Varo nälkäisiä ummikoita!

Palauduttuamme helteisen matkan kokemuksista alkaa aina uudelleen palaava nälkä muistuttaa itsestään. Olen kiitollinen terveen nälän tunteesta. Olen säilynyt täysin terveenä jo kahden viikon ajan kuitenkin kotiloista täysin poikkeavassa ruoka-, keittiö- ja WC-kulttuurissa.

Vähän väsyneinä ajattelemme, että tyydytämme nälkämme hotellimme baarissa, joka mainostaa oven vieren liitutaululla mm. omelettia englannin kielellä. Siis hissillä alas ja baariin.

Baarin naistarjoilija ei aikaile. Hän rientää jo kumarrellen vastaan. Tilaamme pekoniomelettia päivän listalta. Naisen kieli pyörii eksyneenä hänen suussaan ja tavoittelee omituisia sanoja. En ala kotkottaa! Viemme miestarjoilijaa avuksi huutavaa naista kädestä pitäen tarjoustaululle, jossa asia ilmeisesti on myös kiinaksi. Nainen nostaa kaksi sormea pystyyn. Aivan oikein, kaksi omelettia ja kaksi olutta. Miestarjoilija kaataa oluet eteemme laseihin ja hänestä kaikki on hyvin. Kysymme omelettien perään. "Ei, ei meiltä saa mitään omeletteja!"

Nyt viemme miestä liitutaululle. Ei auta, ei oo, ei tuu. Nousemme, adrenaliini on pyyhkäissyt väsymyksemme, oluet jäävät koskemattomina (palvelus)henkilökunnan iloksi ja poistumme kadun vastakkaisen puolen ravintolaan. Kiukun vana tuntuu hotellin aulassa varmaan pitkään. Kiireessä en tule sentään pyyhkäiseeksi omelettia liitutaululta.

Istumme pöytään. Kiinalaiseen tapaan meitä palvellaan heti. Sehän meille käy. Kiukutellessa nälkäkin on kasvanut. Kuvakirjasta alamme tilailla kaikenlaista. Haluamme taas jo kerran tässä ravintolassa syömäämme munariisiä. Ei ymmärrä! En nytkään jaksa kotkottaan kuten pari iltaa sitten. Viereisen pöydän seurueen nainen lukee kasvojamme, pöytämme tunneilmastoa ja rientää apuun. Lopulta asia menee perille.

"Kana on loppu", tarjoilija palaa kertomaan. Otamme tilalle ankkaa. Ruoka lennähtää taas lautanen kerrallaan sutjakkaasti eteemme.

Täällä käytetään todella paljon selleriä ja korianteria. Kuulun sen geeniperimän ihmisiin, jotka maistavat korianterissa mäntysuovan maun. Hiljalleen olen pystynyt häivyttämään tietoisella harjoittelulla saippuamaisen aromin makuelämyksestäni.

Paljon kaivattu munariisivati saapuu. Joukossa on ihanaa kevätsipulia. Varomme kajoamasta heti riisiin. Annos on valokuvattava seuraavan kerran tilausta varten. Tosin teimme jo päätöksen, että syömme Shanghain viimeisen illan illallisen huomenna läheisen pilvenpiirtäjän luultavasti englantiakin puhuvassa ravintolassa.

Vatsa täyttyy puikollinen kerrallaan, kiukku lauhtuu ja uni alkaa vaatia tyytymään silkin sijasta tavallisten puuvillaisten valkoisten lakanoiden väliin kaikesta kokemasta kylläisinä ja kiitollisina.