Voiko Guilin panna maiseman paremmaksi? (11.7. lauantai)

Olemme kavunneet Mount Everestin perusleiriin, ihastelleet aurinkoportilla aamuvarhain Machu Picchun mysteeristä kaupunkia, huokailleet jylhiä Alppeja, vaeltaneet Pyreneillä ja kurkistaneet Teide-tulivuoren kitaan, ihmetelleet Jordaniassa Petran kaupunkia, sen luolia, hautakammioita ja käsittämättömiä vuorenseinään tehtyjä juhlallisia fasadeja, dyynien plastisia muotoja sejä Wadi Rumin autiomaan tähtitaivasta ja hiljaisuutta. Tämä päivä pyrkii samaan kategoriaan.

Olemme lähdössä Guilinin Li-joen risteilylle (Li = kirkas). Tätä elämystä metsästää vuosittain 20 miljoonaa turistia! Heistä 70 % on kiinalaisia. Sanomattakin on selvää, että kaupunki elää turismilla. Joen kauneus syntyy sen rannoilla kohoavien erikoisen muotoisten vuorijonojen kauneudesta, yhä kauemmaksi etääntyvien vuorijonojen värivaloorien maalauksellisesta perspektiivistä, joka synnyttää paikoin epätodellisen ehkä kulissienomaisen tunnelman.

Jo lentokentältä kaupunkiin saapuessa äimistelemme. Emme näe moottoritien reunoilla teollisuutta tympeine halleineen. Sen sijaan ihailemme kymmeniä kilometrejä jatkuvia upeita istutuksia. Maisemointipuutarhurille annamme kymmenen pistettä. Istutukset huomioivat kuten taide yleensäkin, värit, muodot ja sommittelun. Pensaiden värit leikkivät tummanvihreällä, heleällä pistaasinvihreällä ja viininpunaisella skaalalla. Pensaat on parturoitu pengerryksiksi, kaareviksi aalloiksi, keitaiksi, joiden keskeltä nousevat palmut. Välillä seisoo viheralueella rivi puolipallon tai sylinterin muotoisia pensaita. Rytmi on erehtymätön ja värien ja muotojen variaatio häkellyttävän vangitseva, vaikka auto kiitää täyttä vauhtia lentokentältä keskustaan.

Odotus jokiristeilylle pääsystä tiivistyy:

Sata mailia Lijiang jokea, sata mailia taidegalleriaa.

Näillä sanoilla jokiristeily markkinoi itseään. Sen kerrotaan kirvoittaneen monen runoilijan ylistäviin säkeisiin. Tässä esimerkki:

Joki mutkittelee kuin sininen silkkinauha, kukkulat nousevat siitä jadenvihreinä hiusneuloina.

Jokiristeilyoppaamme Jason istuu täydellisesti pirtaamme. Nuori mies on täsmällinen, vastuullinen ja lukee ajattelumme perusrakenteen. Hän on läsnä, kun tarvitaan ja jättää rauhaan, kun häntä ei kaivata. Hän puhuu hyvin englantia ja on 2,5 vuotiaan pojan isä. Vaimo opettaa kiinan kieltä. Poika käy täyspäiväisesti lastentarhassa. Itkee joka aamu, kun pitää lähteä, kiljuu riemusta illalla, kun hänet noudetaan. Neuvolalääkärinä sanoisin: taapero on perusterve ja kiintynyt vanhempiinsa.

Jason soittaa ja ilmoittautuu jo edellisenä iltana hotelliin. Aamulla hän on hotellin aulassa "Osmo Saarelma"-lapun kanssa odottamassa. Hän huolehtii ravitsemuksestamme seuraavan viiden tunnin aikana. Illalla puhelimessa hän muistuttaa: "Syökää hyvin hotellin aamiaisella. Laivassa tarjoillaan buffet-lounas. Saattaa olla, että ateria ei tyydytä teitä". Tavatessamme aamulla hän varmistaa, että olemme hotellista poistuessamme varmasti syöneet vatsamme täyteen.

Jasonilla on mukanaan auto ja kuljettajana toimii herra Liu junior. Meidät tulee risteilyn jälkeen noutamaan herra Liu senior. Risteily täyttää matkoineen koko päivän. Laivassa oleilemme viitisen tuntia. Matkaamme kuusikymmentä kilometriä Li-jokea alavirtaan läpi sen huikeimmat maisemat.

Jo vuosi sitten katsoimme Kiinan kuvia internetistä ja päätimme näkemästämme, että jos jotain Kiinasta, niin Guilin on nähtävä! Kiinalaisen sananlaskun sanoin:

Omakohtainen kokemus päihittää sata huhua tai
Parempi nähdä asiat läheltä kuin kaukaa.

