Elämän pelko vai kuoleman?

Kun olin Kiinassa ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran vuonna 2003, maailma pelkäsi Sarsia. Kiinassakin kielletyn kaupungin vähäisiä lumia keräävät työntekijät pitivät kasvosuojuksia ja Pekingissä palatsin kaiteella korttia iskevät ikänaiset roikottivat valkoisia kasvosuojuksiaan toisen korvalehden varassa olkapäällään. He uskoivat, että näennäinen suojautuminen on merkki asian vakavuuden huomioimisesta.

Nyt uusin uhka, lintuinfluenssakin,alkoi Etelä-Kiinasta. Se on edennyt vääjäämättömästi kohti syrjäistä kotomaamme kolkkaa. Radiosta kuulin, että tähän mennessä kyseiseen tautiin on kuollut maailmassa yhtä monta ihmistä kuin viime vuonna tukehtui yrittäessään niellä kuulakärkikynää. Tämä on sikäli hyvä rinnastus, että uhka sairastua ja peräti kuolla lintuinfluenssaan on varsin pieni. Elämäni synkimpinäkään hetkinä ei ole juolahtanut mieleeni alkaa niellä kuulakärkikyniä, joita minulla kyllä riittäisi, koska olen ollut jo yli kolmekymmentä vuotta lääketeollisuuden korruption kiitollinen kohde, koska kyniä jaettaessa edellinen kynäni on aina hukassa. Nyt niitä riittää kuolemaani asti. Miksi en nyt käyttäisi tervettä järkeä ja olisi edelleen nielemättä kyniä tai pysyisi etäällä huonosti voivista villilinnuista.

En halua jäädä neljän seinän sisälle odottamaan riskitöntä maailmaa ja siirtää elämisen aloittamista siihen. Mottoni on ollut "ELÄMÄ EI TULE, ELÄMÄ ON". Kotona voin seistä keittiötikkailla kurkottamassa kaunista vatia komeron ylähyllyltä, kun puhelin pirisee - yksi nopea liike ja makaan kallo halki keittiön lattialla. Verinoroni hiipii kiinanpunaisten vatisirpaleiden lähelle.

Kun elämän pelko voittaa kuoleman pelon, onko kuolemalla enää merkitystä? Toisaalta, jos tuntee todella eläneensä, lienee valmiimpi luopumaan ja kuolemaan. Ahneet ovat tietysti oma joukkonsa. Elämän monimuotoinen houkuttelevuus kiehtoo siirtämään kuolemaan suostumista vielä ainakin huomiseen. Kun vaakakupeissa ovat kärsimys ja toivo, uskovat useimmat, että toivon kuppi on huomenna painavampi. Saatan kuulua heihin, kun kohtaan vaakakuppini...

"Elämä ei ole ne päivät, jotka ovat menneet,
vaan ne, jotka ovat jääneet mielleen."

Sunnuntaisaarnani on päättymässä. Taidan lähtea katsomaan Marjatta Tapiolan väkeviä maalauksia ennen kuin laitan pastakattilan tulelle.