Buddhia ja bisnestä (torstai 23.7.)

Tänään valkenee tämän Kiinan matkamme viimeinen etukäteen suunniteltu ohjelmallinen päivä. Eilen oli tähänastisen oleskelumme ainoa sateinen ja sakean sumuinen sää. Loputtomat pilvenpiirtäjät pyyhkiytyivat rivi toisensa jälkeen loungen ikkunan panoraamasta. Aamu lupaa sään suhteen hyvää. Pakkaamme silti mukaan sateenvarjot ja sadetakit. Ennusteen mukaan saatamme joutua ukkoskuuroon.

Nyt on aamu iltaa viisaampi. Käy kuten uumoilin. Puhelimme soi tasan kello 8, aivan kuin oli sovittu. Meitä odotetaan hotellin aulassa. Matkamme noin 160 kilometrin päähän Dazu nimiselle buddhapatsaiden turistikohteelle on alkamassa.

Hotellin puolesta ainoa englantia puhuva henkilö tulee selittämään, että opastus on siis vain kiinan kielellä. Bingo! Eilen retken ja  opastuksen meille myynyt nuori nainen lymyää miehen selän takana. Hotelli on syvästi pahoillaan meitä kohdanneesta takaiskusta. Hiukan harmittaa. Omatoimimatka tarjoaa yllätyksiä, johin tulee asennoitua seikkailumielellä.

Tarvitaan taas kerran asennetta:

Tuli tarvitsee ilmaa, ihminen avointa mieltä.

Vastaanoton miesvirkailija hakee meille Chongqingin pienen opaskirjan, samanlaisen, jonka onnistuimme jo saaman omaksemme hotellin loungesta saapumispäivänä. Ainakaan hotellissamme ei tunnu olevan muita englanninkielistä tietoa janoavia asukkaita. Kiitämme. Mies alkaa piirtää karttaa, minne meidät mahdollisesti palautetaan retken päätteeksi. Kaiken aikaa hän on sitä mieltä, että kohtaapa meitä retkellämme mikä pulma hyvänsä, soitamme hänelle hotelliin. Hän korostaa ottavansa henkilökohtaisen vastuun retkemme suhteen. Mies kirjoittaa puhelinnumeronsa ja sitten jo mennään bussiin.

Saamme viimeiset vapaat paikat. Ajelemme puolisen tuntia ja sitten koko seurue komennetaan ulos bussista. Vaihdamme varsinaiseen retkibussiin. Se täyttyy matkatoimiston pääkonttorin edustalla nopsaan, kaksi mahtuu tämän bussin kyytiin luemme tulevan oppaamme kahdesta pystyssä olevasta sormesta. Tungemme kiinalaisten joukkoon.

Kun matka alkaa, kiinankielinen opas aloittaa mikrofoniin selostuksensa. Emme ymmärrä mitään. Puhetta tulee ilman taukoa, opas tuskin vetää henkeä tai nielaisee. Selostus kestää ainakin tunnin verran. Osa matkaajista nukkuu, osa räpeltää puhelimiaan.

Bussi tekee pysähdyksen. Luulemme, että olemme perillä. Ei, nyt käydään kollektiivisesti vain pissalla, selittää matkakumppani. Palatkaa ehdottomasti tähän 10 minuutin kuluessa.
Tutkin ympäristöä. Alue vaikuttaa rakenteilla olevalta turistirysältä, joka ei ole vielä päässyt vauhtiin. Toinen vaihtoehto on päinvastainen. Kyseessä on rysä, joka ei koskaan päässyt vauhtiin, joka on hiipumassa. Seuraan, kun taidokas mies hioo kivestä kauniin figuurin päätä.

Käyskentelen komeiden rakennusten pihapiirissä ja tarkkailen muita. Hoilvikaaren katossa on kokoelma herkästi maalattuja päivänvarjoja. Ne muodostavat hienon tilataiteen tunnelman. Samalla näen kiinalaisnaisen, jolla on tuo aiemmin kertomani arvoituksellinen ruokalapullinen hengityssuojus. Ehkä roikkuva sifonkimainen osa toimii vain tunnelman luojana ja koristeena ilman tehtävää kuten hienot myllynkivikaulukset aikanaan.

