Runollisuuden ylistys (13.7.)

Valitsen päivän aloitukseen Bing Xinin runon, koska siihen on tiivistetty tämän päivän elämysmaailma.

Oi runoilija,

pysy hiljaa -

Sillä täydellistä kauneutta

ei voi kuvata sanoin.

Lähdemme varhain aamulla liikkeelle. On tulossa hikinen päivä. Suuntaamme läheiselle West Lake - järvelle, joka on Hangzhoun tärkeimpiä nähtävyyksiä. Järvi on summittaisen laskutoimitukseni perusteella kymmenen neliökilometrin kokoinen.

Heti alkumetreillä meitä saattaa matkaan kaskaiden korvia huumaava siritys, joka aaltoilee taustaäänenä koko järvivaelluksemme ajan.

"Päivällä ei ole kahta aamua", muistuttaa Tao Yuanming.

Se pitää paikkansa. Mykistyn ensimmäisen kiinalaisen paviljongin kohdalla. Katettu tila ulottuu järven päälle. Vain aamulla varhain voit nähdä aamuvoimistelua. Mukana on paljon miehiä. Samoin kiinnitän matkan aikana huomiota siihen, että perin naiselliseksi luokittelemani viuhka heiluu usein juuri miehen kädessä. Tasa-arvo on hiipinyt helteen helpottamisen keinoihin.

Naisopettaja ohjaa täysin valkeisiin ja hieman läpikuultaviin luultavasti pellavaisiin housuihin ja kiinalaiseen jakkuun pukeutunutta taiji oppilastaan. Opettajalla on siisti banaaninuttura. Hänkin on valkoisissaan viuhka kädessä. Seuraan äänettömien hitaiden ja hallittujen liikkeiden lumoavaa näytelmää. Nyt opettaja siirtyy näyttämään liikesarjaan kuuluvan äkkinäisen hypähdyksen, jalan noston, jossa käsillä hipaistaan nilkkaa. Liikkeen päätteeksi opettaja on spagaatissa lattialla.
Oppilas pyrkii toistamaan näkemänsä. Maallikkokin erottaa mestarin oppilaasta tämän yhden liikkeen perusteella.

Vieressä toisella käytävällä liikkuu isompi ryhmä, joka tekee keskittyneesti omaa liikesarjaansa. Yhtäkkiä he ottavat mukaan punaiset viuhkat. Ne avautuvat ja sulkeutuvat liikkeiden tahdissa täsmälleen samalla hetkellä. Kuulen vain viuhkojen liikkeiden vaimeat suhahdukset. Punaisten viuhkojen liikkeen rytmi vasten tyyntä järven pintaa on vaikuttava. Riippupajut katselevat näkyä lehdenkään värähtämättä.

Matka joen rannan kaunista polkua jatkuu. Ohitamme Ming dynastian aikana rakennetun sillan, joka on siirretty järven kaunistukseksi. Järvessä on monta niemen kärkeä ja erilaiset kannakset pilkkovat veden pienemmiksi vesialueiksi.

Jos tämä maisema ei herätä jokaisessa kulkijassa runollista mieltä, jotain on pahasti pielessä. Tarjolla ovat kaikki runollisuuden elementit: vesi, penkki veden äärellä, veteen asti ulottuvat riippupajut, jotka peilaavat itseään veteen ja olematon tuuli, joka pudottaa pajun lehden veden pinnalle kellumaan matkoihinsa. Taustalla soi kaskaiden korvia huumaava melkein tärykalvot puhkova sirkutus. Kun nostat katseen, näet etäällä sumuisen kiinalaisen paviljongin siluetin.

Jos tämä näky ei riitä runollisuuden herättämiseen, lisään muutaman uuden elementin: vaaleanpunaiset lootuksen kukat, nuput ja siemenkodat mahtavien lehtien keskellä tai valkeiden lumpeiden kellunta ja kaiken tämän kertautuminen veden peiliin. Joko alkaa runosuoni pulputa? Jos ei, ei haittaa, mykäksihän tällainen maisemaelämys vetää! Mykistyminen riittää terveyden merkiksi.

Vaelluksen kuluessa saavumme paviljonkiin, jonka edustalla on iso alue täynnä lootuksen kukkia. Joukossa on jälleen täysin auenneita, nuppuja ja siemenkotia. Paviljongin kaiteen taakse on ryhmittynyt iso joukko valokuvaajia mahtavien objektiiviensa kanssa. Hämmästelen, koska näyttää siltä, että he vain odottelevat kauneuden ihmeen alkamista, vaikka se levittäytyy mielestäni heidän eteensä juuri nyt, tässä ihmeellisessä hetkessä.

