Alas rotkoon

Seinämään koverrettu polku.Näkyy myös alakuvassa!















Tänään kesän palattua ja auringon asetuttua pilvettömälle taivaalle paljastui, että kahden päivän sateet olivat tuoneet vuorten huipuille lisää vitivalkoista lunta. Lähdin kokemaan äitienpäivälahjaani, elämysvaellusta alas Tiikerin loikan rotkoon.

Tuttu taksimiehemme odotteli täsmällisesti kello kahdeksan lähtijöitä. Rotkoon menijän tulee maksaa joko valtion tai maakunnallisen rahakirstun vartijalle 50 yania (n. 5 euroa) saapuessaan rotkon elämysmaailmaan. Pääsylipun numerosta päätelleen rotkolla oli käynyt vain noin 160 maksanutta turistia sen viikon aikana, joka oli kulunut edellisestä ylhäällä vuorilla tapahtuneesta käynnistämme. Se tarkoittaisi vain 20-30 henkilöä vuorokaudessa. Varsin vaatimaton luku, joka kyllä pitää yhtä molempien päiviemme havaintojen kanssa. Tänään näimme maastossa yhden turistin itsemme ohella.

Rotkon alkupäätä hallinnoi ”kaikkitietävä” australialainen rouva Margo, joka on naimisissa rotkon toista päätä majataloineen hallinnoivan kiinalaisen herra Seanin kanssa. Rouva näyttää kärsivän pahanlaatuisesta aamuäreydestä. Ensikäynnillämme hän leimasi taksikuskimme tietämättömäksi tolloksi. Hän osoitti sormellaan oman kapakkansa lattiaa ja kivahti, että vaelluspolku alkaa tästä polun päätä kysellessämme.

Nyt erehdyimme kysymään hänen käsitystään polusta alas rotkoon muutamien kilometrien päästä Tinan majatalon tuntumasta. Suurieleisesti hän esitti, että sitä polkua ei rotkoon tule missään nimessä mennä. Viime vuonna reitillä kuoli kolme vaeltajaa! Hän ei ota meistä mitään vastuuta, jos pysymme suunnitelmissamme. Emme aikuisina ihmisinä toki ajatelleetkaan saati käsittäneet mitä ihmeen vastuuta hän voisi päätöksistämme ottaa.

Jatkoimme matkaa. Pysähdyimme turistirysään katsastamaan ylhäältä käsin ylimmän tiikerin loikan kuuluisan kiven. Alas kivelle olisi päässyt pistäytymään koreassa kantotuolissa! Matka jatkui ja taksi vei meidät suunnittelemamme polun alkuun. Ympärille kertyi muutaman paikallisen ihmisen joukko kuulostelemaan aikeitamme. Kysyimme jälleen, onko turvallista valita läheinen vaelluspolku? Olimme samassa kiinalaisen juu-ei vastausstrategian uhreja. Luotettavan oloinen mies vastasi empimättä, että turvallista on. Samaan hengenvetoon joukkoon lyöttäytyi naishenkilö, joka osasi muutaman kriittisen lauseen englantia: ”Vaelluspolku on vaarallinen. Tarvitsette oppaan!” Seisoimme ymmällä. Teimme kompromissin. Päätimme ottaa viiden euron henkivakuutuksen eli siis oppaan, vaikka tarkistettuamme polun pään kaikki näytti selkeältä.

Sovimme taksikuskin kanssa, että tapaamme kolmen tunnin kuluttua kohdassa, josta uomaa seuraillen kulkeva vaellusreitti nousee takaisin ylös ajotielle. Opastyttö varmisti, että meillä on vettä ja vaihtoi vaelluskengät jalkaan. Polun alkupäähän oli laitettu istumaan kylän vanhus, joka vielä olemuksellaan rahasti omat 20 yaniaan polun ”kunnossapidosta”.

