Nuudeleita ja jalkahierontaa (15.7.)

Kun tallustamisesta raukeina saavuimme hotelliin, en taaskaan saanut silmiäni irti prosessista, joka tuntui olevan käynnissä aamuvarhaisesta iltamyöhään parillakin kadulla olevalla pöydällä.
Pöydän takana seisoo mies, joka vaivaa taikinaa. Hän ottaa halon näköisen taikinapötkäleen ja asettaa sen kyynärvartaan vasten. Vuolee ensin sen pinnasta kuin pitkiä ja kapeita lastuja höyryävään tynnyrimäiseen kattilaan, joka seisoo pöydän vieressä. Läheltä katsoen huomaan, että työvälinen on pala peltiä.

Sitten alkaa käsittämätön tapahtumasarja varsinaisen taikinan kanssa. On lähdettävä kadulle tuijottamaan pöydän viereen. Kiinalaiset vuorilta tulijat marssivat ohi kiinnittämättä mitään huomiota prosessiin. Heille se on tavallista arkea.

Ensin mies kääntelee ja painelee taikinaa muutaman kerran. Sitten hän alkaa leipoen vaivata pöydällä sitä kuin kotoisen pullapitkomme yhtä letin säiettä. Mies tarttuu pitkään taikinaan sen päistä nostaa sen leivinpöydältä ja venyttää kuin vetäsi haitarin ääriasentoon. Sitten hän heiluttaa levitettyjen käsien välissä katkeamatonta valkeaa taikinaa kuin aaltoa ylös ja alas. Mies taittaa ilmassa taikinan päät yhteen ja antaa sen omalla voimallaan pyöriä ja kietoutua kuin pienenevän hirttosilmukan kunnes silmukkaa ei enää ole. Haitarimainen venytys toistuu uudelleen ja koko prosessi tapahtuu monta kertaa.

Sitten tapahtuu jotain, josta en kertakaikkiaan saa otetta. Katson sitä tapahtumapaikalla, tuijotan sitä hotellihuoneen ikkunasta. Taikatemppu ei minulle aukea. Yhtäkkiä taikinapötköstä on kehkeytynyt ohuita suikaleita, jotka mies nostaa ranteen ympärille pujotettavaksi ja pienellä ravistuksella "selvitettäväksi" kuin villalankavyyhdin. Pää kallellaan tekijä arvioi tuotoksen ja pudottaa sen kuumaan liemeen. Mies on tehnyt annoksen nauhamaisia nuudeleita, NUUDELEITA!

Nainen noutaa metalisen siivilän kuin haavin, jolla hän koppasee kypsyneet nuudelt liemestä kippoon ja lennättää sen asiakkalle tarjoiltavaksi.

Jään ihmeissäni pohtimaan ovatko kaikki nuudelit käsityötä? Leipurit ainakin tällä kadulla ovat kaikki miehiä, todellisia käsityöläisiä, jotka sananmukaisesti painavat pitkää päivää suurella ammattitaidolla ja varmaan  ansaitulla ylpeydelläkin. Otan videota prosessista. Se ei tunnu leipuria hetkauttavan. Hänhän tekee vain osaamaansa työtä jokapäiväisen oman leipänsä tai riisikupposensa eteen.

Palkinnnoksi jalkahierontaa

Kehomme rasituksesta uupuneina mutta onnellisina ja ennen kaikkea terveinä palaamme hyvässä järjestyksessä sinisten bussien jouhevassa letkassa lähtöpisteeseen. Logistikka ei nikottele. Se on hioutunut miljoonien samaa haluavien ihmisten toiveiden saatossa. Bussit ja tiet on kunnostettu ajantasaisiksi ja matkanteon sujuvuuden takaamiseksi. Tässä kaupungissa kävijöiden päämäärän voi aavistaa ilman sanoja. Puukeppi, jonka varressa ovat kiinalaiset merkit keltainen ja vuori antaa jo varman vihjeen. (Hinta alle 5 senttiä meidän rahassa). Jos hellehattusi on punainen tai keltainen tunnet kuuluvasi tiettyyn joukkoon.

Vuorilla vaelluksen jälkeen kiitämme jalkojamme, jotka ovat vikuroimatta ja konpuroimatta kuljettaneet meitä koko pitkän päivän. On aika hemmotella niitä. Menemme jalkahierontaan.

