Luostarielämää

Toinen Lhasan keskustan nähtävyys on Jokhangin luostari. Sen kullatuilta katoilta on sadunomainen näkymä Potalan palatsiin. Luostari on toimiva ja sen ovella toistuu ryömimishartaus tauotta. Luostaria kierretään niin ikään myötäpäivään rukousmyllyjen kanssa puikkelehtien turistikrääsää myyvien satojen kojujen lomassa.




Luostarin munkkeja näkee paljon katukuvassa. Kiusaantumiseen asti munkkiveljet tulevat kohti nöyrästi hymyillen pyytämään rahallista avustusta luostarin ylläpitoon. Tuskaannuimme näihin sanan mukaisesti kerjäläismunkkeihin ja kehotimme heitä menemään töihin. Esitin pantomiimina miten lapiota heilutellaan. Sana work, TYÖ loksautti munkkien leukapieliä ja he katsoivat meitä kummissaan. Tuli mieleen vanha suomalainen mustalaisvitsi. Mustalainenkin kummeksui sanaa työ, mutta muisti sitten kuulleensa sen kerran Kuopion torilla, kun poliisi kysyi, että mittee TYÖ tiällä tiette?



Tuntui todella oudolta, että munkit parveilivat toimettomina (länsisuomalaisittain huinasivat) eivätkä siis kunnostaneet luostariaan tai harjoittaneet hartautta. Kävimme myös Dalai Laman kesäpalatsissa, johon liittyi viehättävä laaja puistoalue. Se oli kuitenkin hallitun hoitamattomuuden vallassa. Löysimme puistosta tunnelmallisen rapistuneen huvimajan, jota ympäröi runollinen kivipuutarha kaarisiltoineen. Ympäristön viheralueet olivat kuitenkin täysin voikukkien vallassa, vaikka alue olisi hoidettuna tarjonnut oivallisen virkistysalueen luostarin puutarhassa. Luonto tarjosi ihania sypressien tuoksuja, paikoin ruukkukasvien väriloistoa ja linnun laulua. Tänne olisivat huinaavat munkit voineet arkisella puutarhatyöllä saada aikaan paratiisillisen alueen.



Toinen erittäin vaikuttava edelleen toimiva luostarialue on vähän etäämmällä Lhasan keskustasta. Drepungin luostarialueella on sen loiston aikoihin ollut 10 000 munkin yhteisö. Nytkin alue muistutti pittoreskia valkoiseksi kalkittua kylää ja vei ajatukset Santorinin saarelle Kreikkaan. Luostarista aukeavat mahtavat vuoristonäkymät. Vaikuttavien vuorien päällä leikkivät vitivalkeat pilvien hattarat ja taivas on syvän sininen.



Luostarissa on edelleen satoja munkkeja ja satuimme luostariin aikana, jolloin nämä punakaapuiset miehet ja pojat istuivat luostarin hämärässä lukemassa ääneen pyhiä kirjoituksia. Lukeminen muodosti matalasti soljuvan äänen kuin miehet olisivat kuorossa sanoneet: muminaa, muminaa, lisää muminaa. Lukuhetken päättyessä luostarista purkautui sen rappusille satojen munkkien vaikuttava punakaapuinen joukko, joka tyrkkäsi jalkansa kuka räikeän pinkkeihin kuka mustiin muovisandaaleihin.



Luostarialueella oli nähtävänä loputon määrä erikokoisia kappeleita, joihin buddhalaiset poikkesivat jakkivoineen. Astuessani ulos savun mustuttamista tiloista aurinkoiseen sinitaivaaseen kurottavien majesteettisten vuorten eteen ymmärsin, että vuoria pidetään pyhinä. Lhasan buddhalaisten rituaalikokemukset syvensivät ymmärrystäni siihen, kun suomalainen sanoo, että metsä on minun kirkkoni.

