perjantaina, kesäkuuta 16, 2006

Hymyä - smile!


Sanotaan, että elämä ei ole ne päivät , jotka ovat menneet, vaan päivät, jotka ovat jääneet mieleen. Kiinan vierailuumme osui 35. hääpäivämme kuten aiemmin mainitsin. 70-luvun Suomessa häät olivat vaatimattomat. Meidän häissämme kakkukin oli jostain syystä niin vaatimaton, että jonkun on täytynyt jäädä ilman kakun murustakaan. Vieläkin hävettää. Valokuvia on hyvin niukasti kuitenkin merkittävästä päivästä.

Olimme poikamme ja Yang-miniämme kiinalaisista häistä nähneet miten hääparista tehdään kiinalaisittain upea kooste. Päätimme hullutella romanttisesti ja menimme Lijiangin valokuvastudioon. Halusimme koosteen päivästä, jolloin elämä on kuin silkkiä vaan! Kaikki yhteiset päivämme eivät ole olleet silkkiä. On ollut arkista kretonkia ja riekaleisiakin vaiheita kuten tosielämässä yleensä on.

Olimme saaneet Emman silkkiompelimosta omat pukumme. Valokuvaamossa aloimme selittää asiaamme. Kaikki työntekijät puhuivat vain kiinaa. Heitä oli pilvin pimein. Translaattori kuumeni käytön paljoudesta.

Kiinalaiset ovat siinäkin suhteessa ihania ihmisiä, että kielimuurista huolimatta he heittäytyvät haasteisiin täysillä. He ovat selvästi carpe diem-ihmisiä! Ennen kuin aletaan selvitellä asiaa on jo lämmin teemuki edessä. Aikamme asiaa setvittyämme alkoi selvitä urheilutoimittaja Pentti Salmea lainatakseni kupletin juoni. Oli selvää, että haluamme ikimuistoiset kuvat Lijiangin vanhassa kaupungissa. Meikkausta emme tarvitsisi, koska siitä ei olisi kuitenkaan hyötyä. Ajan patina ja eletty elämä saisivat näkyä kuvissa. Asia oli yhdellä ranskalaisella viivalla, - no make up, selvä. Albumi, jonka kannessa luki ”forever”, selvensi, että kyseessä on varttuneen vaiheen avioliitto eikä kyse ole vasta leimahtaneesta lemmestä. Toisaalta Kiinankin TV kertoi ikääntyneistä kiinalaisleskistä, jotka heittäytyvät vanhoilla päivillään avoliiton pyörteisiin nuortensa kauhuksi ja ihmetykseksi. Pääsimme sopimukseen kuvauspäivästä.

Eilen tälläydyimme silkeissämme kuvaamoon ja sieltä puolen tunnin odottelun ja teen juonnin jälkeen matkasimme kuvaajan, valomiehen ja assistentin kanssa studion autolla vanhaan kaupunkiin. Oli sovittu, että kuvia otetaan kaksissa omissa pukimissamme: toiset kuvat silkeissä, toiset rennommissa kuteissa. En tiedä mihin valomiestä tarvittiin, kun valoa tuli aamusta alkaen taivaalta tulvimalla. Kuvaaja oli sympaattinen nuori mies. Hän osasi englanniksi vain kannustavat very good ja beautiful. Hän ei osannut sanoa edes smile please! Kameran kanssa hän kelli tarvittaessa ketterästi mukulakivillä.

Kolusimme kujia ja siltoja. Nousimme vanhan kaupungin kattojen ylle. Välillä poikkesimme kaljalla, joka selvästi oli paikallaan. Kuvaamon katukeittiöstä tarjoamat grillatut ryynimakkaran siivut ja "neulamuikut" tikun varressa jäivät lähinnä visuaaliseksi nautinnoksi.
Kuvaus päättyi hevosten selkään. Iloinen prosessi kesti runsaat kaksi tuntia.

Tänään kävimme valitsemassa kuvat albumiin. Kuvia oli nähtävänä 65 ja niistä piti valita runsaat kaksikymmentä. Taas istuimme tietokoneen äärellä isolla joukolla kolmella kielellä vesimukit käsissä. Välillä assistentti otti turvalelukseen taskulaskimen, kun alettiin puhua kuvien CD-version hinnasta, josta oli jo edellisenä päivänä kertaalleen sovittu. Rahasta sopiminen kiinalaisena maksuvälineenä on aina mielenkiintoinen tapahtuma, jossa ilmekieltä ja suuria eleitä ei väheksytä. Hikeentyä ei saa. Se merkitsee kiinalaisittain kasvojen menetystä.

Puolentoista tunnin session päätteeksi olimme yhtä mieltä albumin kuvista ja saimme CD:n mukaamme. Mielenkiinnolla odotamme, miten kiinalaisittain kootaan ”forever”-tarinamme. Valokuvaamolla on vapaat kädet. Kuvauspäivästä ainakin tuli yksi niistä päivistä, jotka jäävät mieleen.