Onko Kiina muuttunut kymmenessä vuodessa? - on!

Heti saavuttuamme äimistelemme, minne ovat kaikki polkupyörät kadonneet? Ne totisesti ovat poissa. Tilalla ovat sähkömopot, jotka nyt ryhmittyvät armeijoiksi kaduille punaisiin valoihin odottamaan valon vaihtumista. Paikoin liikenteenvalvoja virittää kankaisen puomin mopojen eteen, että malttamattomat kärkkyjät eivät karkaa ennen vihreää valoa.

Kellään ei tietenkään ole kypärää. Pikkulapset kulkevat mopossa joko kuljettajan takana pitäen kuskia halausotteessa tai kuskin edessä olevassa jalkatilassa. Imeväinen voi matkata äidin selässä keikkuen. Nelihenkinen perhe ajaa rennosti yhden mopon voimalla. Äiti kolmen taaperon kanssa puikkelehtii liikenteen kaaoksessa. Jos sataa, äiti suojaa sateenvarjolla pikkuprinsessaansa itsensä ja isän välissä. Perheen prinssi istuu isän jalkatilassa. Sateelle kiinalainen nokkeluus on kehitellyt kahden hengen sadeviitan, jossa on kaksi peräkkäistä pään reikää ja muuten yhteinen kaapu.
Mopo kuljettaa tavaraa kuten polkupyörät. Kymmenen juomavesisäiliötä menee kevyestä yhteen mopoon vyötettynä. Kaasupullokuormankin näen.

Ainutlaatuinen innovaatio ikuisen kevään Kunmingissä ovat mopot, joissa on kirkkaan värinen kankainen aurinkokatos. Joillakin naisilla on viritettynä tavallinen päivänvarjo mopon päälle ja monesti naisten käsivarsia verhoavat irtohihat.

Aurinkosuojamopoja on myös saatavilla maksua vastaan taksikyydiksi. Kun ohitamme sellaisen taksiaseman ja mainitsen asiasta Yangin isälle, saan kovaäänisen ryöpytyksen ja elekielellä yksiselitteisen nuhteen, että mitään niin hullumaista kyytiä ei tule päästää edes ajatuksiinsa.

Tavallisia takseja siis käytämme, kun saamme isäntäväen suostumuksen. Hinta ei päätä huimaa. Lähtöhinta on neljän kilometrin matkan kahdeksan yuania (n.1,50 euroa) ja noin kymmenen kilometrin matkasta kertyy kolmen euron lasku. Takapenkillä on toki turvavyöt mutta vastakappaleet penkin reunasta on poistettu. Kuljettaja istuu muovisessa turvakaukalossa ja ilmastointina toimivat avoimet ikkunat. Kuskilla on oma pieni tuuletin pyörimässä niskan takana. Taksit ovat tosi luotettavia ja osaavia. Tupakka saattaa kärytä alkumatkasta kuljettajan suupielessä mutta uutta savuketta hän ei sentään ehdi sytyttää.

Kun kuskin kännykkä pirahtaa tavan takaa, siihenhän on reagoitava heti. Jos kilahtaa tekstiviesti, pitää näpsytellä vastaus. Silloin painetaan hätävilkut päälle, koska on ihan pakko vähän hillitä vauhtia. Vilkut rauhoittavat muita autoilijoita ja torvet soivat vähemmän. Autokanta on uutta. Paljon näkee citymaastureita. Lemmikkinikin Smart Mersu kahdelle hengelle kiitää vähän väliä kadulla.

Polkupyörämyymälät ovat entisellään. Liikkuva siivoustavarapuoti on niin pullollaan tuotteita, että varsinainen kulkuväline on vain aavistettavissa tavaran seasta. Samanlainen ”lyhyttavaraa” kuten naisten sukkia ja sukkahousuja myyvä liike on mainio apu, jos silmäpako sukkahousussa yllättää kesken matkanteon.