Tiibet: kullattuja kattoja, buddhalaista palvontaa ja armotonta köyhyyttä

Hotellimme ikkunasta aukesi panoraamana Lhasan ehkä keskeisin nähtävyys Potalan palatsi. Se on yksi maailman vaikuttavimpia rakennuksia. Rakennus on mykistävä kokonaisuus niin aamuauringon ensimmäisten säteiden valossa kuin kuutamollakin. Päivällä taivaalle muodostuu rakennuksen upeaksi tehosteeksi nousevissa ilmavirroissa poikkeuksellisen kauniita untuvaisia pilvien hattarapalloja. Rakennuksen edustalla on iso aukio ja sen tuntumassa on kiinalaisvaikutteinen erittäin tunnelmallinen riippupajuinen puisto isoine lampineen. Kokonaisuus puiston lampien takaa on vähintäänkin postikorttimaisen upea.

Rakennus on tehty Dalai Lamojen asunnoksi ja hallinnointipalatsiksi. Punavalkean palatsin rakentaminen on aloitettu jo 600-luvulla. Kun Kiina suoritti 1950 Tiibetin ”rauhanomaisen vapauttamisen”, muuttuivat myös buddhalaisten olot. Nykyinen 14. Dalai Lama pakeni Intiaan 1959. Kuutisen tuhatta buddhalaista luostaria lakkautettiin (tietolähde: Idän uskonnot). Oli varmaan varaa lopettaakin, kun koko Tiibetissä on väestöä puolen Suomen verran. Näin ollen, jos ruuhka-Suomessa olisi 6000 luostaria, olisi tilanne aika absurdi.

Jo ensisilmäys hotellin ikkunasta kertoi, että Lhasassa on kätevä tapa matkata riksakyydillä. Värikkäitä riksoja parveilee kaduilla normaalien taksien lomassa. Riksat polkevat hyvää vauhtia ja heittäytyvät risteyskaaokseen autojen sekaan. Matkan hinnasta on hyvä sopia etukäteen. Ajajalla saattaa olla tyylikkäät valkeat hansikkaat, joita hän lipaisee kielellään ja piirtää tarjoushintansa edessä olevan laatikon pölyiseen kanteen. Hansikkaat, jotka joskus ovat olleet valkoiset onkin ainoa valkeaan viittaava havainto arkimaisemassa.

Saapumispäivämme iltapäivällä päätimme ruuhkaa välttääksemme hankkia valmiiksi liput Potalan palatsiin seuraavaksi aamuksi. Olimme lukeneet, että päivässä vain tietty määrä turisteja päästetään palatsiin.

Ensimmäinen käynti lippuluukulla: vasta kello 17 aletaan myydä lippuja seuraavalle aamulle. Kiitos, palaamme asiaan. Toinen käynti luukulla kello 17: näytämme passimme ja saamme liput, jotka leimataan pontevasti. Niistä ilmenee, että olemme juuri saaneet seuraavalle aamulle kello 9.20 liput varsinaisten lippujen ostamista varten. Buddha varjelkoon toimivan byrokratian säilymistä! Aamulla mennessämme kolmannen kerran luukulle kello 9 maissa ei luukulla ollut mitään ruuhkaa ja loppujen lopuksi olisimme siis selvinneet yhdellä poikkeamisella luukulla palatsiin mennessämme. Ihme kyllä meitä ei seisotettu luukulla, kunnes kello olisi tasan 9.20.

Aamuinen vilkaisu hotellin ikkunasta kertoi sadoista pyhiinvaeltajista, jotka kiertävät Potalan palatsia myötäpäivään rukousmylly toisessa ja rukousnauha toisessa kädessä. Huoneeseen kantautui toistuva kahden puukappaleen yhteen paukauttamisesta syntyvä kumea läpsäys. Ääni syntyy, kun harras pyhiinvaeltaja kiertää Potalan palatsin rähmällään. Tämä tarkoittaa todellakin sitä, että henkilöllä on käsissä puupohjaiset sandaalit. Hän lyö ne yhteen päänsä päällä ja rinnan kohdalla, polvistuu, liu´uttaa itsensä käsisandaalien varassa makaamaan rähmälleen kadulle ja ojentaa kätensä vartalonsa jatkeeksi, nousee ylös maasta, ottaa kaksi tai kolme askelta ja sama rituaali läpsäykset-rähmälleen ojennus-ylös-askeleet toistuu kerta toisensa jälkeen. Rähmällään eteneminen pölyisellä kadulla ja välillä vähän vesilammikoissakin voi edetä joko niin, että pyhiinvaeltaja katsoo etenemissuuntaan tai pitemmän kaavan mukaan, jolloin hän etenee kylki edellä ja menee siis rähmälleen kohti palatsia.




