Kanavakaupunki Suzhou (sunnuntai 19.7.)

Kitkatta kiskoilla

Ihailulle ei ole rajaa, kun matkustaa Kiinassa rautateillä. Logistiikassa ei ole ohuimmankaan hiuksen mentävää aukkoa. Et voi osua väärään junaan, koska liput tarkastetaan asemalla junaan mennessä pariin kertaan, junassa kerran ja toisinaan vielä poistuessakin. Vaikka eipä se pääteasemalla auta, jos on erehtynyt junasta. Erehtyminen tuntuu teoreettiselta.

Juna tulee ajallaan. Se pysähtyy sentilleen siihen kohtaan, jossa on sen vaunun sisäänmeno-ovi, joka on laiturin kiveen hakattu ja tulostettu lippuusi. Juna lähtee liikkeelle sekunnilleen. Lähdön ja saapumisen välillä kulkupeli kiihdyttää vauhtinsa 300 km/h tasolle ja hujauksessa saavut perille. Istut matkasi ajan mukavasti, myyntikärry ohittaa ja tarjoaa juotavaa ja naposteltavaa. Täsmällisyys ja loogisuus sekä selkeät merkinnät luovat hallitun tunnelman. Ihmiset, joita on rutkasti, eivät säntäile sinne tänne. He asettuvat kuin jonotuksen mallioppilaat britit siistiin jonoon odottamaan oman vaununsa oven saapumista luvatulle kohdalle.

Saavumme junamatkasta hurmaantuneina Suzhoun kanavakaupunkiin. Alamme tallustella helteessä karttaa seuraten. Missään ei näy kuljettavia kanavanvarsia. Meitä seuraa joukko sinnikkäitä polkupyörätakseja. He ehdottavat lähellä rautatieasemaa kohteeksemme Silkkimuseota. Torjumme määrätietoisesti kaikki tarjoukset. Venetsian tunnelmaa on vaikea virittää ympäröivän maiseman perusteella. Törmäämme lähinnä rakennustyömaihin ja kulkuesteisiin. Näemme kanavaveden pilkotusta, mutta vieruskujia ei ole kuljettaviksi.

Ehdin nähdä, että polkupyörätaksilla on hieno laminoitu esite, jossa esitellään erilaisia Suzhoun nähtävyyksiä. Luovumme omatoimisuudesta. Istumme pyörän pehmustetulle penkille ja mies alkaa polkea kohti osoittamaamme kanavanäkymää. Hinnan sovimme etukäteen, 20 yuania siis 3,20 euroa. Mies polkee melkoisen matkan ja ilmoittaa: "Perillä! Tuossa odottavat kanavaristeilylaivat". Polkutaksi on päättänyt, että laivasta käsin vesi ja kanavat ovat riittävän lähellä. Astu laivaan!

Kolmas laiva toden sanoo

Taivumme tavallisiksi turisteiksi ja ostamme risteilyliput. Myyjä pudottaa pyytämättä jostain syystä hintaa. Muita turisteja ei näy. Meidät ohjataan laivaan. Otamme eturivin paikat. Laivuri ehtii kaupata kiinalaista musiikkia ja kauniita Suzhoun kuvin varustettuja pelikortteja. Kiitos, ei kiinnosta.

Istumme, odotamme ja epäilemme. Kuski poistuu välillä toiseen laivaan, jossa oleilee joukko muita laivureita. Harvat laiturille eksyvät muut turistit valitsevat toisen laivan. Olemme kaksin, hermostumme. Pyydämme liput takaisin ja vaihdamme sujuvasti laivaan, jossa on muitakin. Kohta meitä on siellä kohtuullinen joukko. Odotamme köysien irroitusta ja moottorin käynnistystä. Istumme kotvan ja sitten koko joukko komennetaan kolmanteen laivaan ja kanava-ajelu pääsee vauhtiin.

Ajelemme Grand Canalissa puolisen tuntia. Tunnelma ei synnytä O sole mio mielialaa. Kanavan rannoilla tervehtivät tutut riippupajut ja erikoiset laattamaiset kivipaadet. Muutaman kaarisillan alitamme ja palaamme lähtöpisteeseen.