Esitän kädelläni kukkaa, joka avautuu ja sulkeutuu. Ei! Kuvaajat puistavat päätään. Hymyilevät. Yksi vinkkaa minua komean objektiivinsa luokse. Hän näyttää kuvan linnusta, jolla on mato nokassa. Kuva on niin tarkka, että linnun jokainen sinivihreä kuin taftia välkkyvä sulka näkyy kuin suurennuslasin kautta. Kuvaaja-armeija odottaa siis tiettyä lintua, jonka ilmeisesti tiedetään käväisevän juuri näiden lootusten kukkien alueella. Otan vähän kainostellen vaatimattomalla kamerallani lootuksen kukista mielestäni ihastuttavia kuvia. Heilutamme toisillemme, nostan peukkua, että odotettu lintu saapuisi saalistamaan ja palkitsemaan kuvan saalistajat.

On selvää, että veden äärellä ihminen pyrkii veden päälle. Järvellä risteilee erikokoisia ja monen näköisiä veneitä, kanootteja ja venekuntia. Romanttisimmissa veneissä näen olkihattuiset miehet seisten soutamassa veneitään valkoiset kiinalaistakit yllään. Näkymä on postikorttimainen varsinkin, jos kurkistaa kahden riippupajun lehvistön välistä.

Kiinalla on kuitenkin uusi puolensa. Kuljemme noin kolmen kilometrin kapean kannaksen läpi järven. Toisella puolella aukeaa vanha ja runollinen Kiina. Kun käännän pään kapealla kannaksella toiseen suuntaan, ilmestyvät riippupajujen välistä etäiset päättymättömät pilvenpiirtäjien siluetit. Ne näyttävät todella utuisilta jyrkkäkulmaisilta vuorilta. Silmiä siristäen voi muuntaa pilvenpiirtäjät vuoristoksi ja unohtaa urbaanit ja järjettömät investoinnit taloihin vailla ihmisiä

Missä vettä, siellä kalastaja. Suuren järven maisemamatkaajien joukkoon mahtuu veden äärelle yksittäisiä kalastajia. Se tekee hyvää, koska näky herättää toivon, että vesi on niin puhdasta, että sieltä voi saada kalansaalista. Yksinäinen mies onkineen puun katveessa rantatöyräällä tekee oloni oudon onnelliseksi. Aavistan, että mies nauttii "omasta ajastaan", yksinolon onnesta, vaikka saalis olisi vähäinen. Se on toisenlaista itsenssä kanssa seurustelua kuin halonhakkuu suomalaisen kesämökin saunan katveessa. Järven rannan luonnon kivistä asetellut levähdyspisteet tarjoavat kalastajallekin oivallisen paikan avata mukana kulkeva teepullo ja sitä siemaillessa kuunnella järvimaiseman hiljaisuutta, katsella veneiden äänetöntä etenemistä ja taas havahtua kaskaiden aaltoilevaan taustasirinään.

Istumme terassille nauttimaan valkeaa teetä. Kaiteen takana kukkivat lootuksen kukat ja onneksi kaiteessa tuuletin viilentää yli 30 asteen helteistä ja kosteaa ilmaa. Teenlehdet lasissa kulkevat hitaasti pinnalta lasin pohjalle. Äänettömän liikkeen seuraamisessa on jotain samaa kuin taijin liikkeiden vangitsevassa sulavuudessa. Viivymme monen lasillisen verran valkean teen äärellä.

Vaikka tunnen astuneeni runoon, saa länsimainen malttamattomuus vallan. Kun hörppään kuumaa teetä, pinnan teelehdet pyrkivät suuhun ja niitä saa syljeksiä ulos. Alamme tökkiä lehtiä hammastikuilla kohti pohjaa. Onneksi terassilla ei ole muita. Tökkimisemme joka huvittaisi heitä tai saattaisi herättää ärtymystä kiinalaisille niin "pyhän" teen nautinnassa.

Kun palaamme kohti majapaikkaa, törmäämme vielä valokuvausarmeijaan, joka on kuluneiden tuntien aikana siirtynyt uuteen kohteeseen. Emme saa tietää, onnistuivatko he nappaamaan toivotun kuvan. Heilautamme tuttavallisesti tervehdyksen.

Poikkesimme myös maksullisessa kukkapuutarhassa lampineen ja kasveineen. Siellä osuin viereen, kun ammattikuvaaja etsi ainutkertaista kuvaushetkeä. Hän onnistui siirtämään heinäsirkan valkean lootuksen kukan nupulle. Varastin tilanteen ja nappasin oman kuvani.

Kun ammattilainen oli valmis, hän poimi heinäsirkan puun lehdelle ja lähti kuljettamaan sitä uuteen kohteeseen. Samalla tavalla näimme hääpareja kulkevan kameramiehen ja assistentin kanssa kuvauksellisesta paikasta toiseen.
Nelituntisen puistoelämyksen jälkeen mieli on tulvillaan herkkyyttä ja luonnon erehtymätöntä kauneutta. Lopuksi vielä kiinalaisen Bing Xinin muistutus arjen tohinaan:

Mitä suuremmiksi

puheen kukkaset avautuvat,

sitä pienempiä

ovat tekojen hedelmät.

Otapa Kaija opiksesi!

Kohti Hangzhouta (sunnuntai 12.7.)

Taifuuni menee onneksi menojaan. Shanghainkin lennot käynnistyvät eikä oma lentommekaan ole uhattuna.