Koska tämä buddhalainen tapa koettelee myös polvia, on monilla sidottuna polviin erilliset tyynyt tai esim. palanen auton rengasta. Joillakin oli suojanaan nahkainen, patinoitunut esiliina. Palatsin julkisivun puoleisella kadulla on asvaltti kulunut kiiltäväksi tämän rituaalin seurauksena.

Rituaalin seuraaminen ei jättänyt minua kylmäksi. Kokeilin hotellin lattialla heittäytymistä rähmälleen puhtaalle lattialle muutaman kerran ja totesin, että 3700 metrin korkeudessa henkeä ahdisti jo muutaman lattialla käynnin jälkeen niin, että katselin anovasti happirikastimen suuntaan. Pyhiinvaeltajatkin toki levähtävät välillä kadun betoniporsailla tai ostavat katukeittiöstä purtavaa. Kuitenkin heidän matkansa kestää tunteja.

Buddhalaisuuden keskeisiä ajatuksia on samsara, syntymän ja kuoleman loputon kiertokulku, josta vain buddha on nirvanan kautta vapautunut. Kiertokulussa ihminen voi syntyä jumalaksi, jumala ihmiseksi, ihminen eläimeksi tai vaikka helvetin asukkaaksi. Pyhien kirjoitusten mukaan valaistunut buddha muisti valaistumisyönään yli 100 000 aikaisempaa elämäänsä. Buddhalaisuudessa on niin monta haaraa, että yhdellä lukemisella uskonnon syvin olemus ei kovin paljon valkene.

Potalan palatsissa ovat mm. aiempien Dalai Lamojen haudat, joihin on käytetty satoja kiloja kultaa. Kultauksen koristeena on turkooseja ja punaisia koralleja. Buddhan kuvia ja pienoisveistoksia on tuhansittain. En voi käsittää niiden määrällistä merkitystä. Ainakin minussa ne aiheuttivat tukehduttavaa ahdistusta. Ei yhtään buddhaa enää - tunnelma kiihdytti kulkuvauhtiani. Seinillä on myös vähintäänkin satoja laatikkomaisia pyhiä kirjoituksia.



Hartaat tiibetiläiset kiertävät huoneesta toiseen mukanaan oma purkki tai kaupallinen paketti, jossa on jakin voita. Sitä laitetaan lusikalla nokare kaikkialla palaviin ja savuttaviin kynttilämaljoihin. Lisäksi voi kaataa sulaa öljyä termospullosta samoihin maljoihin. Jatkuva savuava tuli on mustuttanut seinien väri- ja tapahtumakylläiset maalaukset pahemman kerran. Jakkivoin ohella buddhalaiset uhraavat selvää rahaa kaikkien kuvien eteen. Paikoin palvontaa suoritetaan myös hedelmillä ja karamelleilla.

Aukeavatko Tiibetin portit meille?

Maanantaina 29.5 matkasimme bussilla kohti Yunnanin maakunnan luoteisnurkan Shangri-Lan kaupunkia jännittynein mutta luottavaisin mielin. Olihan sieltä luvattu matkustuslupamme Tiibetiin. Bussimatkan oli arveltu kestävän nelisen tuntia. Paikat olivat viimeistä sijaa myöten täynnä. Bussi lähti kätevästi hotelliamme vastapäätä olevalta express-bussien asemalta. Ensimmäisen tunnin aikana etenimme noin 5-10 km. Jäljellä olisi enää 188 kilometriä! Ensin bussi suuntasi tavallisten linja-autojen asemalle, jossa seisoskeltiin lähes puolisen tuntia. Seuraava vaihe olikin selvittää vaappuen mutavellissä vellova rakenteilla oleva loppumattomalta tuntuva tieosuus. Bussikuskin jalka tuntui yltävän suorallakin tieosuudella jarrulle, kaasujalka oli laiskanpulskea. Matkasimme viisi tuntia.