Mikä lie ihmisen itsetyytyväisyyden syvin olemus? Välimeren turistikeskukset vellovat vaaleahipiäisiä ihmisiä, jotka aamuvarhain taistelevat uima-altaiden parhaimmista aurinkotuoleista, vaikka hotellien seinillä roikkuvat kyltit kieltävät tuolien ennakkovarauksen. Vaaleaihoiset kääntävät päivästä toiseen kylkeä kuin grillissä meren aaltojen pauhatessa aktivoidakseen rusketusta tuottavia ihonsa melanosyyttisoluja. Aasian naisten kosmetiikkaosaston hyllyt notkuvat ihonhoitotuotteita, joiden luvataan vaalentavan ihoa. Naiset katukuvassa taistelevat auringon ruskettavaa vaikutusta vastaan päivänvarjoin, hatuin, kasvosuojuksin, irtohihoin ja peittävällä pukeutumisella.

Sama aidantakaisen vehreyden kateus pätee naisten hiuksiin. Kiinalaisilla on syvän mustat, paksut ja kiiltävät hiukset. Ei kelpaa! Niitä kiharretaan, vaikka hiuslaatu on hevosenjouhen tapaisen kankea. Väri on väärä! Pitää olla brunetti. Jos se ei tunnu hyvältä, laitetaan fuksianpunaista, kunhan musta peittyy. Länsimaisena näen kiinalaisnaisen hiuksissa paksun, kalligrafiasiveltimen syvän mustan vedon.

Päivän pääuutinen Helsingin Sanomissa on: Maailman suurin saastuttaja Kiina on heräämässä ympäristöongelmiinsa. Autojen lisääntyminen ei ole ensimmäinen asiaa parantava seikka.
Paljon näkee naisväkeä, joilla on lähes koko kasvot peittävä hengityssuoja. Kehittyneimmissä malleissa nenälle on oma lokeronsa ja kasvot näyttävät lähinnä linnun nokilta. Toisilla naisilla suusuojus ulottuu vielä alhaalle rinnalle kuin ruokalappu.

En ymmärrä sen tarkoitusta. Toisinaan naiset vetävät yläraajojensa aurinkosuojaksi irtohihat. Upeilla kimalteilla ja hileillä koristeltuja erivärisiä päivänvarjoja käytetään yleisesti. Naiset niiden alla näyttävät liikkuvilta karamelleilta.

Kiinalaiset ovat hoikkaa ja siroa kansaa. Naisille suotu sopusuhtainen ja siro ruumiinrakenne tiivistää heidän aasialaisen viehkeytensä. Me keräämme katseita erilaisuudella. Olemme sittenkin täällä vielä muukalaisia. Vajaassa viikossa olen bongannut alle kymmenen muun rodun kuin aasialaisen edustajia.  Kotimaan lentoterminaaleissa ja lennoilla olemme edustaneen ainoina matkaajia, joille on syytä kerrata turvaohjeet englanniksi.
Pajunvartisia kiinalaisia tarkkaillessa tulen surulliseksi, koska huomaan, että ainoat lihavat kiinalaiset ovat lapsia ja useimmiten poikia. Heidän sukupolvensa elää istuen, pää alaspäin luotuna jokin elektroninen laite kädessä tai sylissä.

Ruokkiminen on rakastamista. Poikia on alettu helliä länsimaisella epäterveellisellä ja makealla ruualla.

China Daily kirjoittaakin kotiinpaluumme aamuna näkyvästi lapsia uhkaavasta lihavuudesta. 10 % 6-17 vuotiaista on ylipainoisia. Nyt syyllistetään erityisesti isovanhemmat. Heidän ainokaisensa antavat / jättävät lapsensa isovanhempien hoitoon. Nämä tarjoavat kaikkea, mitä lapsenlapsi ymmärtää haluta. Pahinta tuntuu olevan makeiden virvoitusjuomien lisääntynyt käyttö. Puistoissa näkee, että perinteiset liikuntamuodot kuten taiji tai venyttely menevät hautaan ikääntyneiden myötä. Se on harmi sillä taiji on hyvin kokonaisvaltainen harjoittelutapa.

Siitä, joka harrastaa taijita, tulee notkea kuin lapsi, vahva kuin puunhakkaaja ja tyyni kuin viisas.