Bussi kaartaa parkkipaikalle. Olemme olleet tien päällä kohta  kolme tuntia. Kysyn kahdelta nuorelta neidolta, onko nyt lounas. "Kyllä vaan mutta ennen sitä..." Naisen lause jää kesken, nyt mennään taas. Kuljemme nähdäkseni läpi jonkinlaisen keittiöveitsimuseon. Seinällä on teräksen valmistamisen historiaa kuvaavia valokuvia.

Olimme menossa katsomaan Dazuhun Unescon maailmanperinnön listalle päässyttä vaikuttavaa Buddhan kuvien vuosisaitaista omintakeista kallioveistosten näkymää mutta löydämme itsemme keskeltä erilaisten keittiöveisten ja kuorimaveisten paatoksellista esittelyä.

Kuin lammaslauma, meidät ohjataan vikuroimatta huonetilaan, jossa on kovat puupenkit. Istumme kuin kiltit koululaiset luokan penkeillä. Hälisemme hämillämme Osmon kanssa. Konsulentti panee meidät välittömästi kainostelematta ruotuun kiinan kielellä mutta pistävällä ja kohdallamme viipyvällä katseella. Yksi kiinalaisnainen poistuu. Hänen itsenäisyyttään kunnioitetaan.

Esittelijän suustaan suoltuu varmaan konsulenttiluokan priimuksen osaamisella mikrofonin vahvistamana käsittämättömällä paatoksella ensin esitys maagisesta juuresten kuorimaveitsestä. Se on niin terävä, että puulastut lentelevät, kun hän antaa veitsen nuolaista leikkuulaudan reunaa. Syntyy tikkuja ja silkkipaperin ohuita lastuja retikasta. Jokaisen keittiökeisarin unelma on naisen kädessä ja juuri nyt kaikkien buddhan kuvia janoavien turistien ulottuvilla. Tilanne on enemmän kuin absurdi.

Konsepti on mielipuolinen! Puhe suoltuu kuin robotista. Koreografia on haparoimaton, virheetön.
Nyt nainen leikkaa peltiä saksilla, joita ilman meistä kukaan ei voi elää! Sitten ovat vuorossa varsinaiset keittiön taikaveitset. Ne leikkaavat kaikkea, mihin tavallinen keittiötavaran pilkontaan tarkoitettu veitsi ei pysty, johon tavallinen veitsi juuttuu junnaamaan: veitsi silpoo paperia, napsauttelee nahkaliuskat kappaleiksi, luultavasti tarvittaessa naapurin kaulankin. Mielikuvitus tuntuu olevan rajana.

Lattia esittelypöydän ympärillä täyttyy kirjapaperin suikaleista ja nahan paloista. Nainen raivaa retikkasilpun lennellessä tilaa veitsiensä rytmikkäälle työnäytökselle. Yhtäkkiä hän iskee olan takaa vauhtia ottaen leveäteräisen veitsen metalliputkeen kuin suomalainen saunaklapeja kirveellä hakatessaan. Kuuluu mahtava kilahdus. Näytös kuvannee veitsen lujuutta.

Nainen on alansa tähti. Hän puhuu veitsien erityisasiantuntijan itseluottamusella leuka koholla vetämättä henkeä. Poskille nousee hento rusotus. Teksti tulee kuin nauhalta. Hän katsoo häpeilemättä kohti.

Hetken kuluttua edetään myynnissä helppoheikkimeininkiin: kolme komeata veistä, pannaan päälle kuorimaveitsi, peltisakset ja eikä siinä vielä kaikki, lisätään mukaan vielä parranajokone!

Olen revetä naurusta. Tämä ei voi olla totta. Ovatko Dazun kallioseinän kaikki 50 000 buddhan kuvaa toivoneet kuorossa, että turistit saavat heidän katselumatkallaan bonuksena tällaisen veitsishown.
Esitys on loppuun hiottu jokaista käden ja sormen kynnen liikettä myöten. Veitsisetit odottavat ottajaa kasoissa hienoissa pakkauksissa esittelyhuoneen oven pielessä poistumisreitillä. On helppo nostaa paketti menoaan pysäyttämättä ja jatkaa kassalle. Pääsemme livahtamaan luokkahuoneesta.

