tiistaina, toukokuuta 09, 2006

"Kahta päivää en vaihtaisi pois"






Olemme eilen palanneet kahden päivän "Tiger leaping gorge"- vaellukselta. Matkaan liittyy sellainen määrä sanoin kuvaamattomia kokemuksia ja mykistäviä luontoelämyksiä, että ne pyörivät mielessä vielä kuin iso kasa hurmaavan värisiä mosaiikkipaloja. Niistä koostuu hiljalleen se kokemuksen moni-ilmeinen kokonaiskuva, josta ehkä jotakin pystyn välittämään sanoin ja kuvin muillekin. Kahdessa päivässä olen kokenut niin paljon ja saanut valtavan määrän ainutlaatuisia impulsseja, että tajuntani ei tahdo pystyä ottamaan kaikkea vastaan tai ainakaan sulattamaan ja jäsentämään koettua. Tunnen vaeltaneeni kuin luontoelokuvassa, jonka kokijan ja matkaajan pääosassa tajuan vähitellen itse olleeni.

Kun lähtee vaeltamaan ilman kunnon karttaa (ei saatavana!) ja opasta, siitä ei voi syntyä kuin unohtumaton seikkailu. Seikkailuun antautuvalla täytyy olla rohkeus hypätä tuntemattomaan. Täytyy luottaa siihen, että elämä kantaa, että törmää oikealle hetkellä juuri niihin ihmisiin, jotka voivat avittaa matkantekoa, puhuvat sekä sinun että paikallisten ymmärtämää kieltä, voivat tarjota pullostaan vettä tai liittyä seuraan ratkomaan yhteistä pulmaa: mennäkö risteyksestä oikealle vai vasemmalle, mitä tehdä, kun taksi tipauttaa sinut keskelle ei mitään ja sanoo hymyillen: perillä! Kun kysymysmerkkinä seisten katsot häntä anoen poluntynkää, hän hymyilee ja viittoilee innokkaasti summittaiseen suuntaan: eteenpäin!

Seikkailija saa kokea riemullisia hetkiä, kun kiven kyljestä löytyykin kaivattu keltaisella jo hilseilevällä maalilla tehty nuolen kuva, tai peltoaan pakahduttavassa kuumuudessa kuokkiva paikallinen ihminen nostaa tietä viittovan kätensä oman kätesi kanssa samaan suuntaan ja nyökyttelee hymyillen, tai istahdettuasi vuorenkielekkeen synnyttämään varjotaskuun ja juotuasi aimo annoksen vettä tunnet voimiesi palaavan ja huomaat lähellä olevien komeiden kaktuksienkin kukkivan.

Tiikerin loikan rotko on yksi maailman top ten- nähtävyyksiä. Vaelluskokemuksena se vetää hyvin vertoja niille elämyksille ja ponnisteluille, jotka kohtaa, kun tavoittelee Mount Everestin perusleiriä tai ihailee henkeäsalpaavaa Grand Canyonin mahtavuutta. Pidän kokemusta yllätyksellisen ainutkertaisena ehkä siksi, että en ole missään muualla kohdannut vuorta, jonka näen edessäni nousevan joen uomasta lähes pystysuoraan 3500 metriä eli yli 5000 metrin korkeuteen. Kokemus on majesteetillinen, mykistävä. Rotkon pohjalla kiemurtelee Jantse-joki yltyen välillä koskimaisiin kuohuihin. Ylhäältä näkee keskellä uomaa möllöttävän ison liuskeisensileän kiven, jonka kautta kerrotaan tiikerin ottaneen pakoloikkansa.


Vaellus tarjoaa nautintoja kaikille aisteille. Kesken kulun havahdut sellaiseen sirkutukseen, että etsit melkein korvatulppia taskun pohjalta. Mielestäni kyseessä voi olla vain mielettömän heinäsirkkalauman siritys, koska linnun lintua ei näy läheisissä puissa tai pensaissa. Kotoisen tervehdyksen tuo kaukaa kaikuva käen kukunta. Muita merkillisiä lintuja nimesimme äänikokemuksen perusteella: sirkkelisirkuttaja, kottikärrylintu, jättiläisrotkolintu...

Reitin varrella on majataloja, jotka kilpailevat palvelujen ja maisemanäkymän tasokkuudella. Tornin ateljee-baarin urbaanin toilettipanoraaman kova kilpailija luontopanoraama sarjassa löytyy "Puolimatkan majatalosta". WC:n avoseinään maalautuu massiivisen vuoren jylhä seinämä. Muuten toiletti on pelkistetty mutta siisti kyykkymalli. Vuoristoa ilta-auringon kylvyssä ihaillessa ja kummastellessa asiat lutviutuvat luonnollisella tavalla.