Mitään juoksulenkkeilyinnostusta en maassa ole huomannut. Hotellin kuntosalissa näyttää punnertavan, lihaksiaan trimmaavan ja juoksumatoilla kiitävän yllättävän iso joukko kiinalaismiehiä. Heidänkään lihaskuntoaan ei enää ylläpidä raskas ruumiillinen työ. He ovat "hyväosaisia" aivotyöllä teenlehtensä ja riisinsä hankkivia.

Tupakointi vaikuttaa vähentyneen maassa huomattavasti. Pahimmillaan 80 % miehistä sauhutteli. Vuonna 2009 2/3 miehistä tupakoi mutta vain 4 % naisista. Julkisilla paikoilla tupakointi on kattavasti kielletty. Yllättävän hyvin mielestäni kieltoja noudatetaan. Tupakka on kuitenkin edelleen varsin käyttökelpoinen lahja tilanteessa kuin tilanteessa. Askien ylelliseen ulkonäköön on panostettu. Krooninen tupakan aiheuttama henkeä uhkaava sairaus kuten keuhkoahtaumatauti tai sydän- ja aivoverisuonisairaudet ovat vasta syy lopettaa Kiinassa tupruttelu.

Tupakoinnin vähenemisen seurauksena ainakin kaupunkilosuhteissa kuulostaa, että kurkun selvittely ja liman räkiminen ovat paljolti vaienneet edelliseen Kiinassa käyntiini verrattuna (v. 2006). Maaseudulla asiat lienevät vielä toisella tolalla, epäterveellisellä. Shanghaihin kiitävän junan arvelin saapuneen aamulla perille, kun hyttini viereisestä pesutilasta kantautui katkeamaton kiinalaismiesten kurkkujen selvitysseremonia.

Kun nautin aamiaista hotellin 32. kerroksessa, näen alhaalla pilvenpiirtäjien välissä tavallisella urheilukentällä joukon ihmisiä. Aamuvarhain he harjoittelevat opettajan johdolla taijita ensin sellaisenaan ja kohta huomaan, miten punaiset viuhkat aukeavat ja sulkeutuvat minusta jo kuin mestariluokkalaisilla. Ihailen, kunnioitan ja vähän olen kademielellä. Taidan vaihtaa syksyn kahvakuulan taiji-harjoituksiin. Voi olla, että tarvitsen molempia pysyäkseni kunnossa kaiken ikää.

Lapsosilla käytetään edelleen halkiohousuja. Uutta on, että halkiosta ei välttämättä vilahdakaan sileä pylly vaan turskottaa kallis kertakäyttövaippa. Kaiken kaikkiaan halkiohousut ovat väistymässä mutta vaipoissa taapertavia pikkuisia en ole nähnyt yhtään. Pottaharjoituksia ei varmaankaan siirretä parin vuoden ikään vaan ehdollistetaan lasten eritetoiminta vuoden iässä. Onhan minunkin neuvolavastaanotollani kahdeksankuinen luomuvauva saatu pissaamaan lavuaariin jo toisella yrittämisellä.

Länsimaisuus soluttautuu arkisiin asioihin. Nuori sukupolvi näyttää tarttuvan jo toisinaan haarukkaan siinä kun ruokaseurueen isovanhemmat poimivat makupalat puikoilla. Kulttuurit hioutuvat valitettavasti kohti yhdenmukaisuutta. Erilaisuuden, toisenlaisuuden, omaperäisyyden lumous haihtuu. Elämysmaailma siirtyy yhä enemmän globaaliksi ja digitaaliseksi.

Paljon on puhuttu, miten kiinalainen kulttuuri kunnioittaa vanhuksia. Sekin alkaa olla myytti. Metrossa paikalla, joka on varattu vanhuksille, vammaisille, raskaana oleville, istuu etupäässä nuoria kuulokenapit korvissa ja katse luotuna johonkin kämmenessä lepäävään vempaimeen. He eivät ole tietoisia ympäristöstään.