Kaikki etenee kuin rasvattu. Ajamme satamaan, astumme ensimmäisinä punaisen maton kautta laivaamme (laivoja menee 30–40) ja saamme hyvät paikat. Jason keskittyy oleelliseen: hän esittelee wc:n sijainnin, ojentaa vesipullot, kaataa tietysti kotoisasti kupilliset teetä ja levittää kartan eteemme. Kuivaharjoittelemme reitin kartalta ja käymme läpi kaikkein huikeimmat maisemakohdat. Jason toki lupaa olla aina paikalla, kun jotain erityistä tapahtuu. Laivamme ja kaikki muutkin laivat lähtevät. Meistä tuntuu, että koko ajan tapahtuu erikoista! ”Oi, katso, katso, nuo vuoret, ja tuolla nuo sinertävät taustan sokeritopat, niiden takana vielä usvaiset siluetit! Tuon mutkan takaa, oi mikä näky. Onko tämä todellista?”

Alussa näemme, kuinka pienillä bambuveneillä paikalliset kalastajat ja hedelmäkauppiaat soutavat laivan kylkeen ja käyvät kauppaa hedelmistä, vihanneksista ja kalasta. Kauppoja syntyy ja raukeaa. Jos kala ei sätki, se palautetaan kauppiaalle.

Naapurilaivasta näen, miten lounasta jo valmistellaan. Wokkipannut ovat saavin kokoiset ja valmiiksi öljytyt. Vihanneksia pestään ja pilkotaan laivan avoimessa perätilassa. Joen rannoilla kumartavat juhlallisesti syvän vihreät ja huikean korkeat bambumetsien rykelmät.

Ulkona lienee noin 30 astetta ja lähes aurinkoista. Mieto sauna ei tunnu missään, kun maisema imee itseensä ja humalluttaa kauneudellaan, taianomaisuudellaan. On pakottauduttava välillä kannelta valokuvaamasta ja huokailemasta ilmastoituun sisätilaan juomaan vettä, jotta mykistävä kauneus ei vie jalkoja alta. Jason tulee paikalle, kun vuoren seinämässä voi nähdä kahdeksan hevosta. Löydän kolme. Hyvin mielenkiintoinen kohta maisemassa on se, joka on ikuistettu 20 yuanin setelin kääntöpuolelle. Se pitää kuvata tarkkaan, jos aikoo rahanväärentäjäksi.

Vuoret ovat syntyneet eroosion muovaamina meren pohjasta, joka lienee 300 miljoonaa vuotta vanha. Upein näköalaosuus, jonka ajamme laivalla, on noin 60 kilometrin mittainen. Olemme syvästi vaikutettuja, vaikka kiinalainen viisaus yrittää väittää:

Joka on nähnyt meren, ei hevin vaikutu joesta.

Näin todennut herra Mengzi ei joko ole käynyt Guilinin Li-joella tai sitten häneen pätee kotoinen väitteemme: happamia sanoi kettu pihlajan marjoista.

Jason vinkkaa meidän lounaalle. Hän oli vähätellyt buffet-pöytää, joka osoittautuu monipuoliseksi ja maittavaksi. Välillä on pinkaistava kannelle, kun maiseman juuri nuo vuoret, jotka näyttävät esiintyvän seuraavaksi ovat ne kaikkein kauneimmat. Takaisin lautasen äärelle. Nyt alkaa onneksi maaseutumaisema; voi ei sentään! Nuo mielettömät syvän vihreät bambut huutavat haikeina kameraani. Ne kumartavat arvokkaasti mutta eivät liian nöyrästi kohti joen pintaa. Hiki virtaa ja juoksen kannelle.

Runsaan neljän tunnin risteily päättyy kylään, joka elää turismista. Mieletön kaupanteko alkaa ensimmäisestä askeleesta mantereelle. Tarjousten huuto kasvaa sietämättömäksi äänisaasteeksi. Maisemakirjalla tökitään niskaani. Kirjoja, cd-levyjä ja postikortteja tulee joka suunnasta laiturilla. Kalastajan ja hänen kahden merimetsonsa kanssa pääsisi kuvaan viidellä rahalla. Merimetsoja käytetään kalastukseen. Niiden kaula sidotaan niin, että ne kyllä nappaavat kalan mutta eivät itse pysty sitä nielemään ja kalastaja saa saaliin. Julmaa ja sietämätöntä eläinten rääkkäystä. Onneksi emme näe tapahtumaa.