Saha vai kirves?

Guilinista siirrymme asteittain kohti Kiinan Keltaista vuorta. Ensin lennämme China Southern Airlinesin kyydissä itään Hangzhouhun. Lentokentän myymälästä tarttuu mukaan Osmantus-puun kukista tehtyä oranssia teetä ja hedelmäiseltä tuoksuvaa saman puun hajuvettä. Nyt maku- ja hajumuistin perusteella palaamme yhä uudelleen Guilinin huikeiden vuorien helmaan.

Lento kestää pari tuntia. Meille tarjoillaan ateria. Olemme onneksi päässeet exit -paikoille, jossa voi oikaista jalkojaan.

Ateria etenee. Pieneen purkkiin on pakattu jotain tummaa vähän hitaasti liikkuvaa. Vieressäni istuu nuori kiinalaisnainen. Kanan syötyäni kysyn olisiko purkissa ollut mahdollisesti soijakastiketta. "Ei, ei! Se on jälkiruoka. Varmaan jotain makeaa marja- tai hedelmähyytelöä".  ”Kiitos tiedosta. Taidan maistaa". Sitten alkaakin taisteluoperaatio.

Miten avaat rasian tiiviin läpinäkyvän kiinni liimatun kalvomaisen kannen. Reunassa on pieni repäisyuloke. No siitä tietysti. Ei, ei ollenkaan. Ei inahdustakaan. Osmo käy vieressä miehen voimin samaa sotaa. Ennustan, että hänen paitansa ei säästy roiskeilta. Nostan itselleni lentoyhtiön huovan ruokaliinaksi peittämään koko etuvartaloani. Jatkan repimistä, vaihdan otetta, taisteluasentoa ja pyöritän pientä purkkia käsissäni tuloksetta. Osmo on jo tarttunut haarukkaan ja aikoo lävistää kalvokannen terävällä iskulla.

Kiinalaisnainen tarkkailee sotaamme. Hän nostaa tyynesti purkin mukana tullutta pientä läpinäkyvää lusikkaa. "Katso! Tämän lusikan toisessa päässä on saha, jolla purkki aukeaa tyylikkäästi", hän sanoo. Tiukennan "ruokaliinaani" puseron kauluksessa ja tartun noin seitsemän millimetrin pituiseen tasapäiseen sahaan. Purkkihan antautuu ja läpinäkyvä muovikansi raottuu. Lusikoin hyytelöä suuhuni. Maku on olematon. Sitä ei ole olemassa. Nostan purkin kanarasiaan mutta viisipiikkisen sahan otan muistoksi mukaani. Innovaatio on vertaansa vailla ja kuuluu joka naisen työkalupakkiin.

Lento sujuu muuten mutkattomasti. Matkalaukut tulevat vauhdilla. Hihnalla muistutetaan siinä pysyvästi pyörivällä mallilaukulla, että tarkista ja katso, että otat juuri oman laukkusi. Oman laukun saatuaan ei kentältä pääsekään pois noin vain. Vielä on yksi ylimääräinen portti, jossa nainen hiki hatussa kontrolloi, että laukun check in lapun koodi vastaa boarding passin vastalappua. Sitten taksijonoon.

Löytääkö kysyvä perille?

Taksimatkasta tulee mielenkiintoinen, suorastaan jännittävä. Kuski puhuu tietysti vain kiinaa. Huomaamme, että kaikki liikenteen kyltit ovat vain kiinaksi. Ensimmäinen ja ainoa toistuva englanninkielinen tieto on NEXT EXIT ja sen perässä kiinalaisia merkkejä. Meillä ei ole hajuakaan, missä mennään.

Jo alkumatkasta taksikuski putoaa kartalta, vaikka Osmolla on tabletilla summittainen kartta hotellimme sijainnista. Mies soittaa johonkin keskukseen, josta löytyy kielitaitoinen nainen. Kännykkäyhteys kiertää rataa kuski, Osmo, kuski, Osmo ja kuski.

Mies painaa kaasua ja matka etenee. Hän tuntuu tietävän, minne mennä. Ei ole navigaattoria eikä turvavöitä. Äänitorvi ja hätävilkut ovat tarpeen tullen käytössä. Kuskimme ajaa ihailtavan päättäväisesti ja määrätietoisesti. Osmo seuraa tietokoneen kartalta etenemistämme ja suunta on ihan oikea. Lähestymme kohdetta. Vilkas kaupunkiliikenne muuttuu tietä reunustavaksi metsäksi. Hotellimme pitäisi sijaita Hangzhoun päänähtävyyden suuren järven rannan tuntumassa. Vettä ei näy.

Kuski hidastaa, epäröi, pysähtyy. Hän nousee autosta ja menee läheiseen rakennukseen kysymään. Hän tekee u-käännöksen. Ajaa, pysähtyy, nousee. Hän tiedustelee hotellia paikalliselta katuruokalan pitäjältä. Ajamme tovin. Kuski pysähtyy, hyppää ratin takaa ja jututtaa taas kahta kolmea ihmistä. He viittoilevat molempiin suuntiin. Kännykkään puhuva ohikulkija viittoo omat neuvonsa taksin tuulilasin takana. Me pysymme tyynesti hiljaa ja aloillamme.