Nelisen tuntia köröteltyämme antoi maisema vihjeen, että olemme saapumassa erilaiseen Kiinaan. Tasangoilla alkoi käyskennellä jakkihärkiä. Maa kukki tiheästi punakkaa ja sinistä matalaa kukkaa. Annoimme kukille nimiksi Tiibetin ylängön yleinen puna- ja sinikukka. Jo maallisen taivalluksen päättäneiden jakkien tuuhean muhevia, villavia häntätöyhtöjä roikkui ohikiitävien turistimyymälöiden julkisivuilla. Värikkäästi lepattavat rukouslippusiimat viestittivät buddhalaisuuden läsnäolosta. Kiinan kielen ohelle ilmestyi kyltteihin tiibetin kieli ja vähäinenkin englanti alkoi väistyä. Olimme taas täydellisessä ummikkotilanteessa.

Maisema oli paikoin kumpuilevaa kuin Italian Toscanassa. Maaperä maalasi maiseman vihreän ja punaisen sävyin. Uljaat vuoret reunustivat tasankoa. Olimme asteittain siirtymässä 3700 metrin korkeuteen.

Shangri-Lassa majoituimme hotellihuoneeseen, jonka naapurihuone oli tietoomme annettu matkailutoimisto. Sieltä, jos mistään irtoaisi Merryn monella leimalla varustetulla paperilla matkustuslupamme. Astuimme toimistoon. Matkustuslupamme olisivat kunnossa heti huomisaamuna kello 7, jolloin meidät noudettaisiin hotellin aulasta. Olettehan Suomesta, nainen kysyi ohimennen ja näin passikuvani kopion vilahtavan epämääräisessä paperikasassa. Ok!?

Lähdimme käppäilemään vanhaan kaupunkiin, jossa rakennetaan vanhaa kaupunkia uudelleen ja entistä ehommaksi. Aukiolla tanssittiin suurella joukolla monessa kehässä tuttua kansantanssia. Rukousmyllyt ja jakin hännät olivat ojennuksessa odottaen ostajaa. Joimme oluet ja painuimme pehkuihin. Vuoteet olivatkin suloisen lämpimät johtuen sähköpatjoista.

Tuli seuraava aamu. Olimme Tiibetin portilla ja kello 7 odottelimme typötyhjässä hotellin aulassa noutajaa. Ketään ei kuulunut. Hotellin vastaanotosta olisi voinut poimia mukaansa kaikenlaista. Kaikki ovet kadulle ja takapihalle olivat auki ihmisten tulla ja mennä. Hotellin puhelinnumerosta ei vastannut kukaan. Matkailutoimiston ovessa olevan kännykkänumeron kautta saimme yhteyden mieheen, joka kummasteli, että sielläkös sitä ollaan! Lopulta meidät poimittiin jeeppiin, jonka ajajalla oli lista joukosta, johon näytimme kuuluvan. Alkoi vaikuttaa siltä, että Tiibetin portit aukeavat meille. Poimimme vielä muutaman joukkoon kuuluvan länsimaalaisen turistin ja matkustusluparyhmä oli koossa. Vain yhdeltä puuttuivat enää lentoliput...

Lennolla Lhasaan näin taivaalta käsin repeilevän pumpulipeiton alta lumipeitteisiä ja vaikuttavia vuorijonoja. Lentokenttä sijaitsee 65 kilometrin päässä Lhasan keskustasta. Siis jatkoimme lentokentältä jälleen bussilla. Maisemat olivat vaikuttavia. Toisella suunnalla näkyi vihertävän verkakankaan peittämiä rauhoittavia vuoria ja toisella puolella alastoman karuja vuorijonoja, joita värittivät paikoin rukouslippusiimat. Ohitimme bussilla ensimmäiset pyhiinvaeltajat. Hotellihuoneessa seisova happirikastin kertoi, että olimme nyt 3700 metrin korkeudessa. Päässäni tuntuva ontto olo, ruokahaluttomuus ja etominen vakuuttivat, että olemme nousseet lähes 1,5 kilometriä Lijiangista. Yö riitti sopeutumiseen korkeaan ilmanalaan.