Makaamme viereisillä hoitosohvilla, TV:ssä pyörii joku nättien tyttöjen tanssikilpailu. Kaksi naista ottaa alaraajamme haltuunsa. Reisiäni hierotaan mekon päältä, vähän nuijitaan nyrkein ja läpsytellään kämmenillä. Tätä ennen jalkamme  lepäävät kuumassa teevedessä. Nyt kuoritaan kanta-astujan kantapään kuollut ihosolukko. Sitten alkaa perusteellinen jalkapohjan ja säären lihasten käsittely. Kunkin varpaan kohdalla tapahtuu äkkinäinen varpaan nykäisy. Olen pariin otteeseen varoittanut kajoamasta kipeään ja jäykkään ukkovarpaaseeni. Hieroja kunnioittaa pyyntöäni. Makeimpien hierontakohtien kohdalla huomaan, että lihakset ovat tehneet rankkaa työtä koko päivän.

Iholle hierotaan kiinalaista öljyä. Öljy maksaa erikseen. Osmon hieroja säheltää öljypullonsa kaatumaan lattialle mutta jotenkin hän onnistuu voitelemaan sääret. Pohkeitani vaivataan kuin isoa kalpeaa pullataikinaa. Käsittelyn jälkeen menopelimme kiittävät eivätkä särje seuraavana yönä.

Pieni nälkä - vai...
vaatimaton ruoka

Notkein jaloin etsimme läheltä päivällispaikkaa. Suden nälkä ei ole kuummallakaan mutta olemme vaelluksen ajan ravinneet itseämme vain parilla suklaapatukalla ja banaanilla.

Koska merkkikieli on suuri arvoitus, tutustumme ruoka-annoksia esittäviin kuviin ravintoloiden edessä. Löydän kuvan suosikeistani, höyrystetyistä nyyteistä. Ravintolan poika loikkaa heti äärellemme. "Kyllä on saatavana. Tuo on tofua, tuossa on lihaa". "Entä vihannesannoksenne?" Pojan kielitaito päättyy. Kävelemme ravintolan vihannesvaraston äärelle ja saamme siitä silmämääräisen arvion. Istumme pöytään.

Poika tuo steriloidossa muovipakkausessa olevan ruokailusetin etemme ja avaa muovikalvot. Lupaava alku. Seuraksi saamme tulikuumaa vettä muovimukeissa, jotka hetkuvat ja ovat ratketa kuumuudesta. Tilaamme olutta, pullon kerrallaan.

Nyytit saapuvat lautasella. Ne eivät ole bambuisessa klassisessa rasiassa. Epäilyni herää. Kokeilen nyytin pintaa. Se on haalea. Vinkkaan pojalle. "Sorry, ei näin! Nyytit ovat haaleita. Niiden tulisi olla höyryävän kuumia". Lautanen kiitää takaisin keittiöön. Odotan kohta kuulevani mikron kilahduksen. Ensin tulee vihanneslautanen. Kasvikset ovat tulisia ja kumia. Ne näyttävät lötköiltä ja ylirennoilta. Ne maistuvat tulisilta. Chiliä on minulle liikaa. Sammutan poltetta suussani oluella ja kuumalla vedellä. Tilaamme toisen pullon olutta. Ruokailu ei vaikuta nautinnolta.

Nyytit palaavat höyryten. Tartun puikoilla nyyttiin, joka on mautonta paksua valkoista taikinaa kuin juuri hierottu pohkeeni. Lihaa on näytiksi palleron ytimessä. Ei maistu. Lihavadin on vuoro juhlistaa ateriamme. Niin sanotun lihan joukossa lienee bambua. Liha paljastuu parin palan jälkeen liukkaaksi laardiksi.

Olutpullot tyhjennämme viimeiseen pisaraan. Ruuat jäävät vadeilleen. Tilaamme laskun.
Näyn perusteella poika ymmärtää, että kaikki ei mennyt nappiin. Lasku on noin 110 yuania (alle 18 euroa olueineen!). Ilman muuta tinkimättä poika sanoo pää vähän painuksissa, että 100 rahaa on hänestä ihan riittävän sopiva hinta syömättömästä ateriasta. Emme protestoi. Käymme ostamassa banaaneja, jos yöllä nälkä yllättää.

Kiinan matkamme ei siis mene kokonaan kehumisen puolelle mutta sekään ei yllätä vanhaa kultturia:

Jatkuvaan kehumiseen kyllästyvät koiratkin.