Lopulta mies soittaa taas neuvontakeskukseen. Osmo arvelee jo bonganneensa portin hotelliimme. Kas siitä! Juhlallisesta portista ajamme sisään, puomi nousee ja olemme hotellimme ovella. Annan aplodit. Kuskikin huokaa ja hymyilee. Taksamittari näyttää 167 yuania, Osmo maksaa kahdella sadalla (32 euroa). Vaihtorahaa ei heru. Perille tulo tuntuu juhlalta. Olemme matkanneet lentokentältä noin puolitoista tuntia.

Hotellimme ei ole normaali hotelli. Se on pikemminkin mökkikylämäinen hotellikompleksi metsän keskellä. Suihkuun ja ruuan perään. Kaskaat poraavat kuin asvalttipora. Löydämmekin pimeän jo tultua vaivattomasti mutkattoman kotoisen kiinalaisen ravintolan. Istumme bambupuisen pöydän ääreen ja alamme nokkia kuumia vokattuja vihanneksia ja ryystää maukasta nuudelikeittoa. Kiinalainen olut on taivaallista kuuman päivän päätteeksi.

Voiko Guilin panna maiseman paremmaksi? (11.7. lauantai)

Olemme kavunneet Mount Everestin perusleiriin, ihastelleet aurinkoportilla aamuvarhain Machu Picchun mysteeristä kaupunkia, huokailleet jylhiä Alppeja, vaeltaneet Pyreneillä ja kurkistaneet Teide-tulivuoren kitaan, ihmetelleet Jordaniassa Petran kaupunkia, sen luolia, hautakammioita ja käsittämättömiä vuorenseinään tehtyjä juhlallisia fasadeja, dyynien plastisia muotoja sejä Wadi Rumin autiomaan tähtitaivasta ja hiljaisuutta. Tämä päivä pyrkii samaan kategoriaan.

Olemme lähdössä Guilinin Li-joen risteilylle (Li = kirkas). Tätä elämystä metsästää vuosittain 20 miljoonaa turistia! Heistä 70 % on kiinalaisia. Sanomattakin on selvää, että kaupunki elää turismilla. Joen kauneus syntyy sen rannoilla kohoavien erikoisen muotoisten vuorijonojen kauneudesta, yhä kauemmaksi etääntyvien vuorijonojen värivaloorien maalauksellisesta perspektiivistä, joka synnyttää paikoin epätodellisen ehkä kulissienomaisen tunnelman.

Jo lentokentältä kaupunkiin saapuessa äimistelemme. Emme näe moottoritien reunoilla teollisuutta tympeine halleineen. Sen sijaan ihailemme kymmeniä kilometrejä jatkuvia upeita istutuksia. Maisemointipuutarhurille annamme kymmenen pistettä. Istutukset huomioivat kuten taide yleensäkin, värit, muodot ja sommittelun. Pensaiden värit leikkivät tummanvihreällä, heleällä pistaasinvihreällä ja viininpunaisella skaalalla. Pensaat on parturoitu pengerryksiksi, kaareviksi aalloiksi, keitaiksi, joiden keskeltä nousevat palmut. Välillä seisoo viheralueella rivi puolipallon tai sylinterin muotoisia pensaita. Rytmi on erehtymätön ja värien ja muotojen variaatio häkellyttävän vangitseva, vaikka auto kiitää täyttä vauhtia lentokentältä keskustaan.

Odotus jokiristeilylle pääsystä tiivistyy:

Sata mailia Lijiang jokea, sata mailia taidegalleriaa.

Näillä sanoilla jokiristeily markkinoi itseään. Sen kerrotaan kirvoittaneen monen runoilijan ylistäviin säkeisiin. Tässä esimerkki:

Joki mutkittelee kuin sininen silkkinauha, kukkulat nousevat siitä jadenvihreinä hiusneuloina.

Jokiristeilyoppaamme Jason istuu täydellisesti pirtaamme. Nuori mies on täsmällinen, vastuullinen ja lukee ajattelumme perusrakenteen. Hän on läsnä, kun tarvitaan ja jättää rauhaan, kun häntä ei kaivata. Hän puhuu hyvin englantia ja on 2,5 vuotiaan pojan isä. Vaimo opettaa kiinan kieltä. Poika käy täyspäiväisesti lastentarhassa. Itkee joka aamu, kun pitää lähteä, kiljuu riemusta illalla, kun hänet noudetaan. Neuvolalääkärinä sanoisin: taapero on perusterve ja kiintynyt vanhempiinsa.

Jason soittaa ja ilmoittautuu jo edellisenä iltana hotelliin. Aamulla hän on hotellin aulassa "Osmo Saarelma"-lapun kanssa odottamassa. Hän huolehtii ravitsemuksestamme seuraavan viiden tunnin aikana. Illalla puhelimessa hän muistuttaa: "Syökää hyvin hotellin aamiaisella. Laivassa tarjoillaan buffet-lounas. Saattaa olla, että ateria ei tyydytä teitä". Tavatessamme aamulla hän varmistaa, että olemme hotellista poistuessamme varmasti syöneet vatsamme täyteen.

