Aamun hetki kullan kallis

Olen jo neljättä viikkoa Kiinassa. En ole vielä yhtenäkään aamuna ollut niin varhain liikkeellä, että olisin törmännyt taijin tai muun aamuvoimistelun harrastajiin. Tänään lähdin kaupungin aukiolle seitsemän jälkeen. Aamu-uniset ihmiset hakeutuivat työpaikoilleen ja nukkuvan näköiset pienet koululaiset roikkuivat isän tai äidin selkään nojaten raajat rentoina pyörän tarakalla.

Aukiolla ei ollut taijita. Siellä oli yksittäisiä aamuvoimistelijoita. Ikäisteni ihmisten taitolaji näytti olevan takaperin kävely. Edistyneimmät hölkkäsivät selkä edellä. Kävellessä läpsyteltiin kehon eri osia tai suoritettiin kasvojen kuivapesua. Jotkut kulkivat kädet sivulle ojennettuina kuin leikkisivät peruttavaa lentokonetta. Joillakin oli vinhasti pyörivät potkurit. Pään läpsyttelyllä ilmeisesti heräteltiin aivoja uuteen päivään. Yksi mies suoritti koko vartalon täristys- tai ravisteluhyppelyä. Arvelen sen tarkoituksena olleen sisäelinten, lähinnä maksan ja munuaisten herättelyn.

Valkopaitainen ja pukuun pukeutunut varttunut virkamies aloitti aamuvoimistelun. Hän taivutti päätään taakse ja eteen, taakse ja eteen kuin olisi arvioiden mitannut jotakin. Kohta näyttikin siltä kuin hän olisi tuliterällä Fiskarsin kirveelle kaatanut joulukuusta rivakoilla iskuilla. Ohjelma jatkui ja toi mieleen laulun: ”Kas metsämökin ikkuna, sielt´ tonttu ulos kurkistaa ja jänö laukkaa laputtaa ja oveen kolkuttaa...”

Notkeat nuoret naiset venyttelivät raajojaan aukion pylväitä ja kaiteita vasten kuin ballerinat. Kiskaisin kankeasti jalkani kaiteen alimmalle puolalle, että en näyttäisi niin joukkoon kuulumattomalta. Ohitseni takaperin hölkkäävä mies hymyili lämpimästi ja nosti kättään hyvän huomenen toivotukseksi. Myöhemmin hän hölkkäsi normaalisti. Takaperin liikkumisella lienee syvällinen merkitys. Aamu aloitetaan hyvästelemällä mennyt eilinen ja sitten käännytään avoimin mielin ottamaan vastaan edessä oleva uusi päivä.

Palatessani hotelliin tapahtui taas jotain, joka teki minut vakuuttuneeksi, että kaikki ei ole sattumaa. Kävelin aamuvilinässä ja sekunnin murto-osassa kohtasin kiinalaiset kasvot, jotka tunnistin väkijoukosta. Hänelle se oli helpompaa, koska olin ainoa ”poikkeava”. Nainen oli terveysaseman vastaanoton rouva. Pysähdyimme hämillämme hetkeksi, tein muutaman yläraajaliikkeen merkiksi, että olin ollut ”voimistelemassa”. Huiskautimme kättä ja toivotimme kielillämme toisillemme hyvää päivän jatkoa!

Vielä ihmeellisempi kohtaaminen tapahtui miljoonakaupunki Kunmingissä. Seisoskelimme ystäviemme kanssa kadulla ja Osmo osti uutta karttaa paperikaupasta. Yhtäkkiä vieressämme seisoo kuin taivaasta pudonneena kristitty ystävämme Lijiangista, pesofatiravintoloitsija He Wei Zheng. Hänkin seisoi huuli pyöreänä. On todella hyvin pieni todennäköisyys, että viiden miljoonan asukkaan kaupungissa törmäät lähes ainoaan tuntemaasi kiinalaiseen, joka hänkään ei siis ollut paikkakuntalainen. Ravintoloitsija oli bisneskoulutuksessa. Alalleen uskollisena hän ehdotti heti yhteistä lounasta. Pitelimme möyriviä vatsojamme ja kiitimme kohteliaasti. Lupasimme Lijiangiin palattuamme piipahtaa taas pesofatilla. Hän pyysi kilauttamaan, kun olemme tulossa.