Ylhäällä kulkevalla rotkoreitillä tapaa uskomattoman vähän matkaajia. Ensimmäisen päivän aikana törmäsimme alle kahteenkymmeneen vaeltavaan turistiin. Yhtään turistia ei tullut vastaan. Kahdesti meille kaupiteltiin hevosta, minkä torjuimme päättäväisesti. Ainakin toinen hevonen oli selvästi tyytyväinen, koska se oli ilmeisesti heittänyt jo yhden kiipeilykeikan. Emme voineet hyödyntää kiinalaista neuvoa:

"Kun haluat tietää tien eteenpäin,
kysy vastaantulijoilta."

Olimme ensimmäisenä päivänä liikkeellä maastossa kaikkiaan seitsemisen tuntia. Vaellusreitin alkupäässä uskomme siihen, että olimme valinneet oikean tien oli horjumassa. Eri puolilla Euroopassa vaeltaessamme ( Saksa tietysti poikkeus!) olemme tottuneet siihen, että vaelluksen ensimmäinen kiperä paikka eli haasteellinen hetki on löytää vaelluspolun pää. Tuskin koskaan sitä on viitoitettu näkyvästi. Ohjeena saattaa olla, että polku lähtee sen talon luota, jonka pihassa haukkuu vihainen koira tai kohdasta, jossa mansikka yllätten kasvaa puussa! Ohjeet eivät ole yksiselitteisiä, jos koiralla on laiska päivänsä ja mansikan kypsyminen on väärässä vaiheessa.

Viittelöin kädet levällään risteyksessä tuonne tai sitten täysin päinvastaiseen suuntaa tänne. Sillon läheisestä maalaistalosta juoksi nuori emäntä peräämme ja viittelöi seuraansa. Yllätykseksemme hän keskellä härillä kynnettäviä peltoja ja sirpillä leikattavia viljalyhteitä puhui englantia paremmin kuin suurkaupungin neljän tähden hotellissa.

Minua huoletti vähän mukaan otetun veden riittävyys. Niinpä kysyin voisimmeko juoda hänen talossaan teetä? Teetä, cha, toki! Hunajateetä täti tarkensi ja otti kipparikallemaisen hauislihasasennon. Hunajasta saa voimaa, hän muistutti. Matkasimme talon sian, sonnin ja kanojen sekä pikkutipujen lomitse pihapiiriin. Istuimme isoon talon huoneeseen, jossa oli pöytä ja nahkasohva sekä vieraskirja. Edellinen merkintä oli marraskuulta 2005. Hunajateetä tuli ja sitä hörppiessä selvitimme molempien perhesuhteet. Tädillä oli 14- ja 12-vuotiaat pojat, jotka nyt olivat koulussa. Aviomies oli töissä luultavasti läheisellä pellolla. Rouva epäili, olisiko meillä lapsia ja halusi varmistaa, että kanssani kulkeva mies on aviomieheni.

Teen ohella haukkasimme mehukkaat vesimelonit. Panimme nimet ja kiitokset kirjaan. Maksoimme ylöspidosta 1,5 euroa ja olimme äärimmäisen iloisia, kun täti vei meidät talonsa takana olevalle nurkalle, josta virallinen 28 serpentiinimutkan patikointireitti kulki ylöspäin. "28 mutkaa ja viisi tuntia", täti huusi evästykseksi ja huiskautimme kättä hyvästiksi. Repussa hölskyivät hätävaraksi ostetut jäätee ja cocacola-pullo.

Kotvan kiivettyämme näin alhaaltamme askeltavan naisihmisen tyypillinen punottu kori selässään. Moikkasimme huilaustauolla. Hän täytti vesipullonsa nurkalla pulppuavasta vuoristovedestä ja jatkoi matkaa viivyttelemättä. Vuoristovesi oli kristallin kirkasta. Niin Osmokin täytti siitä pullonsa. Lääketiedettä lukeneena seurakset olivat aavistettavissa...

Vähän ihmetytti paikallisen ihmisen vaellusinto. Kun olimme kivunneet reitin korkeimmalle kohdalle 2600 metrin tasolle naisen päämäärä selvisi. Hän istui vilkuttaen "kioskillaan" ja hoki meille beautiful, beautiful! Hän oli levittänyt markkinatuottensa lankulle ja ahmaisinkin heti kaksi banaania ja vettä oli saatava taas lisää. Maisemat olivat huikeat. Alhaalla Jantse-joki vei vettään syvällä rotkossa ja majesteettiset vuoret reunustivat sen kulkua. Huimaukseen taipuvainen olisi heittäytynyt rähmälleen.

Teetalon (Kind Naxi-family house) nainen oli epäilemäättä viestittänyt: " Ala kivuta jo, ne lähtivät juuri meiltä hunajateeltä!" Lakipistettä ihailtuamme jätimme kioskitädille jäähyväiset ja alotimme puuskutusta tasaavan mutta reisiä kysyvän laskun. Kurkimme ylhäältä käsin tuota kuuluisaa tiikerinloikka kiveä koskimaisen virran keskellä.