Jasonilla on mukanaan auto ja kuljettajana toimii herra Liu junior. Meidät tulee risteilyn jälkeen noutamaan herra Liu senior. Risteily täyttää matkoineen koko päivän. Laivassa oleilemme viitisen tuntia. Matkaamme kuusikymmentä kilometriä Li-jokea alavirtaan läpi sen huikeimmat maisemat.

Jo vuosi sitten katsoimme Kiinan kuvia internetistä ja päätimme näkemästämme, että jos jotain Kiinasta, niin Guilin on nähtävä! Kiinalaisen sananlaskun sanoin:

Omakohtainen kokemus päihittää sata huhua tai
Parempi nähdä asiat läheltä kuin kaukaa.

Kaikki etenee kuin rasvattu. Ajamme satamaan, astumme ensimmäisinä punaisen maton kautta laivaamme (laivoja menee 30–40) ja saamme hyvät paikat. Jason keskittyy oleelliseen: hän esittelee wc:n sijainnin, ojentaa vesipullot, kaataa tietysti kotoisasti kupilliset teetä ja levittää kartan eteemme. Kuivaharjoittelemme reitin kartalta ja käymme läpi kaikkein huikeimmat maisemakohdat. Jason toki lupaa olla aina paikalla, kun jotain erityistä tapahtuu. Laivamme ja kaikki muutkin laivat lähtevät. Meistä tuntuu, että koko ajan tapahtuu erikoista! ”Oi, katso, katso, nuo vuoret, ja tuolla nuo sinertävät taustan sokeritopat, niiden takana vielä usvaiset siluetit! Tuon mutkan takaa, oi mikä näky. Onko tämä todellista?”

Alussa näemme, kuinka pienillä bambuveneillä paikalliset kalastajat ja hedelmäkauppiaat soutavat laivan kylkeen ja käyvät kauppaa hedelmistä, vihanneksista ja kalasta. Kauppoja syntyy ja raukeaa. Jos kala ei sätki, se palautetaan kauppiaalle.

Naapurilaivasta näen, miten lounasta jo valmistellaan. Wokkipannut ovat saavin kokoiset ja valmiiksi öljytyt. Vihanneksia pestään ja pilkotaan laivan avoimessa perätilassa. Joen rannoilla kumartavat juhlallisesti syvän vihreät ja huikean korkeat bambumetsien rykelmät.

Ulkona lienee noin 30 astetta ja lähes aurinkoista. Mieto sauna ei tunnu missään, kun maisema imee itseensä ja humalluttaa kauneudellaan, taianomaisuudellaan. On pakottauduttava välillä kannelta valokuvaamasta ja huokailemasta ilmastoituun sisätilaan juomaan vettä, jotta mykistävä kauneus ei vie jalkoja alta. Jason tulee paikalle, kun vuoren seinämässä voi nähdä kahdeksan hevosta. Löydän kolme. Hyvin mielenkiintoinen kohta maisemassa on se, joka on ikuistettu 20 yuanin setelin kääntöpuolelle. Se pitää kuvata tarkkaan, jos aikoo rahanväärentäjäksi.

Vuoret ovat syntyneet eroosion muovaamina meren pohjasta, joka lienee 300 miljoonaa vuotta vanha. Upein näköalaosuus, jonka ajamme laivalla, on noin 60 kilometrin mittainen. Olemme syvästi vaikutettuja, vaikka kiinalainen viisaus yrittää väittää:

Joka on nähnyt meren, ei hevin vaikutu joesta.

Näin todennut herra Mengzi ei joko ole käynyt Guilinin Li-joella tai sitten häneen pätee kotoinen väitteemme: happamia sanoi kettu pihlajan marjoista.

Jason vinkkaa meidän lounaalle. Hän oli vähätellyt buffet-pöytää, joka osoittautuu monipuoliseksi ja maittavaksi. Välillä on pinkaistava kannelle, kun maiseman juuri nuo vuoret, jotka näyttävät esiintyvän seuraavaksi ovat ne kaikkein kauneimmat. Takaisin lautasen äärelle. Nyt alkaa onneksi maaseutumaisema; voi ei sentään! Nuo mielettömät syvän vihreät bambut huutavat haikeina kameraani. Ne kumartavat arvokkaasti mutta eivät liian nöyrästi kohti joen pintaa. Hiki virtaa ja juoksen kannelle.

Runsaan neljän tunnin risteily päättyy kylään, joka elää turismista. Mieletön kaupanteko alkaa ensimmäisestä askeleesta mantereelle. Tarjousten huuto kasvaa sietämättömäksi äänisaasteeksi. Maisemakirjalla tökitään niskaani. Kirjoja, cd-levyjä ja postikortteja tulee joka suunnasta laiturilla. Kalastajan ja hänen kahden merimetsonsa kanssa pääsisi kuvaan viidellä rahalla. Merimetsoja käytetään kalastukseen. Niiden kaula sidotaan niin, että ne kyllä nappaavat kalan mutta eivät itse pysty sitä nielemään ja kalastaja saa saaliin. Julmaa ja sietämätöntä eläinten rääkkäystä. Onneksi emme näe tapahtumaa.

