lauantaina, huhtikuuta 15, 2006

Nauhan hapsujen letitystiimi

Pirtanauhaa puistossa

Pirtanauhaa puistossa

Olemme olleet nyt Kiinassa kaksi viikkoa. Eilen otin todellisen toipumispäivän flunssasta ja kokeilin levon ja ajan antamista toipumiselle. Yllätyksekseni flunssa loppui kuin veitsellä leikaten. Jos olisin katsonut kelloa, voisin ilmoittaa tarkan ajan. Limaneritys, nenän hillitön vuotaminen, tukkoisuus ja vetämätön olo olivat tipotiessään. Ääneni sointi palasi normaaliksi. Tuolla maagisella hetkellä ilmeisesti kehoni kasvaneet positiiviset voimat kukistivat taudin ja elämänvoima alkoi virrata oikeissa uomissa. Elämänesanssini eli Jing ja sen myötä vastustuskykyni oli voimistunut. Qi eli elinvoimani oli palannut tasapainoon, siksi liiallinen limaneritys loppui ;=)

Toipumispäivä oli voimieni palaamisen myötä hyödyllinen. Otin esille pirtanauhavälineet ja virittelin ruuvipuristinten väliin ensimmäisen nauhan loimilangat. Tein pienen pätkän pirtanauhaa palauttaakseni mieleen oppimani yksinkertaisen tekniikan.

Tänä aamuna havahduin, kun hotellin takapihalla vartiohenkilökunta piti äänekkäät sulkeiset, jonka lopputuloksena oli kännykän luovuttaminen mieheltä toiselle. Koppalakkimiehiä pyöri seremoniassa 5-6. Lyhyt marssi on erittäin napakkaa ja määrätietoista. Noudatin samaa vuoteen ääreltä kylpyhuoneeseen siirtymisessä, tunsin vereni virtaavan ja uni karisi silmistä.

Lähdimme viettämään puistopäivää pirtanauhavälineet ja sylimikro mukana. Asetuimme veden äärelle puiden katveeseen. Sain loimilangat hyvin sidotuksi läheisen puun runkoon ja istahdin penkille kudonnan ääreen. Osmo kirjoitteli sylimikrollaan. Olimme vähän syrjässä polusta. Ihmiset kuitenkin pysähtyivät puskien taa tarkkailemaan touhuamme. Moni huiskautti kättään.

Olin tunnin verran kutonut nauhaa, kun paikalle tuli rohkeasti kaksi nuorta naista. He ihmettelivät ”laitettani” ja ihailivat syntyvää nauhaa. He osasivat englantia, jota he olivat opiskelleet kuusi vuotta kaksi tuntia viikossa. Heistä nauhatekniikka näytti vaikealta. Esittelin homman yksinkertaisuuden kaksine viriöineen ja langan siirtelyn niissä edes takaisin.

Tytöt olivat valloittavia! Heillä ei ollut mitään kiirettä. He kyselivät olostamme kotikaupungissaan ja tarjosivat kaiken apunsa, jos tarvitsisimme. Sen vakuudeksi he antoivat puhelinnumeronsa ja nimensä. Nuoret naiset olivat 18-vuotiaita ja opiskelivat Lijiangin Educational Collegessa. Tytöt pyysivät meitä toistamiseen vierailemaan kouluunsa.

Jutustelun lomassa nauha edistyi. Aloin mittailla sitä yhden tytön hennolle vyötärölle. Vielä viisi senttiä lisää. Onneksi kiinalaiset ovat äärettömän hoikkia kuin bambun varret. Tytöt seisoivat hiiskumatta. Sanoin, että annan nauhan heille, jos he malttavat vielä kotvan odotella. Ensimmäinen reaktio oli, että heillä ei ole mitään vastalahjaa. Yritin vakuuttaa, että antamisen ilo on kokonaan minun puolellani. Tytöt menivät muutaman askeleen päähän supisemaan. Samassa yksi heistä kaivoi taskustaan kaksi toisiinsa sidottua ruskeaa, hiottua onnen kiveä punaisessa langassa ja halusi estelyistä huolimatta antaa ne meille.

