Teetä, viiriäisenmunia ja nostalgiaa

Shanghaissa voi kohdata kiinalaisuuden kerrokset omissa kortteleissaan. Suuntaamme tavallisen kansan keskuuteen ja sukellamme elämään, joka tapahtuu maan rajassa, hämärissä huoneissa, joissa lienee maalattia ja joissa eletään kaukana läheisten pilvenpiirtäjien elämän menosta. Ulkopuolisen on vaikea sanoa kummassa asuvat onnellisemmat ihmiset.

Olen viime vuosisadalla ostanut suomalaisen kalligrafin ja opettajani Liisa Uusitalon työn. Siinä on kiinalainen viisaus:

Olkimaja, jossa nauretaan on enemmän arvoinen
kuin palatsi, jossa itketään

Tunnelma kipikiinalaisessa korttelissa on aito.

Korttelit eivät ole vanhan kiinalaisuuden kulisseja. Niissä eletään ihmisten arkea, jota paljolti rytmittää nälän tai kylläisyyden tunne. Ruokaa tehdään koko ajan joka puolella. Elämää eletään kuin 100 vuotta sitten. Asumukset näyttävät olevan varsin hämäriä maalattiahuoneita. Toki niissä lienee TV sisällä. Pyykkiä kuivuu kaikkialla missä kahden tolpan tai puun väliin voi pyykkinarun pingottaa. Siellä ovat ritirinnan äidin rintaliivit ja taaperon halkiohousut. Paikat näyttävät meidän standardimme mukaan likaisilta.

Keittiöiden välissä on polkupyöräkorjaamo tai jonkinlainen rautakauppa naulalaatikoineen. Yhtäkkiä on syvä varastotila, joka pursuaa tyhjiä kertakäyttöisiä muovisia vesipulloja kuin läpinäkyviä vuoria. Pulloja on valtavissa säkeissä varaston ulkopuolella. Tulee syyllinen olo, kun hörppään hikisessä säässä omasta pullostani.

Kalanmyyjä on perannut osan kaloistaan. Kalojen sisälmykset lojuvat muovin päällä kadulla ja perkaaja vetelee nokosia pyöränsä päällä työmaan tuntumassa. Ihmeellistä, että en huomaa missään kärpäsiä.

Korttelin nurkalla on nykyajan kummajainen, kuntoilulaite. Kun ei asuta maaseudulla, ruumiillinen luontainen liikunta vähenee ja olkäät jäykistyvät täälläkin staattisen työn äärellä. Ostosmatkalla voi laskea kiinankaalipussukan kadulle ja vetää muutaman kuntovedon laitteessa ja taas jaksaa puskea päivää eteenpäin nivelet liukkaina. Niin miehet kuin naisetkin: liikettä niveliin hopi hopi!

Elämä aukeaa kaduille näissä kortteleissa. Jatkuvasti näkee avoimia keittiöitä. Katuruokaa myydään vasemmalla ja oikealla. Tarjolla on paljon vihanneksia, lotuksen kukan siemenkotia, meloneja, lihavartaita, kananmunia.

Siirrymme astetta sofistikoituneempaan Kiinaan. Oi ihanaa, voi kaunista, ah nuo puusäleiköt ja nurkistaan käpertyvät kattojen muodot, lakattu punainen kiinalainen puu.

Olemme Yu puutarhan alueella. Lammissa kasvaa jälleen kerran lotuksen kukkia saarekkeina. Kiinalaiset rakennukset kauniine kattoineen heijastuvat veden pinnasta ja mutkitteleva ylikulkusilta puikkelehtii rakennusten välissä. Miehet, naiset ja lapset vaeltavat omassa kiinalaisuutensa rakennetussa maisemassa.

Ylipäätään ihmetyttää, että kahden viikon aikana emme ole kuulleet lasten itkua, parkua tai kiukuttelua itkupotkuraivareista puhumattakaan, vaikka perheet ovat paljon juuri lapsineen liikkeellä. Heitä pidetään todella paljon sylissä tai kannetaan selässä. Läheisyys rauhoittaa.

Nyt tapahtuu nostalginen jälleennäkeminen. Astumme teehuoneeseen, jossa joimme yhdeksän vuotta sitten elämämme ensimmäisen kerran teetä lasikannusta, jossa kukka aukeaa, kun tee hautuu. Asetumme ikkunapöytään.

Tilaamme kahdenlaista teetä: Guilinin Li-joen muistoksi otamme osmantusteetä ja jasmiiniteetä. Toisessa kannussa puhkeaa oranssi kukka toisessa ruusun punainen. Pikku erkkerimme pöydälle katetaan teen kera teessä keitettyjä viiriäisen munia ja jotain pientä makeeta.

Teet tuoksuvat. Auenneet kukat huojuttavat terälehtiään lasisten teekannujen pohjalla. Tulee haikurunomainen olo. Teekupit ovat pienen pieniä korvattomia kupposia. Nyt ei juoda teetä, nyt maistellaan ja annetaan teen tuoksujen kutitella hajunystyröitä. Hetki on hurmaava, tunnelma sanoja vailla. Vanhat Shanghain muistot heräävät ja nämä uudet liittyvät niihin. Luemme yhteisen onnemme toistemme kasvoilta.

Pensselin perässä

Jo Suomessa tiesin, mitä halua ostaa Kiinasta. Haluan ison kalligrafiapensselin. Nyt etsin sitä näistä perikiinalaisista kortteleista. Kauppoja on paljon, tavaraa vyöryy massoittain. Pensseleitä ei näy missään. Yhtäkkiä mutkan takaa tulee pieni koju. Sen seinällä roikkuu rivi juuri oikean kokoisia siveltimiä. Päätöksenteko sujuu helposti, vähän tingin ja bambuvartinen komea sivellin vaihtaa omistajaa. Varren bambuihin on kirjoitettu jotain kiinaksi ja osittain vartta koristaa kiinalainen puuhun kaiverrettu kuva. Onneni hetki! Hivelen siveltimen tummarusruskeaa bambuvartta ja annan sen jouhien kulkea pitkin ihoni pintaa.

Hotellissa kysyn Osmolta, mihinkähän tämän ripustamme? Osmo ihmettelee, enkö menekään tekemään sillä Albertikadulle katukalligrafiaa vettä tussina käyttäen kuten kiinalaiset täällä. Toki, toki mutta eihän eläkeläinen koko ajan ehdi kadulla kalligrafiaa maalailla ja johan Suomen usein sateinen sää romuttaa aikeeni.

Pensseli pääsee kodissamme hyvälle paikalle jakamaan arkemme kulkua ja muistuttamaan meitä siitä elämysten rikkaudesta, jota matkamme Kiinaan on taas tarjonnut ja olemme voineet jakaa.