Mokasta MOcAan tekemään taidetta (maanantai 20.7.)

Pahat epäilymme osoittautuvat paikkansapitäviksi. Maanantai on museoihmisille pettymyksen päivä. Aavistus olisi vain pitänyt hyväksyä heti epäilyn herätessä. Löydämme viime viikolla puoli päivää mokailtuamme väärien ohjeiden ja ohjekirjojen takia etsimämme Shanghain ylistetyn taidemuseon. Maanantaisin kiinni, selväpä se. Nyt on yksi selkeä syy palata kaupunkiin. Rakennus on kattorakenteen punaisuudellaan säilyttänyt kiinalaisuutta. Palkkien päitä koristavat kiinalaiset merkit.

Bongausmatka ei ollut turha tulevaisuutta ajatellen. Löytämisen riemun lisäksi on se hyöty, että nyt tiedämme, että yli 60-vuotiaat saavat ohittaa jonot. Seuraavalla kerralla saatamme ylittää jo 70 vuoden rajapyykin. Ajelemme metrolinjalla 8 haahuilematta suoraan museon pysäkille. Marssimme itsellemme sopivana aikana lippuluukulle ohi varhain jonoon asettuneiden, hymyilemme nuoruutta kadehtimatta: sorry olemme vanhoja!

Otamme uuden näkökulman maanantaihin. Muutetaan moka MoCAksi. Palaamme metrotunnelliin kiitämään kohti Museum of Contemporary Art in Shanghai. Sisäänkäynnin tuntumassa ja suorastaan ovitasanteella kiinalaismiehet venyttelevät kehoaan ja mieltään kohtaamaan nykytaidetta.

Ei minkäänmoista jonoa, suoraan sisään tyhjiin halleihin.

Katsomme videotaideteoksen, joka kestää lähes vartin. Se lienee videotaidetuttavuuteni ajallinen ennätys. Taideteoksessa on tarina, jossa mies valkeassa smokissa polkee polkupyörää, jolla on täytetty hevosen pää ja komea nahkasatula. Istun lattialle, videon musiikki herättää kauneudellaan huomioni. Myöhemmin lopputekstissä lukee: musiikki Seppo M. Lehto, kotomaamme poika! Hevospääpyöräseikkailu on absurdi, monipolvinen tarina.

Jatkamme taululle, joka esittää laajoja harmaita vuoria. Vai esittääkö sittenkään? Osmolla on nopea muisti: déjà vu! Kuvan taulu ei olekaan vuori vaan rakennelma kasaksi ryhmittyneistä pilvenpiirtäjistä, jotka lopulta hahmottuvat valtavaksi vuoreksi, kun pelkistää näkemäänsä. Läheltä katsoen voi erottaa pilvenpiirtäjätalon seinät ja ikkunoita, joissa joko palaa valo tai sitten ei.

Nyt minunkin muistini palaa asteittan. Ihana nähdä! Olemme tavanneet ja ihailleet tämän 1980 syntyneen shanghailaisen taiteilijan vastaavanlaista työtä Amos Anderssonin taidemuseossa kuluneena vuonna. Mainio idea. Yang Yongliangin töitä voit kurkata netistä hänen nimellään. Toisaalta alan miettiä, onko Yang Yongliangin viesti se, että urbaani elämän meno ottaa hijalleen käyttöönsä kaiken "koskemattoman luonnon" kuten Keltaista vuorta muistuttavan vuoristonkin. Talorykelmän takaa pilkistää nostokurki ja talojen välissä saattaa kuvitella yksittäisiä puita, jotka nekin voivat yhtä hyvin olla ihmiskäden tekeleitä ja voimansiirron pömpeleitä. Kiehtova kuvamaailma joka tapauksessa.

Yhden huoneen nurkan on valloittanut kasa Marimekon istumissäkkejä. En pääse perille, onko kasa taidetta vai saako museoviras joskus nostaa säkkituolin alleen ja oleilla museossa.
Nousemme kerroksen ylös lasten taiteen maailmaan. Käytämme hyväksemme kaikki interaktiiviseen taiteiluun tarjoutuvat mahdollisuudet. Kokeilemme kahdella pleksilevyllä, miten syntyy vasarelymaisia kineettisiä kuvioita. Leikkivä lapsi sisälläni herää! Näissä pleksin palasissako on kineettisen taiteen syntymisen juuret? Ne ovat joka tapauksessa oivallinen apuväline visuaalisiin kokeiluihin ja vähintäänkin tämä on hauskaa. Tunnen olevani aito homo ludens!