Päästiin vauhtiin. Opastyttö alkoi pistellä kuin Singerin ompelukone polkua alas. Oppaan velvollisuuden ja vastuun hän täytti muistuttamalla muutaman askeleen välein ” olkaa varovaisia!” Tyttö oli noin 150- senttinen sitkeä kiinalaisnainen, jolla ei ollut mukanaan pisaraakaan vettä, vaikka aurinko helotti polttavasti rotkoon. Tarjoamastamme vesitilkasta hän kieltäytyi systemaattisesti.

Polku oli alas toki kohtalaisen jyrkkä mutta erittäin hyvin hoidettu ja paikoin porrastettukin. Välillä piti ottaa tukea vaijerista, kiipiä muutama tikasaskelma ”pikkurotkon” yli. Jos ymmärtää vaeltaessa katsoa, mihin astuu ja ennakoida herpaantumatta ottamansa askeleen, ei polussa ollut mitään ihmeellistä.

Maisemat olivat odotetun huikeat. Lähestyimme joen kapeaa uomaa, jossa Jangtsen vesimassat pauhaten vyöryivät eteenpäin ja molemmin puolin kalliot nousivat jokseenkin pystysuorasti kohti taivaan kantta. Lähestyimme vesirajaa ja saavuimme keskimmäiselle tiikerin loikan kivelle, jonne pääsimme kuivin jaloin ihailemaan ohi kiitävää vettä korvia huumaavassa kohinassa. Muita turisteja ei näkynyt. Kiven ohitettuamme levähdimme majesteettisten vuorien sylissä pienellä teeterassilla vihreän teelasillisen verran.

Eteenpäin menevän mieli. Kauempaa olin jo nähnyt täysin kohtisuoran vuoren seinämään koverretun polku-uoman. Tuonneko, käväisi mielessä. Sinnepä hyvinkin! Koverrus oli mitoitettu pienille kiinalaisille. Saimme kulkea vähän kumarassa ja pitää huolta, että reppu ei tartu polkukourun yläkielekkeeseen. Vasemmalla ei ollut siis sanottavasti tilaa ja oikealla olikin sitten vapaata pudotusta ihan riittävästi. Onneksi olimme valinneet vaellusreitin suunnan ”oikeakätisille”. Kokemuksesta Madeiran levadalla jäi mieleen, että sama polku ensin oikeakätisen suuntaan (rotko oikealla) on aivan eri asia kuin ”vasenkätisen” suunta.

Kiperimmissä kohdissa opas tarjosi minulle kätensä henkiseksi tueksi. Jos jompikumpi olisi kompuroinut, olisimme syöksyneet yhdessä rotkoon. Huimailijalla ei olisi ollut asiaa tähän koverrusosuuteen. Matka sujui korkeuseroja ihastellen: alhaalla yhä matomaisemmaksi kutistuva joen uoma ja ylhäällä käsittämättömät vuoren rinteet. Kaukana edessä lumivaippaiset huiput.

Viimeinen vaellusosuus ilmoittikin ihmisten ilmoille saapumisesta. Kivistä oli kasattu karsinoita, joissa voimattomina loikoili pari mustaa tervehdykseksi röhkivää sikaemakkoa. Omassa karsinassa seisoskeli hevonen ja kana kuopi maata.

Kun tietää kohta olevansa perillä, alkavat voimat ehtyä. Jokainen edessä olevalle portaalle ponnistus vaatii pientä psyykkausta. Opastyttö ei huohottanut missään vaiheessa. Perillä! Seanin majatalossa ansaitut kevyet lounaat ja luotettavalla taksilla kohti kotia. Margon reviirin ohittaessamme näimme, että aamuäreys oli haihtunut. Hän istui terassillaan rennosti naureskellen olutpurkki kädessä.

Taksissa palailin äitien päivään, koska saatu unohtumaton lahja oli nyt eletty. Päädyimme summittaisissa laskelmissamme siihen, että joka 4. sekunti kiinalaisnaisesta tulee äiti ja päivässä pieniä kiinalaisia näkee päivän valon noin 40 000. Onnittelut kaikille tuoreille äideille ja onnellista elämää tulevan sukupolven pikku kiinalaisille!