Tarjolla on muutaman sadan metrin kadun verran päivänvarjoja, hattuja, sandaaleja, onnensolmuja, siveltimiä, sinettileimasimia ja kaikkia pieniä tavaroita, joita kukaan ei tarvitse mutta joita me aidot turistit ostamme, tai vähintäänkin hypistelisimme, jos Jason ja Osmo vain rientäisivät vähän hitaammin! Haluaisin haistella säpinää kiinalaisen krääsän keskellä.

Olen jo melkein kiinni isossa kalligrafiapensselissä. Käyn tinkimiskauppaa tussilla ja pensselillä maalaten kalligrafiapaperille. Myyjä pyytää 220, minä vetelen pensselillä 100. Ei synny kauppaa. Lähden pois. Kohta joku koputtaa olkapäälle. OK! Palaan. En osta kuitenkaan. Tingin itselleni hellettä lievittävän viuhkan. Pyyntö on 40 yuania, maksan 15 (2 euroa). Harvahampainen minua paljon kitukasvuisempi naisvanhus olkihattu päässään kysyy myöhemmin uteliaana, mitä maksoin viuhkastani. Kun kerron hinnan, naisen suu leviää laajaan hymyyn. "Sait halvalla!"

Ohitamme vielä "kiinalaisen lääketieteen apteekin". Naiset myyvät erilaisia yrttejä ja kyhmyräisiä juuria auki olevista pienistä kadulla seisovista säkeistä. Juuri nyt minua ei vaivaa mikään, mitä pitäisi lääkitä. Onnen huumaa en halua haihduttaa. Ohitan apteekin. Otan vain valokuvan myyntipisteessä kykyttävistä "farmaseuteista" ja heidän mielenkiintoisen käppyräisistä tuotteistaan. He vilkuttavat ja varmaankin toivottavat hyvää terveyttä ja pitkää ikää.

Hyvästelemme Li-joen. Se tarjosi meille ikimuistoisen päivän, joka ilman muuta asettuu huippuelämysten listalle. Matka jatkuu ilmastoidun viiden tähden hotellin vessan kautta herra Liu seniorin kyydissä autolla takaisin omaan hotelliimme. Mutta kaikki ei ollut suinkaan tässä. Arvaamattomia maisemakokemuksia on vielä edessä.

Auton ikkunasta näemme ohikiitävää maaseutua. Puissa roikkuu kellertäviä viinirypäleen näköisiä marjaterttuja. Jason kertoo, että ne ovat hyvin paikallisia hedelmiä, yellow skin fruits. Maku ei ole kovin makea ja hedelmät ovat vielä raakoja.

Liun pirssi sukkuloi kylätiellä, jota reunustavat loputtomat hotellit. Jonnekin pitää majoittaa 20 miljoonaan turistia. Uusia yhä upeampia hotelleja rakennetaan. Näen ensimmäisen kerran työmiehillä keltaiset suojakypärät. Lehmäkin tallustaa vastaan. Busseja menee ja tulee. Kaikilla on sama päämäärä. Pysähdymme helteeseen. Loikkaamme tien yli kauniille vanhalle kaarevalle kivisillalle.

Sen takaa aukeavat huikean vihreät riisipellot, joiden takana kohoavat meille jo tuiki tutut sokeritoppavuoret.

Riisistä saadaan kolme satoa: varhainen, keskimmäinen ja myöhäinen. Ennen riisin istutusta nyt näkyvä valtava riisipelto kukkii keltaisenaan rypsiä. Suljen silmäni, kuvittelen ja näen häikäisevän keltaisen meren vuorijonojen juurella. Kun rypsin aika on ohi, istutetaan riisi. Muistutan itseäni, hillitsen ahneuttani: ei kaikkien vuodenaikojen kauneutta voi nähdä yhdellä kertaa! Tässä sorvasinkin ensimmäisen ja ihan oman suomalaisen viisauden.

Toinen pysähdys saa jälleen haukkomaan henkeä. Näemme satoja pieniä kahden istuttavia bambuveneitä lipumassa äänettömästi vuorten reunustamassa uomassa. Äänetön veneiden liike on vaikuttava näky. Olkihattuiset miehet ja naiset soutavat seisten veneitä seisaallaan bambukepeillä kuin gondolieerit Venetsiassa. Joillakin turisteilla on vesipyssyt, joilla he kiusoittelevat viereisten veneiden matkaajia. Helteessä kastuminen ei kiukustuta ketään. Veneissä on värikkäitä päivänvajoja ja siksi etäisemmät venekunnat näyttävät kuin joen pinnalla kelluisi iso määrä karamellipapereita.