Joudumme uuteen myyntisaliin, jossa on edellä esiteltyjen lisäksi kynsileikkureita, huiveja, kirjanmerkkejä ja mahtavia taistelumiekkoja. Kiinalaisille tämä kaikki tuntuu olevan ihan normaalia meininkiä. He kuuntelevat kiltisti, istuvat hälisemättä. Osa tarttuu oitis veitsitarjoukseen. Joku ostaa kolme settiä. Nainen kaksi parranajokonetta.

Pääsemme veitsitalon yläkertaan lounaalle kiertämällä uudelleen museotilan kautta. Nuori kiinalaisnainen sanoo, että meidät on sijoitettu pöytään numero 4. Muiden nimiä on eri vaiheissa huudettu ja käsiä nostatettu läsnäolon merkiksi. Meitä ei ole huudettu kertaakaan mutta olemme siis jengissä mukana. Apinat erottuvat huutamattakin.

Istumme meille nimettyyn pöytään. Kun väki on asettunut aloilleen pyöreän pöydän äärelle, pöytien numerot kerätään pois ja ruoka on samassa pyörivällä lasialustalla. Puikot käsiin ja nokkimaan. Emme tunnista juuri muuta kuin ison vadillisen riisiä. Vahvasti maistettua tofua näyttäisi olevan yhdellä vadilla, jotain keittoa varmaankin liemikulhossa, papuja ja oudon oloisia läpikuultavia mötkleitä. Kalaa, lihaa vai laardia? Jätämme väliin. Juomaa, edes teetä, ei ilmaannu ruokapöytään. Ei ole lasejakaan. Kukin hörppii omasta retkipullostaan.

Lopulta matka jatkunee kohti todellista kohdetta. Myyntityö imee jokaiseen hetkeen liittyvän mahdollisuuden: konsulentti apulaisineen piipahtavat vielä bussissa ihmekuorimaveitsen kanssa. "Nyt tai ei koskaan! Viimeinen tilaisuus!" luulen hänen sanovan mikrofooniinsa kiinaksi. Apulainen, joka heiluttelee sormissaan vihreävartista vempelettä, ymmärtää kysymykseni. "Kyllä rouva, veitsi maksaa todella vain 10 yuania!" Se on siis 1,60 euroa. Joudun jo melkein ansaan mutta Osmo panee täyden jarrun ja terveen järjen äänen peliin. Oikein!

Kysyn itseltäni, lähdinkö aamulla katsomaan Unescon maailman perintökohdetta (v. 1999), kuuluisaa dynastioiden saatossa satojen vuosien kuluessa veistettyä vuoren mieletöntä buddhaseinää, jossa on 50 000 buddhan kuvaa vai ostamaan olemattoman hintaista kuorimaveistä, joita jo nyt pyörii liiaksi asti keittiöni sekaisissa laatikoissa? Tulen järkiini, bussi liikkuu. Ehkä tunnin sisällä olemme kohteessa. Matkantekoa on kestänyt viitisen tuntia vaiherikkaaseen noin sadan kilometrin matkaan loistavalla moottoritiellä. Ulkona on noin +30 astetta, hiki tippuu nenäni päästä.

Pikkuisella avoautokärryllä tuulen taivaallisessa vireessä ajamme vielä kilometrin matkan pääportille. Kohde on edessämme. Mykistävä vuori, jonka seinämään on hakattu järjetön määrä (50 000, emme tutustu kaikkiin!) erilaisia buddhan kuvia.

Seinään on kuvattua helvettiä ja taivasta. Osa väreistä on säilynyt: sinistä, loistavaa turkoosia ja punaista. Jo Tang dynastian aikana v. 650 on vuoreen koverrettu ensimmäiset kuvat.

Seinämä kertoo mitä erilaisimpia tarinoita. Joukossa on mulkosilmäisiä, irvisteleviä, humalassa olevia ja myös sielukkaita huilua soittavia hahmoja. Kuuluisin lienee valtava 31 metrinen nirvanaan vaipumassa oleva oikealla kyljellään makaava Sakyamuni, jonka arvellaan vaikuttaneen buddhismin alkulähteillä.

Omassa temppelissään on kullattu Avalokitesvara, jota ympäröi 1007 kättä. Joka kolmannessa kämmenessä on silmä. Syntyy vaikutelma riikinkukosta. Sen pinta-ala laajenee 88 neliömetriin.