Siirrymme vaihteeksi jalan kahvilan kautta Liu Yuan Garden nimiseen turistiopaskirjankin mainostamaan laajaan puistoon. Paikka on hurmaava, tunnelmallinen kuten kiinalaiset puutarhapuistot ylipäätään. Heti mieli asettuu haikujen ja tankojen tiivistämiin ja pelkistettyihin tunnelmiin. Oleilu veden äärellä pienissä pavinljongeissa on ominta kiinalaista puistokulttuuria. Tyyni mieli ja elämisen harmonia eivät voi olla asettumatta täällä ihmiseen.

Puiston roskiksetkin ovat täällä kiinalaista posliinia. Polkujen kivetykset ovat taidokkaita ja ne kulkevat erilaisten luonnonkivimuodostelmien halki. Kiinalaista kauneutta on tarjolla kaikille aisteille, kun mukaan lasketaan aina uskollisesti seuraava kaskaiden sirkutus.

Tällä alueella on ennennäkemättömät erikoisuutensa: puistossa on erillinen bonsaipuiden alue. Siellä sielukkaat eri puulajien eudustajat sammaloitunneelta ponnistusalustaltaan kurottavat kukin omaan suuntaansa huokuen pysähtymisen ja  mietiskelyn tunnelmaa.

Rungot ovat kiertyneitä ja vääntyneitä mutta kasvun suunta tuntuu varmasti valitulta. Bonsaipuiden lehvistö tai havusto näyttää aina syvän vihreältä ja elinvoimaiselta, vaikka puut ovat kasvultaan matalia. Puilla on luonteensa.

Kiinalaisen sanoin, puita katsellen:

Metsässä kasvaa vänkyräisiä puita, maailmasta ei löydy täydellistä ihmistä.

Viereisellä alueella esittäytyy omintakeinen maailma. Sitten marmorisille pöydille tai jalustoille on rakennettu pienoismaisemia. Saattaa olla pöytä, jolta kohoavat noin metrin korkuiset Keltaisen vuoriston mieleen tuovat vuoret. Niiden rinteillä kasvaa pienen pieniä mäntyjä tai osmantuspuita. Vuorien juurella on muutaman sentin kokoinen vene lipumassa ja notkelmasta vuorien välistä pilkistää tunnelmallinen kiinalainen paviljonki. Näitä "nukkekotimaailmoita" on toinen toisensa vieressä herättämässä ihastuksen huokauksia.

Nautittuamme maisemista, näkymistä, paviljongeista otamme pirssin ja ajamme toiseen Pan Men Gardeniin, jonka portilla korkea bagodi tervehtii tulijoita. Tämän puiston lammikot hohtavat oransseina. Ne ovat täynnä kultakaloja. Näkymät ovat taattua kiinalaista puistomaisemaa.

Pyrimme kanavien rantaan, jonne puisto ulottuu mutta rakennustyömaa katkaiseen pääsymme kuuluisalle sillalle. Katselemme puista "gondolia", jota olkihattuinen nainen seisaaltaan soutaa. Hän kääntää kanavan päässä paattinsa ja aloittaa kiinalaista oopperaa muistuttavan kimeän hoilotuksen.

Puiston lyhdyt ovat kauniita puleikkauksin muotoiltuja kuutiota, joissa on punaiset lasit. Voin kuvitella tunnelmavalon, joka illan hämärtyessä niistä lankeaa puistoon.

Opastaulu muistuttaa:

Kasveilla on oma elämänsä. Älä taita kukkaa.

Anna ruoholle vähän rakkautta, ruoho tarjoaa sinulle runsaan vehreyden.

Silkkilangan juoksua

Kuumuus vie voimia. Pysymme pirssilinjalla. Puutarhan edessä tupsahtaakin heti mies autoineen tajoamaan kyytiä. Auto ei vaikuta taksilta. Se on tila-auto ilman taksikylttiä. Mies on innokas. Kysymme, mihin hintaan hän vie meidät silkkimuseoon. "Siis minne?" mies on äimän käkenä. Hieraisen miehen paitaa ikäänkuin tunnustelisin sen materiaalia ja hoen silkkiä, silkkiä. Mies ei tajua mitään.