Halutessaan voisi hankkia seitsemästä kiinalaisnaisen reidenpaksuisesta bambun varresta rakennetun veneen 5000 yanilla (800 euroa). Päätän jatkaa neuvolalääkärinä - toistaiseksi.

Vilkutan veneiden kyydistä nautiskeleville kiinalaisille, he hymyilevät leveästi ja huiskuttavat takaisin. Koetun lumon on päästettävä haihtumaan. Muistoihin tulen palaamaan tavan takaa, kuolemaani asti. On aika nousta Liun taksiin ja runsaan tunnin jälkeen olemme hyvin ilmastoidussa hotellissa ja kaipaamamme suihkun äärellä. Vaatteet ovat hiestä märät mutta mieli tulvii hienoja kokemuksia, lähes käsittämättömiä maisemaelämyksiä.

Nyt pelätään taifuunin tuloa. Se on vahvin sitten vuoden 1949. Tuona samaisena vuonna taisi tapahtua jotain muutakin merkittävää, hmmm. Niin Kiinan kansantasavalta julistettiin ja minähän synnyin samana vuonna. Shanghain lennot on peruttu! Miten käy meidän huomisen matkamme jatkumisen kanssa? Olemme lentämässä Shanghain kainaloon Hangzhouhun?

Jos pelkää janoa kaivolla, saa pelätä kahdesti. Siis elämme hetkessä. Osumme iltakävelyllä joen varrelle, jossa on menossa juuri maailman kaunein auringon lasku. Mikä sattuma! Kiinalaiset tosikuvaajat ovat jo asetelleet sillan kaiteen tuntumaan pitkätötteröiset kameransa jalustoilleen. Heitä on pieni armeija. Siitä voi päätellä, että auringonlaskun hetki lienee ainutlaatuisen kaunis. Sitä se totisesti on! Taustalla vuoret, niiden edessä virtaava vesi, romanttinen lasisilta, riippupajut ja bambut. Aurinko rakentaa oranssia siltaansa veteen ja pienen sillan aukosta. Täydellistä. Epätodellista. Maailman kauneinta.

Kun aurinko on painunut terävähuippuisen vuoren taakse, suuntaamme kiinalaisen illallisruuan ääreen.

Veneristeilyllä Jason antoi vinkin. Hyvä ruokapaikka on Left Bank Restaurant. "Olimme siellä eilen!" vastaamme vähän hämillämme. Saman tien hän kertoo tarinaa alueen tyypillisimmästä puusta osmantus-puusta. Hymyilemme. Pidättelemme kieliämme. "Ok, kuulimme eilen illalla kiinalaistaiteilijalta juuri tuosta puusta, haistelimme siitä tehtyä teetä ja parfyymiä". Jason päättää olla antamatta lisää informaatiota, koska olemme vajaassa päivässä osuneet sattumoisin asiantuntijoiden kuulolle. Nimeämme ilmiön uteliaan turistin vaistoksi.

Illastamme uudelleen Left Bank Restaurantissa. On lauantai-ilta ja lasten loma-aika on juuri alkanut. Kaduilla on melkoinen pöhinä. Henkilökunnalla on kiirettä. Tarjoilijamme sananmukaisesti juoksee edestakaisin luoksemme ja keittiöön. Tilaamme kolme erilaista ateriaa: kanaa, porsasta ja vihannessekoituksen. Ruoka tulee vähän pitemmällä viiveellä kuin edellisenä iltana. Tarjoilija suositteleekin meille, että otamme isot oluet. Ei tule aika pitkäksi. Lautasia lennätetään pöytäämme. Poimimme tikuilla joka vadista. Tarjoilija pyrähtää luoksemme. Hän tarttuu kanavatiimme. "Sorry! Tuli väärä annos". Olimme ihan tyytyväisiä mutta tyttö on jo juossut matkoihinsa, kun huutelen, että söimme jo siitä osan. Kohta hän kantaa kaasulämmittimen pöytään ja nostaa wokkipannullisen kananlihaa ja sieniä eteemme. Annos on noin kuudelle hengelle.

Syömme ja nautimme, minkä jaksamme. Riennämme katsomaan uudelleen hotellimme vesiputousnäytöstä. Se on vaikuttava.

Aamukävelyllä tarkkailen illalla auringonlaskuineen nähtyä maisemaa uuden päivän valossa. Vastavalossa monimuotoiset vuorten huiput leikkaavat aamutaivasta silueteillaan rytmikkäästi. Puistossa veden äärellä kohtaan yksinäisiä aamun ainutkertaisen rauhan, viileyden ja uuden päivän odotuksen nauttiskeilijoita. Osalla oma musiikki taskussa rytmittää lantion taivuttelua ja olkapäiden pyörittelyä. Nuoret nukkuvat vielä makeasti.
Kiinalainen ajattelija tiivistää konservatiivisesti:

Nykyinen sukupolvi aina edellistä kelvottomampi.