Tarjolla on muutaman sadan metrin kadun verran päivänvarjoja, hattuja, sandaaleja, onnensolmuja, siveltimiä, sinettileimasimia ja kaikkia pieniä tavaroita, joita kukaan ei tarvitse mutta joita me aidot turistit ostamme, tai vähintäänkin hypistelisimme, jos Jason ja Osmo vain rientäisivät vähän hitaammin! Haluaisin haistella säpinää kiinalaisen krääsän keskellä.

Olen jo melkein kiinni isossa kalligrafiapensselissä. Käyn tinkimiskauppaa tussilla ja pensselillä maalaten kalligrafiapaperille. Myyjä pyytää 220, minä vetelen pensselillä 100. Ei synny kauppaa. Lähden pois. Kohta joku koputtaa olkapäälle. OK! Palaan. En osta kuitenkaan. Tingin itselleni hellettä lievittävän viuhkan. Pyyntö on 40 yuania, maksan 15 (2 euroa). Harvahampainen minua paljon kitukasvuisempi naisvanhus olkihattu päässään kysyy myöhemmin uteliaana, mitä maksoin viuhkastani. Kun kerron hinnan, naisen suu leviää laajaan hymyyn. "Sait halvalla!"

Ohitamme vielä "kiinalaisen lääketieteen apteekin". Naiset myyvät erilaisia yrttejä ja kyhmyräisiä juuria auki olevista pienistä kadulla seisovista säkeistä. Juuri nyt minua ei vaivaa mikään, mitä pitäisi lääkitä. Onnen huumaa en halua haihduttaa. Ohitan apteekin. Otan vain valokuvan myyntipisteessä kykyttävistä "farmaseuteista" ja heidän mielenkiintoisen käppyräisistä tuotteistaan. He vilkuttavat ja varmaankin toivottavat hyvää terveyttä ja pitkää ikää.

Hyvästelemme Li-joen. Se tarjosi meille ikimuistoisen päivän, joka ilman muuta asettuu huippuelämysten listalle. Matka jatkuu ilmastoidun viiden tähden hotellin vessan kautta herra Liu seniorin kyydissä autolla takaisin omaan hotelliimme. Mutta kaikki ei ollut suinkaan tässä. Arvaamattomia maisemakokemuksia on vielä edessä.

Auton ikkunasta näemme ohikiitävää maaseutua. Puissa roikkuu kellertäviä viinirypäleen näköisiä marjaterttuja. Jason kertoo, että ne ovat hyvin paikallisia hedelmiä, yellow skin fruits. Maku ei ole kovin makea ja hedelmät ovat vielä raakoja.

Liun pirssi sukkuloi kylätiellä, jota reunustavat loputtomat hotellit. Jonnekin pitää majoittaa 20 miljoonaan turistia. Uusia yhä upeampia hotelleja rakennetaan. Näen ensimmäisen kerran työmiehillä keltaiset suojakypärät. Lehmäkin tallustaa vastaan. Busseja menee ja tulee. Kaikilla on sama päämäärä. Pysähdymme helteeseen. Loikkaamme tien yli kauniille vanhalle kaarevalle kivisillalle.

Sen takaa aukeavat huikean vihreät riisipellot, joiden takana kohoavat meille jo tuiki tutut sokeritoppavuoret.

Riisistä saadaan kolme satoa: varhainen, keskimmäinen ja myöhäinen. Ennen riisin istutusta nyt näkyvä valtava riisipelto kukkii keltaisenaan rypsiä. Suljen silmäni, kuvittelen ja näen häikäisevän keltaisen meren vuorijonojen juurella. Kun rypsin aika on ohi, istutetaan riisi. Muistutan itseäni, hillitsen ahneuttani: ei kaikkien vuodenaikojen kauneutta voi nähdä yhdellä kertaa! Tässä sorvasinkin ensimmäisen ja ihan oman suomalaisen viisauden.

Toinen pysähdys saa jälleen haukkomaan henkeä. Näemme satoja pieniä kahden istuttavia bambuveneitä lipumassa äänettömästi vuorten reunustamassa uomassa. Äänetön veneiden liike on vaikuttava näky. Olkihattuiset miehet ja naiset soutavat seisten veneitä seisaallaan bambukepeillä kuin gondolieerit Venetsiassa. Joillakin turisteilla on vesipyssyt, joilla he kiusoittelevat viereisten veneiden matkaajia. Helteessä kastuminen ei kiukustuta ketään. Veneissä on värikkäitä päivänvajoja ja siksi etäisemmät venekunnat näyttävät kuin joen pinnalla kelluisi iso määrä karamellipapereita.

Halutessaan voisi hankkia seitsemästä kiinalaisnaisen reidenpaksuisesta bambun varresta rakennetun veneen 5000 yanilla (800 euroa). Päätän jatkaa neuvolalääkärinä - toistaiseksi.