Osmo käyttää kommunikaattoria ja lähdemme liikkeelle. Auto on häkälöylyjen heittoa vailla valmis sauna. Mies on odottanut kyytiä ilmeisen pitkään. Ilmastointi onneksi pelaa ja käännän tuulettimen säätönapit takapenkillä kaakkoon. Jumalainen tuuli! Kuski soittaa johonkin neuvontapalveluun. Hän saa apua toteuttaakseen lupaamaansa palveluksen.

Viiden minuutin viiveellä miehellä sytyttää: hän kääntyy minun puoleeni takapenkille, hieraisee paitaansa, nauraa hohottaa ja nostaa peukkua. "Rouva siis imitoi mahdollista silkkiä paitamateriaalissani". "Jep, jep!"

Matka on kohtuullisen pitkä, mikä tuntuu kuumuuden jälkeen ilmastoidussa autossa ihanalta. Kuski ajaa silkkimuseon pihaan. Talo on remontissa, pääovi on kiinni. "Ei mitään hätää!" mies lohduttaa, tekee u-käännöksen ja ajaa takapihalle. Maksamme matkasta pyynnön mukaisen maksun. Mies ei lähde minnekään. Hän alkaa opastaa meitä kuin koulittu silkkimuseon asiantuntija sisälle. Kauniit liput museoon saamme ovelta, vaikka sisäänpääsy sinänsä on ilmainen.

Kiinassa on panostettu nähtävyyksien pääsylippujen ulkoasuun. Liput ovat hyvin kauniita ja värikkäitä, vahvaa paperia. Saan liikeidean: silkkimuseon pääsylippu voisi olla pieni silkkinenäliina niistä lukemattomista hukkapaloista, joita syntyy vaatteita valmistettaessa. Koska lippu on symbolinen eikä siitä revitä ovella mitään osaa irti, jäisi kävijälle mukava erityismuisto.

Kuski hymilee ja opastaa meitä silkkin synnyn lähteille työsalista toiseen. Prosessi on meille sapattioleskelumme ajoilta entuudestaan tuttu. Emme kuitenkaan ole koskaan nähneet, miten silkkiäistoukan kilometrejä pitkä ohuttakin ohuempi silkkilanka saadaan purkautumaan sen koteloksi muodostamasta kokongista. Voi ihmetyksen ihmetys! Valkeat pallerot uivat vedessä ja jollakin tavalla langan pää on löydetty ja kiiltävä, lähes näkymätön silkkilanka kiertyy valikoiduista moitteettomista palleroista koneen puolalle. Silkkilanka juoksee ja kokongit pienenevät. lanka on todella olemattoman ohutta kuin hämähäkin seitin lanka.

Silkkiäistoukka erittää alahuulensa kahdesta rauhasesta säikeet, jotka se vielä liimaa yhteen, toukka luo itselleen kotelokopan. Näin kiertyy kokongiin (kotelokoppaan) 2-3 kilometriä silkkilankaa, josta yhtenäistä säiettä saadaan kerralla irti 500 - 1000 metriä.

Mulperipuun perhosen tarina on järkyttävä. Se ei enää pysty lentämään, koska se on sokea eikä sillä ole suuta. Onko tämäkin degeneraatio ihmisen yleellisyyden ja silkin himon lopputulema? Kuka alkaa pitkälle kehitettyjen keinokutujen maailmassa nousta barrikaadeille mulperipuun perhosen elvyttämiseksi? Ei taida nousta omakaan käteni...

Näemme kuinka vesiliotuksessa pehmenneet kotelokopat venytetään telineessä auki ja sitten naiskäsivoimin yhä suuremmiksi ja seitinohuiksi arkeiksi. Alla näkyvässä silkinpalasessa lienee siis 2-3 kilometriä silkkilankaa.

Arkit asetellaan kerroksittain päällekäin ja syntyy kevyt peitto, joka suo nukkujalle millyttävän keveän mutta lämpimän olotilan vuoteessa katsella uniaan.

Kiertokävelyssä päädytään ensin yleellisten sikkilakanoiden verhoaminen vuoteiden äärelle. Seinustat ovat täynnä myytäväksi pakattuja erikuosisia silkkilakanapakkauksia. Niihin emme juutu, vaikka olo on juhlallinen pelkästä katsomisesta ja silkin tunnun uneksimisesta.

