Keltaiselle vuorelle – täältä tullaan Huangshan (keskiviikko 15.7.)

Silkin ohella tee lienee Kiinan tärkein ja jokapäiväisin tuote. Aamu on aloitettava varhain. Kello kuusi alkaa virallisesti hotellin aamiainen mutta hoppuileville vuorelle menijöille toki ollaan joustavia ja aamuruokaa kannetaan pöytään sitä mukaa, kun väkeä tupsahtelee aamiaishuoneeseen.

Tilaan vatsaturvallista riisivelliä ja teessä keitetyn munan. Osmo ottaa nuudelikeittoa, jonka päällä kellii paistettu kananmuna. Keltuainen on kuin nouseva aurinko. Vuoristovaelluksen jälkeisessä jalkahieronnassa liotamme ensin paljon tarponeita jalkojamme kuumassa ruskeassa teevedessä. Vadissa kelluu teepussi mutta en saa selvää, mikä tee soveltuu erityisesti uupuneiden jalkojen virkistämiseen.

Sää lupaa ihanteellista päivää Huangshanin lumoavassa vuoristomaisemassa. Ei ole usvaa, ei pilviä mutta ei paahdettakaan, tulee pilvipoutaa. Toki päivä pitkine ennen kokemattomine vaelluksineen jännittää. Kokemisen nälkä ja hyvä terveys ovat auttaneet tekemään lähtemispäätöksen. Kiinalainen viisaus muistuttaa:

Kaikki on alussa vaikeaa, mutta vaikein on ensimmäinen askel.

Kun kurkkaan hotellin ikkunasta viiden jälkeen, näen ensimmäisten turistien jo tarpovan kohti bussikuljetusta. Matkasta ei totisesti tule yksinäinen. Vuonna 2007 Keltaisella vuorella kävi maiseman ihastelijoita 1.5 miljoonaa. Se tarkoittaisi reilut 4000 päivässä. Talvipäiville tuskin riittää niin monta menijää. Oman laskelmani mukaan eilen kanssamatkustajiamme oli 9998.

Jos pitää liikutella suuria ihmismassoja, logistiikka hioutuu ja pullonkaulat voidaan välttää. Ensimmäinen aikataulun mukainen bussi kohti vuoren köysirataa lähtee kello 6.30. Ja se todella lähtee kello 6.30! Olemme bussiin viimeiseksi mahtuva turistipari ja ennen kuin ehdin istahtaa takimmaiselle penkille, bussi on jo liikkeellä. Ajamme vajaan puoli tuntia serpentiinimäistä tietä. Lasken, että vastaamme ehtii tulla jo ensimmäisen virallisen kuljetuksen aikana kolmekymmentä (30!) noutopaikkaan palaavaa sinistä bussia. Nopea laskutoimitus kertoo, että ainakin 1200 kiinalaista istuu jo köysiradan kopeissa, jotka kyltymättömällä ruokahalulla noukkivat kuhunkin gondoliin kahdeksan turistia. Menee tunteja ennen kuin näemme ensimmäiset aasialaisista poikkeavat turistit. Kaikkiaan heitä tapaamme ehkä 15.

Keltaisen vuoren valloituksen aikana otamme 20 000 askelta noin viiden tunnin aikana ja niistä portaita ylös tai alas lienee 15000. Olen kiitollinen, että kroppani himoaa liikuntaa eikä edes vikuroiva ukkovarpaani muistuta minua kivulla tarpomisen aikana.

Maisemat ovat huikeita. Kulkureitit ovat käsittämättömiä ihmiskäden tuotteita. Portaat on hakattu kiveen. Polkuja seuraavat kaiteet ovat samoin etupäässä kivisiä luontoon mukautuvia ja levähdyspenkit noudattavat samaa pelkistettyä linjaa. Jos puun runko osuu suunnitellun kiviaskelman reunan kohdalle, puuta ei ole kaadettu vaan kivenhakkaaja on tehnyt sille loven portaan reunaan.

Sanoin on mahdoton kuvata Keltaisen vuoren lumoavia, vaihtelevia vuoria, mäntyjä, ajan ja sateen muovaamia kalliota, kapeita solia.

Xingshi Hengyan tiivistää:

Näkymien katselu herättää tunteita.