Puistoissa en ole enää nähnyt valkotakkisia niska- ja päähieronnan tarjoajia. Chongqingin kadulla kuitenkin päivänvarjon alla oli käynnissä ostoskeskukseen mennessäni jalkahoito ja kun palasin toinen asiakas sai korvien puhdistushoitoa. Työvälineenä oli nippu 15 sentin mittaisia metallitikkuja, joiden päässä oli pumpulituppelo. Asiakas irvisti. Hoitajan näköyhteys korvakäytävään oli silmämääräinen. Suomessa jo korvatautien kurssilla 1970-luvulla korvalääkäri takoi mieliimme, että maallikko ei saa kaivaa korvaa kyynärpäätä pienemmällä instrumentilla. Kiinassa mennään omalla tavallaan.

Kiinalaisen lääketieteen yrttikaupatkin ainakin suurkaupungeista näyttävät harvenneen tai hävinneet. Usko yrttien ja luonnon juurien parannusvoimaan näkyy lähinnä torien markkinakojuissa, joissa on säkkikaupalla tavaraa. Länsimainen lääketiede pitää niitä uskomuslääketieteenä ja äänekkäin tuomitsija tuntuu olevan Markku Myllykangas Kuopiosta, joka puhuu suorasukaisesti puoskaroinnista.

Yllättäen Kiinalaisen viisauden kirjani sivulta 42 hyppää silmiini:

Jumalatkaan eivät tiedä, mitä perinteiset kiinalaiset lääkkeet pitävät sisällään.

Tarkoittaneeko toteamus, että rukouspyynnöt Jumalalle voivat tuottaa huonomman lopputuloksen kuin perinteiset kiinalaiset lääkkeet. Toisaalta nämä lääkkeet saattavat olla mysteeri, joka ei ole tieteen järjen valolla selitettävissä. Totta joka tapauksessa on, että hoidetuksi tuleminen ja huoliensa keventäminen toiselle kuuntelevalle ihmiselle on aina osa hoitoa ja toipumista, vaikka sairaus ei paranisi.

Ei Kiina kokonaan ole muuttunut - pääsetkö kyykkyyn?

Kiinaan ei kannata matkustaa, jos ei pääse kyykkyyn. Kansa on varttunut kyykkysillään oloon.

Kulttuuria ollaan koko ajan muuttamassa pöntöllisemmäksi. Mutta yllätys yllätys: upouudella Kunmingin lentokentällä voit valita pöntön tai tassullisen kyykkyvessan. Pöntölliset ammottavat tyhjyyttään, niitä on määrällisesti vähemmän ja naiset vanhoista nuoriin tyttöihin jonottavat kyykkypissalle.

Toki on sanottava, että ne ovat hygieenisiä, kun kosketusta ei synny ja jos ne pidetään siisteinä kuten lentokentillä. WC:n likaisin kohta on huuhtelunappi. Perinteisessä kyykkyvessassa huuhteluvesikin tulee polkimella.

Tavat ja tottumukset istuvat tiukassa. Lentokenttä kiiltää uutuuttaan. Vapaita penkkirivejä on tarjolla mutta kiinalaismies ostaa nuudelikeittonsa pahvipurkissa ja lisää siihen vapaasti käytävästä hanasta saatavan kiehuvan veden (mittari näyttää 99 astetta).  Hän asettaa ateriansa penkkien välissä olevalle pöydälle ja asettuu kyykkysilleen pöydän eteen. Hän tekee olonsa kotoisaksi, vaikka ympäristö kertoo uudesta aikakaudesta. Nuudelit kulkevat rytmikkäästi puikoilla suuhun, joka kyykyssä ollen asettuu lähelle purkin reunaa.

Kiinassa on paljon vanhuksia ja varsinkin ikääntyneitä ihmisiä. Viikon matkan aikana en ole nähnyt ensimmäistäkään rollaattoria. Saataisiinkohan Suomen vienti vetämään, kun markkinoitaisiin vanhusten menopeliä Kiinaan. Potentielleja käyttäjiähän on miljoonia. Paikallinen vanhus ottaa avukseen reilun mittaisen vihreän suoran bambukepin tai sitten mennään verkkaisesti miniän käsikynkässä.