Kuinka tuntuisikaan keisarilliselta, kun uupuneena painaisi päänsä kiiltävälle tai himmeäkuvioiselle silkkityynyliinalla verhotulle pielukselle ja verhoaisi lepoa kaipaavan vartalonsa yön pimetessä, kaskaiden vielä laulaessa luistavan silkkkkilakanan suojaan. Tai jos aamulla heräsi uuteen päivään silkkilakanassa kukkivasta pionimerestä tai tyylikkäiden lotuksen mahtavien lehtien, aukeamaisillaan olevien kukkien, nuppujen ja jalkopään kankaan siemenkotien keskeltä.

Voisiko sellaisesta alusta koskaan tulla huono päivä? Voisi! Ihminen turtuu hyvään ja yltäkylläiseen tavaraan, omistamiseen ja olosuhteisiin. Hyvän päivän elementit eivät synny silkkilakanoiden vaan korvien välissä.

Tämänkin matkan aikana olen toistuvasti pysähtynyt miettimään nykypäivän nuoria ja keski-ikäisiä kuninkaallisia. He eivät koskaan koe, mitä on painavien ovien avaaminen, jonottaminen, odotussaleissa istuskelu ja elämän tarkkailu ja kummastelu. He eivät pääse kokemaan monenkirjavaa elämää metroissa työstäpaluun aikaan tai saata mielijohteesta piipahtamaan ypöyksin aamuun heräävään vielä kasteesta raikkaaseen puistoon havainnoimaan, miten tavalliset ihmiset valmistautuvat tulevan päivän haasteisiin. Spontaani teehetki lammen rannalla lumpeiden ja lotuksen kukkien äärellä ei ole heille mahdollinen. He tuskin saavat tuntea hetken mielijohteita ja toimia niiden vieminä. Kun toive poiketa jostakin protokollan rutiinista syntyy, sen tuoreus ehtii kuihtua, kun erinäiset virkaa tekevät kamaripalvelijat alkavat valmistella päähänpiston turvallista toteuttamista.

Heitä en kadehdi jos en kadehdi rutiköyhiä kerjäläisiäkään. Heidän on oikaistava kivikovalle lattialle tai puikkelehdittava junaa odottavien parempiosaisten penkkirivien välissä kuppi kourassa. Kiinan kerjäläiset on onnistuttu ilmeisen hyvin piilottamaan, koska heitä ei juurikaan tapaa.
Olen onnellisten tähtien alla syntynyt, saanut vaikuttaa järjestäytyneen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan ansiosta ja työnteolla tulevaisuuteeni sekä valinnan mahdollisuuksiini. Olen saanut tehdä mielekästä ja koulutustani ja osaamistasoani vastaanaa työtä, jolla olen ansainnut hyvän osani, jota en vaihtaisi.

Nauravasilmäinen taksimies kumartelee jo seuraavalla ovella ja viittelöi silkkivaatemyymälään. Me lankeamme taas! Osmo ensin, minä hyvänä kakkosena.

Päässäni kulkee kuin  metrojunan valonauhalla kiinalaisen viisaan muistutus:

Nuorena pukeudutaan puuvillaan, vanhana silkkiin.

Toisaalta aina on hoettu silkin ihmeellistä luonnetta:

Viileällä lämmin, lämpimällä vilpoisa.


Täällä riittää kokoja eurooppalaisillekin ikihongan paksuisille ihmisvarsille; XS - XXXL. Maksamme ostokset. Pääsylippuideani onkin täällä käännetty lähtölippuideaksi. Ostospussiin sujahtaa Osmolle taskuliina ja minulle pieni silkkihuivi kaupan päälle. Poistumme "silkkimuseosta".

Taksimies ei seuraa kannoillamme. Kun olen kääntymässä kadun kulmauksessa, näen hänen vilkuttavan naurussa suin autonsa vierellä. Hän lienee saanut oman provikansa. Hymyillen huiskuttelen jäähyväiseni.

Lähdemme kohti rautatieasemaa odottamaan, voiko Kiinan junaliikenne tälläkin kertaa pelata ontumatta. Kyllä, se todella toimii täydellisesti.