Kaukainen rakkaus

Kaimani Kaija Saariahon ensimmäinen ooppera, Kaukainen rakkaus, oli menestys. Le Monde teilasi lakkoilukompuroinnin jälkeen Pariisissa ensiesitetyn toisen oopperan.
Lijiang, Kiinan Venetsia, on ollut kaukainen julkinen rakkauteni jo lähes kolmen vuoden ajan. Tänään oli herkkä jälleennäkemisen hetkemme: minä, virtaava vesi, riippupajut, autottomat mukulakivikadut ja kujat, vanhat kiinalaiset talot ja illan punaista hehkua odottavat lyhdyt kohtasimme. Jossain kojussa soi kiinalainen huilu. En pettynyt. Vaelsin kiireettömästi kiinalaisten joukossa. Tarkkailin ihmisten arjen soljumista. Erityisesti tietysti näin kaikki pienet lapset, jotka isoisien, isoäitien ja vanhempien kanssa olivat liikenteessä.

Pääsin juuri sanomasta, että en ole nähnyt itkevää tai kiukuttelevaa kiinalaislasta, kun kujalle kantautui ilmeisesti elämänsä ensimmäisiä viikkoja tutkailevan vauvan lohduton itku. Hän istui isoäidin sylissä ja oli varmaan nälkäinen kuten minäkin. Yhdelläkään
lapsella en ole nähnyt huvituttia. Hän lienee saanut rintalämpimän maitonsa samaan aikaan, kun minä vadillisen kuumaa muna-tomaattikeittoa. Ei kun tikuilla kauhomaan sattumia, joita oli paljon, njamm. Itku naapurissa taukosi ja sain siis isoäitimielelleni ruokarauhan.

Aamulla heräsin megafonin kovaäänisiin komennuksiin ja reipashenkiseen musiikkiin. Kun avasin verhot, totesin, että asumme melkein koulun kupeessa. Lapset näyttivät ”alakoululaisilta”. Oli menossa jumppatunti. Nuori miesopettaja antoi merkin ja sitten pareittain ylitettiin kenttä nostamalla vuorotellen jalka ojennettuna kohti ojennettua kämmentä. Kokeilin samaa makuuhuoneessa. Pärjäsin aika hyvin. Kun opettajan silmä vältti lapset lintsasivat minkä ehtivät.
Sitten tuli kärrynpyörän vuoro. Mallioppilas näytti esimerkkiä. Eivät tainneet opettajan taidot riittää! Pojat koikkelehtivat kukin taitojensa mukaan mutta tytöillä oli vaihtoehtona kyykkyhyppyä kädet selän takana. Syynä ehkä oli häveliäisyys, kun pikkutytöillä oli hameet päällä. En ole varma oliko siellä housuja alla? En kokeillut kärrynpyörää turvallisuussyistä matkan näin alkuvaiheessa.

Vuosituhansia on kohdattu kaivolla. Mekin hakeuduimme Lijiangin kuuluisan kolmen kaivon äärelle. Elämä oli täydessä vauhdissa. Kaivo on kolmen kaivon nerokas systeemi: ylimmästä ja puhtaimmasta kaivosta haetaan juomavettä. Ohikulkijoille on kaiteella muutama kiinalainen kulho janon sammuttamiseen. En kokenut juuri kaivolla pakottavaa juomisen tarvetta. Vesi virtaa juomakaivosta seuraavalle, alemmalle kaivolle, jossa pestiin nytkin vihanneksia. Alin kaivo oli vaalean saippuaveden täyttämä. Kyykkysillään siinä nuori äiti pesi pikkutytön mekkoa, varttunut rouva herra ”Huun” mustia housuja ja nuorimies jynssäsi harjalla lenkkareitaan, kun farkut oli pesty. Viimeisen kaivon veden virratessa äärimmäiseen viemäriuomaan ilmaantui siivouspäivää pitävä mies ja vanhus huuhtaisemaan siihen lattiamoppinsa.
Kaikki tapahtui sulassa sovussa, koska puhdistusstrategia oli kaikille selvä. Sitä ei varmaan ole kirjattu ja vuosittain täsmennetty Lijiangin kaivotoimikunnan kuntalaisten palvelurakennesuunnitelmaan.
Kaivon vieressä oli mahjong- pelipöytä penkkeineen. Valtasin sen ja olin kotvan pyykinpesun ylivalvoja. Vain koppalakki ja olkaepoletit puuttuivat. Olisin voinut lainata ne palokunnan portinvartijalta. Ahertajat eivät antaneet onneksi läsnäoloni mitenkään häiritä.
Laiskotteluni maksan vielä hotellillemme. Sain juuri palautettuna meiltä aamulla noudetun pyykkipussimme, jossa puhtaat vaatteet ovat sukkia ja alushousuja myöten silitettyinä. Tässä pyykkäysprosessin vaikein vaihe oli puhelimessa selvittää englanniksi huoneemme numero. Eipä näkynyt vaatteitamme kylän kaivolla.

Tein tänään ensimmäisen yrityksen kalligrafiaopin saamiseksi. Spontaanisti poikkesin asian taitajan kojuun ja yritin selvittää olevani mielelläni hänen nöyrin oppilaansa. Hän innostui ja kehotti minua kirjoittamaan runon kiinaksi ja hän olisi sitten kääntänyt sen siveltimensä sulavin liikkein kalligrafiataiteeksi. Taas törmäsin ummikko-ongelmaani. Puhemiehenä toiminut nuori nainen osasi englantia jonkun verran mutta ilmeisesi kysymykseni oli perin kummallinen. En lannistu. Asioiden on tapana hoitua ja tässä maassa hoitumisella on maailmanlaajuisesti vaikkakin Suomessa niukalti käytetty väline.

Aurinko on sulostuttanut päivämme. Illan viileys hiipii iholle. Taidan vetää kotomaasta tuodut villasukat jalkaan ja laittaa peiton alle joulupukin tuoman kuumavesipulloni.

Selvennykseksi vielä kommenteista: Blogspotin verkkoblogeja ei pääse Kiinan palomuurin takaa näkemään, kirjoittamaan kyllä. Näin ollen en voi nähdä kommenttejanne suoraan blogista, mutta moderaattorina se onnistuu. Siksi siis kommentit on muutettu ”sensuroitaviksi”, mutta edelleen odotan niitä innolla.

Keiton syöminen käy puikoilla - on riittävästi sattumia