Aukeavatko Tiibetin portit meille?

Maanantaina 29.5 matkasimme bussilla kohti Yunnanin maakunnan luoteisnurkan Shangri-Lan kaupunkia jännittynein mutta luottavaisin mielin. Olihan sieltä luvattu matkustuslupamme Tiibetiin. Bussimatkan oli arveltu kestävän nelisen tuntia. Paikat olivat viimeistä sijaa myöten täynnä. Bussi lähti kätevästi hotelliamme vastapäätä olevalta express-bussien asemalta. Ensimmäisen tunnin aikana etenimme noin 5-10 km. Jäljellä olisi enää 188 kilometriä! Ensin bussi suuntasi tavallisten linja-autojen asemalle, jossa seisoskeltiin lähes puolisen tuntia. Seuraava vaihe olikin selvittää vaappuen mutavellissä vellova rakenteilla oleva loppumattomalta tuntuva tieosuus. Bussikuskin jalka tuntui yltävän suorallakin tieosuudella jarrulle, kaasujalka oli laiskanpulskea. Matkasimme viisi tuntia.

Nelisen tuntia köröteltyämme antoi maisema vihjeen, että olemme saapumassa erilaiseen Kiinaan. Tasangoilla alkoi käyskennellä jakkihärkiä. Maa kukki tiheästi punakkaa ja sinistä matalaa kukkaa. Annoimme kukille nimiksi Tiibetin ylängön yleinen puna- ja sinikukka. Jo maallisen taivalluksen päättäneiden jakkien tuuhean muhevia, villavia häntätöyhtöjä roikkui ohikiitävien turistimyymälöiden julkisivuilla. Värikkäästi lepattavat rukouslippusiimat viestittivät buddhalaisuuden läsnäolosta. Kiinan kielen ohelle ilmestyi kyltteihin tiibetin kieli ja vähäinenkin englanti alkoi väistyä. Olimme taas täydellisessä ummikkotilanteessa.

Maisema oli paikoin kumpuilevaa kuin Italian Toscanassa. Maaperä maalasi maiseman vihreän ja punaisen sävyin. Uljaat vuoret reunustivat tasankoa. Olimme asteittain siirtymässä 3700 metrin korkeuteen.

Shangri-Lassa majoituimme hotellihuoneeseen, jonka naapurihuone oli tietoomme annettu matkailutoimisto. Sieltä, jos mistään irtoaisi Merryn monella leimalla varustetulla paperilla matkustuslupamme. Astuimme toimistoon. Matkustuslupamme olisivat kunnossa heti huomisaamuna kello 7, jolloin meidät noudettaisiin hotellin aulasta. Olettehan Suomesta, nainen kysyi ohimennen ja näin passikuvani kopion vilahtavan epämääräisessä paperikasassa. Ok!?

Lähdimme käppäilemään vanhaan kaupunkiin, jossa rakennetaan vanhaa kaupunkia uudelleen ja entistä ehommaksi. Aukiolla tanssittiin suurella joukolla monessa kehässä tuttua kansantanssia. Rukousmyllyt ja jakin hännät olivat ojennuksessa odottaen ostajaa. Joimme oluet ja painuimme pehkuihin. Vuoteet olivatkin suloisen lämpimät johtuen sähköpatjoista.

Tuli seuraava aamu. Olimme Tiibetin portilla ja kello 7 odottelimme typötyhjässä hotellin aulassa noutajaa. Ketään ei kuulunut. Hotellin vastaanotosta olisi voinut poimia mukaansa kaikenlaista. Kaikki ovet kadulle ja takapihalle olivat auki ihmisten tulla ja mennä. Hotellin puhelinnumerosta ei vastannut kukaan. Matkailutoimiston ovessa olevan kännykkänumeron kautta saimme yhteyden mieheen, joka kummasteli, että sielläkös sitä ollaan! Lopulta meidät poimittiin jeeppiin, jonka ajajalla oli lista joukosta, johon näytimme kuuluvan. Alkoi vaikuttaa siltä, että Tiibetin portit aukeavat meille. Poimimme vielä muutaman joukkoon kuuluvan länsimaalaisen turistin ja matkustusluparyhmä oli koossa. Vain yhdeltä puuttuivat enää lentoliput...

Lennolla Lhasaan näin taivaalta käsin repeilevän pumpulipeiton alta lumipeitteisiä ja vaikuttavia vuorijonoja. Lentokenttä sijaitsee 65 kilometrin päässä Lhasan keskustasta. Siis jatkoimme lentokentältä jälleen bussilla. Maisemat olivat vaikuttavia. Toisella suunnalla näkyi vihertävän verkakankaan peittämiä rauhoittavia vuoria ja toisella puolella alastoman karuja vuorijonoja, joita värittivät paikoin rukouslippusiimat. Ohitimme bussilla ensimmäiset pyhiinvaeltajat. Hotellihuoneessa seisova happirikastin kertoi, että olimme nyt 3700 metrin korkeudessa. Päässäni tuntuva ontto olo, ruokahaluttomuus ja etominen vakuuttivat, että olemme nousseet lähes 1,5 kilometriä Lijiangista. Yö riitti sopeutumiseen korkeaan ilmanalaan.