Ihmisen tarve kuvalliseen, taiteelliseen ilmaisuus on häkellyttävä. Kuvien yksityiskohdat ja juuri kuvien kasvojen ilmeiden moninaisuus ja asentojen yksilöllisyys kertovat suuresta taidosta ja taiteellisista pyrkimyksistä sekä ilmaisuvoimasta, tekijöiden tunnelatauksista.

Seurueemme nuori kiinalaisnainen on rohkaistunut puhumaan jo vähän oma-aloitteisestikin kanssamme englantia. Hän on selvästi ottanut meidän huolenpitoonsa. Myös yksi seurueen miehistä osaa vähän kieltämme ja "holhoaa" meitä tarpeen tullen. Kiinalainen ystävällisyys on vaikuttavaa. Ummikkoja ei jätetä yksin.

Nuori nainen opiskelee lääketiedettä yliopistossa. Nyt on menossa kiinalaisen lääketieteen jakso akupunktuuria. Käymme kävellessämme läpi päänsärkyyn auttavia akupisteitä, joita nainen osoittaa ja nimeää ohimoilla ja niskassa. Kaikkiaan teoreettistä koulutusta on viisi vuotta ja käytäntöä kaksi vuotta. Hänen seuranaan oleva englantia osaamaton ystävä on sairaanhoitaja. Meitä opastava nainen on lukenut koulussa englantia 11-vuotiaasta lähtien. Hänen lempiaineensa koulussa oli kuitenkin kiinan kieli. Hän pitää lukemisesta ja kirjoittamisesta. Koen sielunsiskoutta. Ennen paluubussiin nousua otamme toki toisistamme muistoksi valokuvat. En näe taaskaan koko päivän retken aikana ketään muita kuin aasialaisia.

Sutjakkaasti lopulta sujunut päivämme ainutlaatuisen kohteen ihailu ja hämmästely on kiertymässä kohti paluumatkaa. Ystävämme ostavat meille persikat. Me annamme vastalahjaksi suklaata.
Nyt ajellaan pysähtelemättä bussilla takaisin Chongqingiin. "Holhoojamme" huolehtivat, että löydämme takaisin hotelliin. Hyppäämme sopivalla bussipysäkillä ja otamme lähes ilmaisen taksikyydin hotelliin (4 ensimmäsitä kilometriä = 10 yuania = 1,6 euroa, eli koko matkamme).

Taivas puhuu (keskiviikko 22.7.)

Bing Xinin runon toiveeni asettua yön hiljaiseen yhteyteen rikkoo aamuyön räiskyvä salamointi ja ukkosen jyrinä. Kello on puoli neljä. Taivas pudottaa vettä ja näyttää pesevän viimeisetkin valonsa jopa punaiset mainosvalonsa sammuttaneen kaupungin. Miljoonakaupunki tulee herämään kasvonsa perusteellisesti pesseenä.

Aamulla katselen mietteissä sateen  läpi harmaata pilvenpiirtäjänäkymää 32. kerroksen loungen ikkunasta. Nyt oivallan, että shanghailainen taiteilija Yang Yongliang (ks. Shanghain teksti MoCAsta) on luultavasti saanut idean "pilvenpiirtäjävuoriinsa" juuri samanlaisella hetkellä!

Hyvin utuisen harmaat pilvenpiirtäjät horisontissa todella muodostavat kuin teräväkulmaisesti polveilevan vuorijonon, josta tarkkaan katsoen alkaa erottua ikkunoita ja muita talojen rakenteita. Jostain aavistamattomasta elämyksestä, näystä, välähdyksestä kumpuavat luovuuden idut. Jokainen hetki, havainto ja ohikiitävä näky saataa luovuuden näkökulmasta olla poikkeavan merkityksellinen.

Bing Xin koki sateen äänessä, rytmissä ja ehkä sen maahan putoavissa pisaroissakin runon ainekset:

Yöllinen sade

kirjaili hienovaraisesti

runoilijan tunteita.

Päivästä tulee salaperäisen sumuinen, osittain sateinen. Päätimme jo aiemmin sammutella menovimmaa tässä viimeisessä kohteessamme Chongqingissä.