Lentokentällä miniä kärrää vanhaa miestä matkalaukkujen päällä laukunkuljetuskärryllä. Tulee kaarre, vanhus valahtaa kuorman päältä katuun. Luulen hänen saaneen jonkin kohtauksen ja olen jo valmistautumassa apuun. Miniä ja poika kampeavat vanhuksen asvaltilta vaivoin jaloilleen. Miniä ymmärtää, että on edettävä vanhan miehen hitaalla vauhdilla. Nyt rollaattori olisi loistoratkaisu.
Rollaattorien vienti ei sulje tietenkään pois demarien puheenjohtaja Antti Rinteen vaalipuheissa toistuvasti ehdottamaa Setsuanin ihmisten houkuttelua Suomen hiljaisuuteen. Kiinan Ikäihmiset muualtakin kuin Setsuanista pärjäisivät metsiemme varvukossa kotoa mukaan otetun bambukepin kanssa. Sammaloituneelle kivelle istahtaminen olisi heille luontaista. Viereiselle mättäälle he asettelisivat aina mukana kulkevan teeastiansa. Puolukkametsässä he tarkkailisivat ympäröivää, äänetöntä metsää, sen puita, putoavia lehtiä. Kun koivunlehti kellastuneena hiljalleen leijuisi varvukkoon, he muistaisivat:

Ensimmäisestä maahan putoavasta lehdestä tietää syksyn saapuneen.

Kiinalaisen viisauden melankolia tuntuisi kotoisalta suomalaisessa maisemassa, jossa alkuperäisväestön mielestä kesä alkaa olla ohi, kun juhannus on juhlittu.
Tämäkin matka vahvistaa oman uskoni siihen, että Suomella on lähinnä myytävänä juuri hiljaisuutta ja metsäistä erämaata, harvaa asutusta. Järvi-Suomen kauneutta ei kyllä moni maa harvoilla järvillään ylitä.

Kiinalaiset harrastavat edelleen aamulla puiston runollisilla poluilla taaksepäin kävelyä ja ikäihmiset taiji-voimistelua.

Monen tähden hotellin aamiaishuoneessa alkaa kuulua mahdoton läpsytys. Käännän päätäni ja näen, kuinka nainen antaa toiselle naiselle mahtipontista niska-hartiahierontaa. Pääkallon lihakset hän käy huolella läpi toisen nokkiessa puikoilla ruokaa suuhunsa. Sitten puristellaan hartiat ja nyrkkeillään lavan seudun lihakset kuntoon. Päivä turistina käynnistyy lihakset rentoina ja aivoverenkierto vilkkaana.

Kun palaan aamukävelyltä, istahdan hotellin aulan upottavaan nojatuoliin. Takanani on flyygeli. Kello 7.30 tismalleen mies tulee ja poistaa suojuksen sekä flyygelistä että sen istuimelta. Ketään ei saavu asettumaan soittopelin istuimeen mutta flyygeli soi! Kierrän katsomaan ja koskettimet soittavat omia aikojaan. Kiinakin säästää. Ei palkata pianistia. Hotellivieraat tulevat ja menevät. Elävä musiikki luo tunnelmaa mutta kukaan ei katso, mistä se tulee. Kuka soittaa?