Nauha valmistui. Irrotin sen pirrasta. Kolmen naisen yhteistyössä letitimme nauhan päiden langat. Sydämeni löi ylimääräisiä lyöntejä tästä unohtumattomasta kohtaamisesta. Iloitsin, että naiset olivat nuoria, ihailin heidän kiireettömyyttään, intensiivistä läsnäoloa ja pyyteetöntä halua olla meille avuksi, jos sitä tarvitsisimme.

Erotessamme näin pirtanauhani katoavan nuoren naisen vyötäisillä polun siimekseen. Olin vakuutettu, että antaessaan saa. Sisäiselle palkinnolle antaa arvon unohtumaton vuorovaikutus ja umpivieraiden ihmisten todellinen kohtaaminen.

Hyvää elämää teille aikuisina naisina Gao Li Bin, Zhao Xin Xin ja Li Quan Mei!

Olin ajatellut lopettaa tänään tähän. En voi, koska ennalta suunnittelematon päivämme myös päättyi odottamattomin elämyksin. Lähdimme pienelle iltakeitolle. Päädyimme kuitenkin hot pot, siis ”pesofati”- ravintolaan. Kaikki ruokalistat olivat kiinaksi. Pöydän ympärillä kuhisi puolisen tusinaa tarjoiluhenkilökuntaa. Tilailimme kaikenlaista. Painotimme, että ei missään tapauksessa kalaa. Kaikki tuntuivat ymmärtävän tämän viestimme. Sillä aikaa eteemme ilmestyi kahdenlaista teetä, kukkaisteetä, jonka kaatoi teen ylin juomanlaskija noin metrin etäisyydeltä kupista ja tavallista vihreää teetä.

Tilauksesta ei meinannut tulla selvää. Silloin ilmestyi paikalle ravintolan pomo, joka istahti pöytäämme juttelemaan. Hän osasi vähän englantia. Selvitimme mistä tulemme. Kysyimme, tietääkö hän missä Finland on? Hän arveli sen sijoittuvan maailman kartalle. Hänen hörpiessä teetä kanssamme kannettiin keskelle pöytää pesofadillinen kalakeittoa! Kiinalaiseen tapaan lisäsimme äänen volyymiä ja huidoimme käsin niin, että keitto kiidätettiin takaisin keittiöön. Translatorilla vielä varmistimme pomolle, että siis emme voi syödä kalaa.

Pöytään alkoi ilmestyä kuppi poikineen. Emme enää tienneet mitä saa lisätä keskellä porisevaan ”ruuan juureen” ja mitä piti käyttää dippaukseen. Pomon kaveri pöllähti paikalle ja moikkasi kädestä pitäen. Heillä oli yhteisiä bisneksiä ja niinpä he lähtivät sen tien. Hiljalleen saimme kiinni syömisen juonesta. Henkilökunta hääräsi koko ajan hämmennellen pataa ja nostellen kauhoilla ruokaa kuppeihin.

Pomo palasi ja pyysi luvan liittyä taas seuraamme. Nyt hän kertoi unelmastaan. Hän haluaisi matkustaa Amerikkaan kahden vuoden kuluttua kolmeksi viikoksi. Syy jäi epäselväksi. Hän oli 30-vuotias poikamies. Ravintola hänellä oli ollut kaksi vuotta.

Annoimme liikevihjeen laatia englanninkielisen ruokalistan. Epäröimättä hän sanoi sen toteutuvan kuukauden kuluttua. Sanoimme palaavamme viimeistään silloin tarkistamaan asian. Silloin hän antoi käyntikorttinsa ja pyysi kilauttamaan etukäteen. Jää nähtäväksi mitä englanninkielisellä ruokalistalla on tarjolla.

Pienen keiton sijasta olimme viettäneet tapahtumarikkaan aterioimistuokion runsaan ruokapöydän ääressä.