näköisiä otuksia mutta niihin sortuminen voi olla kohtalokasta. Koiran suolenkin luulen tunnistavani tällä matkalla.