Huomiselle järjestelemme taas hotellin matkatoimistossa muutaman englantia puhuvan välikäden kautta retkeä Dazu-nimiseen paikkaan. Hotellin ovimies osaa englantia paremmin kuin matkatoimiston virkailija, joka ei osaa sitä ollenkaan. Hyvällä tahdolla ja ystävällisellä yrittämisellä retkemme toteuttaminen onnistunee.

Kiinalaiseen tyynnyttelevään tapaan henkilöt, joiden kanssa asioimme, kehoittavat meitä nauttimaan huomenna aamupalan rauhassa ja sitten huoneeseemme soitetaan, kun meidät noudetaan. Oppaamme puhunee englantia. Se jää nähtäväksi.

Tänään turismin välipäivänä päätän hemmotella itseäni hotellin manikyyrissä. Kun kävin tilaamassa aikaa, rouva, joka palveli minua ei tosin tuntenut manikyyri-sanaa mutta asia oli helppo esittää käsin ilman sanoja. Tunnin kuluttua käsittelyn pitäisi alkaa. Puhelin jo pirahtaakin, hoitaja on paikalla. Menoksi.

Käsieni hoitajalla on seuraneiti. Nuoret naiset pulputtavat tauotta koko tunnin ajan. Olen heille kuin kuuromykkä otus, jolla on vain kynnet. Kiinan kielen merkillisyys korostuu tuon kuunteluoppilaana olon aikana. Jotenkin tuonkin  kielen lapsena oppii. Matkiminen on taidokas opettaja!

Nuori manikyristi tekee todella huolellista työtä, seuraneiti huolehtii napista, jolla lakan kuivaajatunneli aina uudelleen käynnistetään. Lakkakerroksia tulee viisi, jos pysyin laskuissa mukana ottaen huomioon siis pohjalakat, varsinaiset värikerrokset ja suojalakan. Muistelen sukulaiselta kuulemaani kiiltävän parkettilattian lakkausprosessia. Hänen parkettinsa melkein säkenöi kiiltoa.

Tunti siinä tyhjänpäiväisessä ja turhamaisessa touhussa hurahti. Lopputulos on esteettisesti kaunis, suorastaan elegantti. Nainen teki ammattitaidolla ja hötkyilemättä työnsä. Käsittelyn ajan katselin, kun rivi kiinalaisia miehiä juoksi läheisessä kuntosalitilassa paikallaan juoksumatoilla. Vähän tuli absurdi tunnelma. Tunsin joutuneeni konkreettisesti joutilaan maailman omahyväiseen keskiöön. Hups!

Hotpottia

Sumuinen ilta ei houkuttele ravintolan etsintään. Illastamme hotellin ravintolassa. Se tarjoaakin kaikkea ruokaa, mitä voi toivoa! Esillä on tavallaan monen keittiön buffet-pöydät. Hovimestari esittelee: tässä ovat pastat, pizzat, ranskalainen keittiö (mm. Kukkoa viinissä), sushia, meren eläviä, lohta monessa muodossa ja tietysti kiinalainen keittiö moninaisine mahdollisuksineen.

Haluamme tyypillistä kiinalaista hotpot-ruokaa. Istahdamme pöydän ääreen. Tunnen kuin olisin lapsi jälleen. Tuoli menee syvälle alas ja pöydän reuna asettuu korkealle. Ei sentään leuan tasolle. Kun aloitan ruokailun tajuan, että tälläkin lienee takoituksensa. Kiinalaiset eivät ole ainakaan pidempiä kuin minä. Puikoilla syöminen onnistuu kyllä mutta nyt matka kupista suuhun on oleellisesti lyhyempi ja roiskeiden uhka miehustalle on selkeästi pienempi.

Hotpot on juuri Chongqingin erikoisuus. Pöytään tuodaan kaasuliekin päällä kattila kuumine liemineen. Sinne kerätään itse tykötarpeet mielihalujen mukaan: kaviksia, juureksia, sieniä, lihaa. Tarjolla olisi myös maksaa, munuaisia ja mahdollisesti entuudestaan tuttua koiran suolta. Niihin emme kajoa. Kattila porisee, ruoka valmistuu. Makupalat ongitaan puikoilla padasta ja viedään mausteliemikupin kautta suuhun makusteltavaksi. Herkullista!