Tavara on arvokas, jos sillä on tarina (10.7. Guilin)

Olemme lentäneet Kunmingistä Guiliniin kohti yhtä odotetuinta matkamme kohdetta Li-jokea, ja olemme palaamassa Guilinissa hämärän tultua hotellimme läheisestä ravintolasta, Left Bank Restaurantista, vatsaystävälliseltä ja lempeältä päivälliseltä; nuudelikeittoa, nyyttejä ja vihreää teetä.

Kävelemme kohti majapaikkaa, kun takaa kiinalaismies bongaa meidät, valtaväestöstä poikkeavat. "Mistä tulette? " "No, Suomesta tullaan", vastaamme vähän tympeästi. "Oi, Helsingistä! Siskollani on siellä ravintola. Minä olen taiteilija. Maalaan riisipaperille. Olen oikeastaan maalauksen opettaja yliopistossa. Isoäitini opetti minut maalaamaan. Oletko sinäkin taiteilija?" Mies pulppuaa puhetta kuin purkautuvaa serpentiiniä innoissaan. "Tavallaan. Harrastan taiteilemista", vastaan. "Tulkaa katsomaan kojuuni!" Ja mehän menemme. Mies on tohkeissaan. Nyt hänellä on työn alla öljyvärityö.

Hän näyttää riisipaperille tekemiään sivellintöitä musta-valkoisia ja värillisiä. Ihastumme tietysti! Ensin ovat tavalliset ja sitten tulevat mestarityöt. Välillä hän vilauttaa kaapista uskomme vahvistukseksi riisipaperikääröä, joka on parasta laatua. Selvästi hän aistii minussa sielunsiskon ja meissä taiteen rakastajat.

"Oletteko käyneet Shanghain sivellintaiteen museossa? Ai ette - vielä. Jos menette, minun töitäni on siellä pohjakerroksessa. Nyt pitää kiirettä. Sain apurahan ja uusi taidekirjani julkaistaan loppuvuodesta. Siihen pitää tehdä uusia töitä. Maistuisiko tee? Tunnetteko tämän puun maalauksessa? Se on osmantus puu. Ihmeellinen kasvi! Sen kukista tehdään teetä. Haistakaa tätä purkkia. Eikö ole hurmaava tuoksu? Siksi siitä tehdään myös parfyymiä. Kas tässä, ruiskautan vähän. Pidättekö? Makea tuoksu!” Miestä ei pysäytä mikään. Hän puhuu koko olemuksellaan. Kysymykset ja selitykset tungeksivat hänen suustaan.

Olemme miehen pyörityksessä. Hän puhuu moitteetonta englantia ja tihkuu intoa. Osmantus puun kuivatut kellertävät kukat tuoksuvat huumaavilta, hedelmäisiltä. Puu kukkii syksyllä ja useimmissa puissa kukat ovat keltaisia.

Miehen tussityöt ovat harmonisia, lumoavan kauniita tunnelmaltaan. Matkalaukut ovat jo nyt aika täynnä... On lahjaksi saatuja teepurkkeja ja ostettua teetä. Valitsemme pienen mustavalkoisen tussisivellintyön. Tingin hintaa ja kaupat syntyvät.

"Tarjoaisin teetä, otatteko teetä?" "Kiitos ei, nyt on vähän jo kiire. Laittaisitko nimesi kääröön." "Toki, toki. Tässä on sähköpostini ja sekä kiinalainen että eurooppalainen nimeni". "Viemme terveisesi Suomeen siskollesi!" Erkanemme hymyssä suin. Nyt tussimaalauksella on tarinansa, joka tuo kiinalaismiehen kotimaahamme. Muistamme miehen aina, kun piipahdamme syömään hänen siskonsa kiinalaiseen ravintolaan tai laitamme osmantusteen hautumaan lasikannuumme.

Riennämme Waterfall-hotellimme jokailtaiseen vesiputous show’hun. Vesi putoaa hotellin katolta 12. kerroksen yläpuolelta koko seinän laajuisesti ohi hotellihuoneiden ikkunoiden kymmenen minuutin ajan. Näytös vahvistaa hotellin nimen, vesiputous on laaja ja näyttävä. Putousseinä lienee sata metriä leveä.

Lähellä virtaa joki ja sen rannan puistojen puut on valaistu sateenkaaren värein: punaista, vihreää, oranssia. Ihmiset vaeltavat joen rantaa sadunomaisella rantakujalla. Laivat tekevät iltaristeilyjä joella. Kivipöytien äärellä kivijakkaroilla seurueet viettävät rattoisasti vapaa aikaansa kiireettömyydestä ja saapuvan yön lempeästä lämmöstä nauttien. Läheisellä rantalavalla soi musiikki. Vedestä kohoaa kaksi upeasti valaistua bagodia.

Tekstari kilahtaa

Yangin äiti pitää meistä tekstiviestein edelleen huolta. Missä asti olette? Onko kaikki varmasti hyvin? Kiittelemme vielä kaikesta pyyteettömästä vieraanvaraisuudesta, yltäkylläisestä kestitsemisestä oleskelumme aikana Kunmingissä.

Saamme vastaukseksi kiinalaisen asenteen:

Ei sukulaisia kiitetä; jos kiitettäisiin, he eivät olisi sukulaisia.