Täydennämme kankaista taidekyhäelmää, jossa kävijä saa asetella neliömäisiä tekstiiliruutuja pujotustekniikalla entisten jatkeiksi. Ryhdymme molemmat puuhaan. Osmo jälleen nokkelampana on vauhdissa, kun minä vasta pyörittelen kahta neliötä kädessäni. Mieleni tekee ottaa muistoksi nämä kaksi toisiinsa liitettävää tekstiilin palaa. Muisto Italian valkoisen marmoripalan haltuunoton yrityksestä saa omatuntoni säikkymään. Osmokaan ei tue ajatusta ottaa jotain mukaansa museosta. Sitä sanotaan varkaudeksi. Se on luvatonta, rikos.

Graafikkohetkeni koittaa! Saan vedostaa oman puupiirroksen kolmella laatalla, kolmella värillä toki valmiiksi työstetyiltä abstrakteilta levyiltä. Saan kuolemattoman taideteokseni, "vasarelyni", tietysti mukaan kunhan se on kuivahtanut. Vielä vieraskirjaan nimi ja pieni oma piirrokseni.
Kolmella museon salivahdilla on aikaa seurata, kun telaan värini, kinnitän sen paperiin ja nostan vedoksen seuraavalle laatalle. Paljastan, että olen tehnyt tätä ennenkin. Tuntuu, että leikistä innostuva aikuinen on heillekin ilon hetki, kun vierailija sattuu vielä olemaan muukalainen.

 Museonkahvilan hyllyllä odottaa rivi Marimekon unikkokuosisia mukeja niitä, joiden kahvihammasta kolottaa. Kahvila on tyhjä ja aution oloinen. Poistumme taiteesta nauttineena ja sille itse antautuneina.

Täällä todella näkee ihmisvilinässä korkeintaan yhden promillen verran muita kuin aasialaisia.
Tarkastamme Shanghain museon jonon. Liian pitkä tässä ilmanalassa. Jo toinen merkittävä museo jää odottamaan ensi kertaa (onneksi!).

Totean, että jokainen eletty hetkemme täällä muuttuu koko ajan osaksi shanglailaista historiaa. Minga dynastian posliinit ja taiteluissa käytetyt historialliset miekat jäävät näkemättä. Ne jaksavat onneksi odottaa.

Liu, Piu ja perikiinalaiset näkymät

Nyt kolottaa kahvihammasta. Pyrimme pariin kiinalaispaikkaan: ei jäätelöä, ei mitään "kahvileipään" viittaavaa. Sorrumme Starbucks coffeen tarjontaan. Jonossa päätämme, että nimemme ovat Liu ja Piu, kun kahvilan konseptiin yleensä kuuluu, että nimi kysytään ja merkitään juoman valmistusjonossa mukin kylkeen. Petymme, nimiä ei kysytä. Palveleva mies laittaa samanlaiset kiinalaiset käppyräiset hässäkät mukeihimme. Ehkä merkki tarkoittaa erilainen.

Iltapäivällä noudamme Osmolle mittojen mukaan ommellun silkkipaidan. Olemme perin tyytyväisiä. Sukkuloimme hetken vanhan kaupungin Yu-puiston tunnelmallisessa miljöössä.

Kuljeksimme kirjakaupoissa, joissa englanninkielistä kirjallisuutta on varsin niukasti tarjolla. Poikkean haistelemaan paperi- ja sivellinkaupan kalligraafista tunnelmaa. Vaivun lumoon. Hyllyt notkuvat kuin lakanakangaspakat erilaisia papereita. On kaikenkokoisia pensseleitä. Silmäilen kalligrafian harjoitusvihkoa, alkeiskurssia. Miesmyyjä rientää äärelleni. Hän vakuuttaa englannin kielellä, miten helposti sukeltaisin vihon avulla merkkitaiteen valtakuntaan. Sanon, että kannustus tuntuu hyvältä, mutta kokemuksesta tiedän, että avain sujuvien tussimerkkien piirtymisen taitoon on varsin monimutkainen, vaikea, pitkäjänteistä harjoitusta ja ehdotonta intohimoa vaativa. Kiitän kannustuksesta mutta harjoitusvihkokin jää odottamaan seuraavaa kertaa.

Riisipaperien, pensselien, pensselitelineiden ja tussien maailmasta tömähdän kadulle.En ole vielä immuuni maan kulttuurin perusnäkymille aina iloisille nyyttien värkkääjille tai luottavaisesti asiakkaita odottaville "polkupyöräkauppiaille". Heidän kauppansa on tuotesijoittelun taidonnäyte. Haluaisin jäädä odottamaan, että näkisin, miten pyörällä illalla ajellaan kotia kohti.

Tasapuolisuuden nimissä pitää näyttää, että onhan Shanghaissa pilvenpiirtäjiäkin. Alla kullan värillä pröystäilevä Pradan liike.