Meitä menijöitä on paljon. Lasten loma-aika on juuri viime viikonloppuna alkanut. Mukana on väkeä perhekunnittain. Pienet 5-9 -vuotiaat lapset näyttävät kapuavan vaivatta. Ainoa hidaste on matkamuistoksi hankittu keppi, josta on lapsille enemmän riesaa kuin apua. Silloin tällöin isä kantaa selässään nukkuvaa ja matkalla uupunutta taaperoaan. Koko päivänä en kuullut yhdenkään lapsen kitisevän tai itkevän. Liike on lääke energisten lasten narinaan ja toiminnan tarpeeseen.

Yli 70-vuotiaat pääsevät vuorelle ilmaiseksi, me yli 60-vuotiaat puolella hinnalla. Kiinalaisten ikää on vaikea ulkonäön perusteella arvioida. Kovin vanhoja ei mielestäni kulkijoiden joukossa ollut. Muutaman sitkeänoloisen selvän vanhuksen kyllä bongasin. Eräällä vanhalla rouvalla oli käsissä kolme keppiä ja onnellinen hymy huulilla teräshampaiden ympärillä.

Kolmas keppi lienee ollut lapsenlapsen turhakkeeksi toteama ja mummu oli luvannut sen kuitenkin kotiin kuljettaa, muistoksi yhteisestä matkasta Keltaiselle vuorelle.

Kun päivän ajan seuraan portaissa etenemistä, ajattelen elämänkaareen liittyvää tosiasiaa:

Lapsi kapuaa edestakaisin, nuori loikkaa yli joka toisen askelman, vanhus etenee porras kerrallaan. Kaikki päätyvät perille aikanaan. Ainutlaatuinen maisema palkitsee jokaisen.

Keltaisen vuoren kävelymme alkuvaiheessa nousemme kohtaan, jonka salaperäisellä nimellä Beginning to Believe Peak (huippu, jolta uskominen alkaa) on tarinansa:

Olipa kerran Kiinassa mies, joka kuuli ylistyksiä Keltaisen vuoren kauneudesta mutta piti niitä liioiteltuina pötypuheina. Sitten hän päätti lähteä omin silmin katsomaan. Tällä huipulla hän joutui pyörtämään sanansa kauneuden mykistämänä. Lieneekö hän myöntänyt, että tosiasiat voittavat aina mielipiteet. Luonnon huikea mestarillisuus on useimmiten universaalia, sen kauneus vastaansanomatonta. Sorvaan tästä jääräpäisestä miehestä oman sananlaskuni:

Usko siirtää vuoria, vuorten kauneus vähättelijän ennakkoluuloja.

Portaiden nousu ottaa luulot pois. Matka ei täälläkään tapa, kun vauhti on järjellinen. Reittien varrella on kantotuoleja. Ne on rakennettu bambusta. Istuin on punottu tuoli ja molemmin puolin on kaksi pitkää aisaa. Kaksi sinipukuista miestä kantaa tuolissa uupunutta tai sitten äkkirikastunutta ja pyylevää kiinalaismiestä. Kallein hinta ja pisin matka taisivat olla 150 yuania (20 euroa) ja 2.5 kilometriä.

Yhtään kaatumista, edes läheltä piti kompurointia en koko päivän aikana nähnyt. Tuolimiehet eivät myöskään näyttäneet kuljettaneen ketään loukkaantunutta. He etenivät vaeltajamassassa raivaten tietä yhtämittaisilla huudoilla. Samoin tekivät työmiehet, jotka kantoivat olallaan ehkä 10 metrin mittaisia olkavarren paksuisia bambunippuja tai kantajat, joiden niskassa ja harteilla oli vanhaan totuttuun tapaan bambukeppi, jonka molemmissa päissä keinui kymmeniä litroja juomavettä tai turistiryhmän reput.

Muutamaan otteeseen yllättävän nuoret kiinalaisparit pyysivät saada valokuvata meitä tai meidät yhdessä heidän kanssaan selfiekepin avulla. En vieläkään ymmärrä mitä niin erikoista he meissä näkivät, että ihan valokuvata halusivat.

Väkeä on niin paljon, että katsoessani vastapäistä vuoren seinämää näyttää, että siellä etenee päättymätön joukko ahkeroivia muurahaisia eriväriset huomioliivit päällään. Jono on paikoin katkeamaton ja ahtaassa solassa voi odottaa pakollinen mutta samalla armollinenkin pysähdys. Hiki virtaa, maisemien huikeus pitävät jalat liikkeessä. Kukaan ei hötkyile. Jaamme yhteistä maiseman ihmeellistä taikaa.

Kiinalainen vanha kulttuuri tietää:

Vuoret kavahtavat sinnikästä ja hidasta kiipeäjää.