Vaellettuamme noin viisi tuntia ensimmäinen yksinäinen kiinalainen nuorukainen ohitti meidät. Olimme tavanneet vain lauman lampaita ja heidän paimenensa. Poikkesimme "Tea horse guest houseen", jossa kiinalaispoika ja samaan aikaan tupsahtanut yksinäinen naisvaeltaja (korealainen?) jo tilailivat lounastaan bamburuokalistalta. Pihapiiri liehui täynnä vastapestyjä lakanoita. Pyykkinarujen ja lakanoiden viidakossa olivat ruokapöydät ja rottinkituolit. Talon harjan takaa nousivat massiiviset vuoret. Kukaan ei puhunut mitään. Sekarotuiset kiinan palatsikoirat tepastelivat kanojen kanssa pihalla. Pesukone linkosi pihan nurkassa.




Minusta tunnelma oli kuin suoraan Kaurismäen elokuvasta, kun sanoin: "Onko suihkua, haluaisimme syödä, joisimme olutta, onko huonetta vapaana?" "Järjestyy", emäntä vastasi. Syötyämme kellahdimme uutukaisen majatalon valkeille lakanoille ja vaivuimme ruumillisen rasituksen aiheuttamaan autuaalliseen uneen. Herättyämme totesimme, että päivä on vielä nuori ja aurinko alkaa juuri valaista vuoriston upeaa rinnettä. Maksoimme palvelut, heitimme reput selkään ja vaelluskengät jalkaan. Parin tunnin unohtumattoman maisemakavalkadin jälkeen majoituimme "Puolimatkan vierasmajaan", jonne näytti enemmistö sen päivän vaeltajista asettuneen. Koko porukka istui majatalon terassilla syöden, ihastellen ja valokuvaten auringon mukana muuttuvaa uljasta vuorta, jonka piikkien väliin kuukin hiljalleen asettui.


Talon kukko oli ohjelmoinut itsensä kiekumaan vieraat hereille seitsemän pintaan. Aamupalan jälkeen majatalon yöpyjät lehahtivat maastoon. Yöpyminen omalla suihkulla ja WC:llä varustetussa huoneessa, iltasyöminen juomineen ja aamiainen maksoivat kaikkiaan noin 17 euroa.

Vuoriston huiput leikkasivat nyt pilvetöntä taivasta. Odotettavissa oli polttava helle. Laskeuduimme alaspäin ja ohitimme pari ylhäältä syöksyvää vesiputousta. Pelonsekaisin tuntein havainnoimme aiempien maanvyörymien kiviröykkiöitä ja vuoriston rapautuvan seinämän kielekkeitä, jotka ennemmin tai myöhemmin lohkeavat haudaten alleen vähintääkin taloja ja viljelystilkkuja.

Saavuimme suunniteman mukaisesti Tinan majataloon. Sen jälkeen päivän kulku muutti menoaan hallitsemattomasti. Haikailimme hetken, että laskeudumme vielä ihan alas joen pintaan. Tajusimme onneksi, että sieltä on vääjäämättä myös ehdittävä nousta takaisin ihmisten ilmoille. Edessä olisi joka tapauksessa lauttamatka Jantsejoen yli ja taksi odottaisi meitä sovittuun aikaan kello 14 joen toisella rannalla. Säntäilimme alas johtavan polun alkupäässä, jossa nuorimies ehti jo rahastaa pelkästä polun tallaamisesta, kun palasimme järkiimme tulleina takaisin ja lähdimme taittamaan matkaa kohti oletettua lauttaa pitkin tylsää ajotietä.

Helle oli paahtava. Hiki virtasi ja vettä kului. Poikkesimme seuraavaan majataloon teelle ja omenapannukakulle. Samalla huomasin, että talon edessä on kaksi pikkubussi taksia. "Pirssi-ihmisenä" sanoin, että nyt on tätä asvalttitietä tallattu viimeiseen asti ja seuraavaksi otetaan pirssi kohti lauttaa. Edellisenä päivänä tapaamamme kiinalainen nuori nainen ja nuoripari nousivat rannasta ja kävivät vaihtamassa kuulumiset. Vaellus alas rantaan ja ylös olisi vaatinut kolme tuntia! He lähtivät edellämme vaeltamaan kohti lauttaa.