Vilkutan veneiden kyydistä nautiskeleville kiinalaisille, he hymyilevät leveästi ja huiskuttavat takaisin. Koetun lumon on päästettävä haihtumaan. Muistoihin tulen palaamaan tavan takaa, kuolemaani asti. On aika nousta Liun taksiin ja runsaan tunnin jälkeen olemme hyvin ilmastoidussa hotellissa ja kaipaamamme suihkun äärellä. Vaatteet ovat hiestä märät mutta mieli tulvii hienoja kokemuksia, lähes käsittämättömiä maisemaelämyksiä.

Nyt pelätään taifuunin tuloa. Se on vahvin sitten vuoden 1949. Tuona samaisena vuonna taisi tapahtua jotain muutakin merkittävää, hmmm. Niin Kiinan kansantasavalta julistettiin ja minähän synnyin samana vuonna. Shanghain lennot on peruttu! Miten käy meidän huomisen matkamme jatkumisen kanssa? Olemme lentämässä Shanghain kainaloon Hangzhouhun?

Jos pelkää janoa kaivolla, saa pelätä kahdesti. Siis elämme hetkessä. Osumme iltakävelyllä joen varrelle, jossa on menossa juuri maailman kaunein auringon lasku. Mikä sattuma! Kiinalaiset tosikuvaajat ovat jo asetelleet sillan kaiteen tuntumaan pitkätötteröiset kameransa jalustoilleen. Heitä on pieni armeija. Siitä voi päätellä, että auringonlaskun hetki lienee ainutlaatuisen kaunis. Sitä se totisesti on! Taustalla vuoret, niiden edessä virtaava vesi, romanttinen lasisilta, riippupajut ja bambut. Aurinko rakentaa oranssia siltaansa veteen ja pienen sillan aukosta. Täydellistä. Epätodellista. Maailman kauneinta.

Kun aurinko on painunut terävähuippuisen vuoren taakse, suuntaamme kiinalaisen illallisruuan ääreen.

Veneristeilyllä Jason antoi vinkin. Hyvä ruokapaikka on Left Bank Restaurant. "Olimme siellä eilen!" vastaamme vähän hämillämme. Saman tien hän kertoo tarinaa alueen tyypillisimmästä puusta osmantus-puusta. Hymyilemme. Pidättelemme kieliämme. "Ok, kuulimme eilen illalla kiinalaistaiteilijalta juuri tuosta puusta, haistelimme siitä tehtyä teetä ja parfyymiä". Jason päättää olla antamatta lisää informaatiota, koska olemme vajaassa päivässä osuneet sattumoisin asiantuntijoiden kuulolle. Nimeämme ilmiön uteliaan turistin vaistoksi.

Illastamme uudelleen Left Bank Restaurantissa. On lauantai-ilta ja lasten loma-aika on juuri alkanut. Kaduilla on melkoinen pöhinä. Henkilökunnalla on kiirettä. Tarjoilijamme sananmukaisesti juoksee edestakaisin luoksemme ja keittiöön. Tilaamme kolme erilaista ateriaa: kanaa, porsasta ja vihannessekoituksen. Ruoka tulee vähän pitemmällä viiveellä kuin edellisenä iltana. Tarjoilija suositteleekin meille, että otamme isot oluet. Ei tule aika pitkäksi. Lautasia lennätetään pöytäämme. Poimimme tikuilla joka vadista. Tarjoilija pyrähtää luoksemme. Hän tarttuu kanavatiimme. "Sorry! Tuli väärä annos". Olimme ihan tyytyväisiä mutta tyttö on jo juossut matkoihinsa, kun huutelen, että söimme jo siitä osan. Kohta hän kantaa kaasulämmittimen pöytään ja nostaa wokkipannullisen kananlihaa ja sieniä eteemme. Annos on noin kuudelle hengelle.

Syömme ja nautimme, minkä jaksamme. Riennämme katsomaan uudelleen hotellimme vesiputousnäytöstä. Se on vaikuttava.

Aamukävelyllä tarkkailen illalla auringonlaskuineen nähtyä maisemaa uuden päivän valossa. Vastavalossa monimuotoiset vuorten huiput leikkaavat aamutaivasta silueteillaan rytmikkäästi. Puistossa veden äärellä kohtaan yksinäisiä aamun ainutkertaisen rauhan, viileyden ja uuden päivän odotuksen nauttiskeilijoita. Osalla oma musiikki taskussa rytmittää lantion taivuttelua ja olkapäiden pyörittelyä. Nuoret nukkuvat vielä makeasti.
Kiinalainen ajattelija tiivistää konservatiivisesti:

Nykyinen sukupolvi aina edellistä kelvottomampi.