Helsingissä Akateemisen kirjakaupan ylimmässä kerroksessa on Jean Sibeliuksen elämää ja kotia sivuava valokuvanäyttely. Esillä on valkea flyygeli. Kovaääninen kuuluttaa, että kirjakauppa sulkeutuu kymmenen minuutin kuluttua.  Itse asiassa markkinatalouden hengessä sanotaan kiertoilmaisua käyttäen: ”Hyvät asiakkaat! Teillä on vielä aikaa tehdä ostoksia kymmenen minuutin ajan”. Samalla kuulen pohjakerrokseen kantautuvaa hurmaavaa flyygelimusiikkia. On pakko kavuta vielä 3. kerrokseen musiikin alkulähteelle. Kas, elävä ihminen soittaa sulosäveliä ja muutama asiakas makaa nahkatuoleilla kuin nirvanassa. Yksi paikka kutsuu vapaana minua. Mies soittaa, lopettaa ja saa aplodit. Vieressäni istuva nainen pyytää vielä yhden kappaleen. Mies hymyilee, suusta puuttuu monta hammasta. Hän soittaa ilman nuotteja. Yhtäkkiä hän keskeyttää. Hän sanoo ruotsiksi, että unohti kappaleen ja aloittaa uuden, joka ei ole Sibeliusta vaan yleistä viihdemusiikkia. Minä ja lisää pyytänyt nainen jäämme, muut poistuvat. Kirjakaupan ovien sulkemisesta tuli mieliin painuva hetki juuri tuon elävän musiikin saattelemana.

Työnteossa ja tavaran kuljetuksessa motorisoitu maailma ei ole kokonaan syrjäyttänyt perinteistä kiinalaista näkyä, jossa hartialla kannetaan kuin kahta vaakakuppia bamburungon varassa. Maalaiset tuovat vielä perinteisellä tyylillä maanviljelyssatonsa tuotteita toreille myytäviksi.

Kiinan talouskasvu hiipuu 6.7 prosenttiin. Suomessa hypittäisiin riemusta, jos talouskasvu voisi hiipua sille tasolle, kun mennään nolla tasolla.

Kuka olet, mistä tulet?

Hymy, jonka lähetät, palaa takaisin.

Tämä pätee Kiinassa. Kiinalainen vastaa herkästi hymyyn, koska muukalainen aiheuttaa selvästi erilaisuudellaan tuijotusta. Pienet lapset osaavat juosta luokse silmät loistaen: "Hi! What is your name? My name is Angelina". Eräs oppaamme kertoo, että koulussa opiskellaan ahkerasti englannin kieltä. Kyseessä on pänttäystekniikka. Puhuttua kieltä ei harjaannuteta ja siksi edellä mainitut vuorosanat ovat monen vuosia englantia lukeneen ainoa vieraan kielen puhetaito. Sama tie on kuljettu Suomenkin koululaitoksessa kieliopin pänttäyksestä elävän puhekielen ja vieraalla kielellä toimeentulemisen harjoitteluun.

Satakin vuotta opiskelua menee hukkaan, jos kaikki on vain sanoja ilman käyttöä.

Eurooppalainen on todella vielä muukalainen kiinalaiselle. Olen kuin muinoin mustaihoinen Suomessa. Nuori pari lähestyy minua. Nainen tarjoaa kättään, tervehtii minua ja melkein vatkaa kättäni yllättävän tuttavallisesti englanniksi. Hän tekee kainosti ymmärrettäväksi, että hän ja hänen miehensä haluaisivat valokuvata minut ja aviomieheni.
"Ai, jaa, ok! Mieheni on ostamassa vettä".
Odottelemme. Mies ottaa kuvan meistä ja vaimostaan rintamana illalla valaistu puisto taustanamme. He kiittävät. Toivotamme hyvää yötä. Kun katson taakseni nuori pari hyppii kuin lottovoiton saaneena. Mies silittää rohkean, suunsa englannin kielellä avanneen vaimonsa yönmustia ja kiiltäviä vyötärölle ulottuvia hiuksia.

Vaikka minulla on omasta takaa kiinalais-suomalaiset Leo ja Inka, olen heikkona kiinalaisiin taaperoihin. Vanhemmat sallivat kernaasti pienen lirkuttelun vauvojen ja taaperoiden kanssa. Sylivauvoilta ei herkästi heru hymyä, tuijotusta kylläkin mutta hississä jo kolmevuotiaan kanssa vaihdan aikalaisuutemme yhteenkuuluvaisuuden ilmeitä.
"Silmätkin puhuvat", tiivistää kiinalainen viisaus ja sen kyllä ummikko huomaa.

Lukemattomat enkelit,

nouskaa ylistämään pientä lasta,

pientä lasta!

Hänen heiveröisessä ruumiissaan

asuu suuri sielu.  (Bing Xin)