Kiinassa kaikki järjestyy joustavasti. Pannukakku vatsassa istuimme kohta taksissa. Lähestyimme tuttuja vaeltajia, jotka poimimme taksiin helteen paahteesta. Kiinalainen nuori nainen oli lentämässä seuraavana päivänä takaisin töihin Shanghaihin. Nuoren parin poika oli belgialainen nuorimies, joka oli jo vuoden työskennellyt Shanghaissa ilmeisesti liikealalla. Hän päivitteli Kiinan käsittämättömän dynaamista kehitysvauhtia. Hän puhui jo sujuvaa kiinaa. Hänen tyttöystävänsä oli Kaliforniasta mutta piirteiltään kiinalainen.

Majatalossa oli arveltu, että "matka lautalle" olisi pari kilometriä. Taksi ajoi ainakin viisi kilometriä saapuen tasanteella sijaitsevalle uudistalojen täyttämälle aavekylälle, jossa ei näyttänyt asuvan ketään. Taksi poikkesi tieltä ja jatkoi matkaa pitkin tietöntä tasannetta kunnes todella yhtäkkiä pysähtyi ja imoitti, että perillä ollaan. Missään ei ollut polkua, ei jokea tai lauttaa. Purkauduimme reppuinemme taksista ja pyörimme yhdessä aprikoiden strategiaamme. Hetken päästä äkkäsimme maassa olevasta kivestä nuolen ja tekstin "Ferry". Olimme taas kartalla.

Taivalsimme yhtenä ryhmänä ja lopulta muutaman turhan sivupiston tehtyämme olimme törmällä, josta näkyin vuolaasti virtaava joki ja toisella puolella kaksi lauttaa. Aloimme laskeutua alas rantaan. Reisiä jo vapisutti kuumuus, nestehukka, tunteja taitettu matka. Tulimme veden tuntumaan ja aloimme huudella vastarannalle, jossa katoksen alla hievahtamatta näytti istuvan ainakin kaksi miestä. He näkivät meidät mutta eivät tehneet elettäkään lähteäkseen alas omalle rannalleen lauttaa käynnistämään. Kiinalaistyttö huusi kurkku suorana. Miehet huusivat takaisin ja viittoilivat, että jatkakaa vain rantaa pitkin eteenpäin. Näimme, että edessä nousee kohta pystysuora kallio. Huomasimme belgialaisen ja kalifornialaisen eksyneen töyräsmatkalla. Osmo ja kiinalaistyttö lähtivät metsästämään heitä. Minä vaivuin uupuneena kallion kieleketaskun varjoon. Olimme huutaneet kaikilla osaamillamme kielillä lauttureille. He istuvat tyyninä katoksessaan ja lautta kellui ja näytti pysyvän rannassa.

Tiesin, että uimalla en vuolasta jokea koskaan tule ylittämään. Takaisin paluuseen eivät voimat ainakaan ihan heti tulisi riittämään ja vesivaranto tulisi lähikulauksien jälkeen käymään todella niukaksi. Tuli hetkellisesti "äitiä ikävä". Kohta oli joukkomme koossa ja vielä yksi eksynyt lammas eli amerikkalainen naisseikkailija löytyi huutokuoromme vahvistukseksi. Epätoivoissani huusin välillä jo money, money! Arvelin sen olevan voimasanan, joka liikuttaa tällä hetkellä eniten ihmisiä.

Kun porukka oli koossa lautan maassa lepäävän vaijerin vaiheilla lähtivät miehet vastarannalla lopulta liikkeelle. Lautta puksutti yli virran ja hyvässä järjestyksessä sirryimme lauttaan ja maksoimme mukisematta keski-ikäistä amerikkalaisnaista lukuun ottamatta lautturille 20 yania / vaeltaja. Lautturilla vähän käämit kärysivät, kun hän huomasi yhden yrittäneen jäniksenä yli. Vastarannalla kaikki näytti olevan voitettu. Mutta edessäpä oli nousu rannasta törmälle paahtavassa polteessa kieli kitalaessa kiinni kaktusten koristaessa viimeistä ponnistusta.

Töyräällä bussi odotteli lähtöä kohti Lijiangia. Me noutavan taksin tilanneet jäimme odottelemaan omaa kyytiämme muun joukon noustessa bussiin. Kiittelimme puolin ja toisin korvaamattomasta avusta ja unohtumattomasta seurasta. Istuimme velttoina kuin nuudelit vasten talon seinustaa ja odotimme taksia, jota ei vain kuulunut.

Tietysti oli käynyt niin, että seudulla oli uusi lautta ja vanha lautta. Me tulimme vanhalla lautalla ja taksi odotti meitä uudessa lauttasatamassa. Muutaman kännykkäpuhelun ja kännykkään puhuvan translaattoriviestin jälkeen jälleennäkemisen ilo taksikuskimme kanssa oli suuri. Hän oli nuori, turvallinen ajuri mutta ei puhunut sanaakaan muuta kuin kiinaa. Pari tuntia myöhemmin hotellissa totesimme olevamme väsyneitä mutta läpensä kokemastamme onnellisia.