Hedelmä- ja jälkiruokapöytä täydentävät makujen sinfonian: mansikkamoussea, tiramisua, suklaakakkua, karpalohyvää ja sitten valinnan mukaan jäätelöä tai mikä ettei vaahtokarkkeja valuvan suklaan kyydittäminä. Taas kerran on viisasta syödä hitaasti ja nauttia kiireettömästi, tulla sopivasti kylläiseksi.

Turistaanpa teestä

Kiinalaiset ovat nautiskelleet teetä jo nelisen tuhatta vuotta. Kuka keksi teen? Kysymys ei ole yhtä vaikea vastattavaksi kuin Kaija Koon kysymys: kuka keksi rakkauden.

Kiinan hallitsija Shennong löysi teen vuonna 2737 e.a.a. Eräänä päivänä kaukaisella matkallaan keisari pysähtyi armeijansa kanssa lepäämään. Palvelija keitti keisarille vettä juotavaksi ja silloin villistä teepensaasta leijaili lehti keisarin höyryävään vesikuppiin. Keisari maisteli juomaansa ja totesin lehden tehneen vedestä erityisen virkistävää. Näin syntyi tee, cha.

Tee on Kiinassa käsite, jolla on sielu ja luonne. Se on kommunikaatiossa viestinviejä.
Vasta Tang-dynastian aikaan (618-907 AD) teen juonti levisi läpi Kiinan sen kaikkiin kansan kerroksiin. Teestä kehkeytyi taitolaji sekä sen valmistamisen että tarjoilun suhteen.
Kiinalaisen teen vaiheita

Tang dynastian aikana teen lehden höyrystettiin, paahdettiin ja tehtiin pulveriksi, joka sekoitettiin veteen ja maustettiin suolalla.

Song dynastian (960-1279) ajalla tuli muotiin vispattu tee. Teenlehtipulveria sekoitettiin kuumaan veteen, jota vispattiin bambuvispilällä kunnes vaahto ilmaantui teen pinnalle. Prosessin ajateltiin rauhoittavan mieltä.

Ming dynastian (1368-1644) ajan koittaessa teen valmistukseen piti keksiä ihan oma tyylinsä. Teelehdet haudutettiin teekannussa. Metodi sai nimekseen haudutettu tee (Steeping method). Keskeistä oli oppia annostelemaan teelehtiä sopivasti ja säätää veden lämpötila oikeaksi. Alussa käytettiin isoja teekannuja, joissa lehdet haudutettiin mutta aikaa myöten huomattiin, että kuppi kupilta tee muuttuu kitkeräksi, jos lehdet hautuvat liian kauan. Siirryttiin pienempiin kannuihin.
Gongfu cha merkitsee kirajaimellisesti onnistunutta teen valmistamista. Siinä on keskeitä tuoda esille teen aromi,  tuoksu ja väri.

Tee ei ole vain teetä

Kiinalaisessa yhteiskunnassa teen tarjoamisella on oma viestinsä. Kun kiinalainen haluaa pyytää anteeksi, hän kutsuu teelle. Nuori sukupolvi osittaa kunnioitusta vanhempaa polvea kohtaan tarjoamalla teetä. Ruokaliinan taittelu teeseremoniassa on traditio, jolla pidetään loitolla paha chi energia.

Tuntuu, että kun suomalainen toisen tavatessa sanoo ööh, kiinalainen jo huikkaa: "Mennäänkö nauttimaan kupposet teetä?"

Teen lehtien kirjo on laaja: mustaa, valkoista, keltaista, vihreää, Wulong (= Olong) teetä. Lisäksi näistä syntyy suuri määrä sekoituksia. Niihin voidaan lisätä kukkia ja mausteita.
Valkoisella teellä katsotaan olevan erityisen hyvä antioksidanttivaikutus. Se tuoksuu vähän makealta ja miedolta. Minun valkoisena saamani tee muinoin Lijiangissa maistui lehmän lannalta.

Istun Chonqingin kaupungin Hilton hotellin 32. kerroksessa illan hämärtyessä ja nyt on juuri oikea hetki tilata vihreää teetä. Ikkunasta piirtyy jokimaisema ja mieletön, käsittämätön määrä pilvenpiirtäjiä. Niiden kerrokset häipyvät yhä usvaisempina kauas horisonttiin. Eteeni aukeaa kuin entisajan mustavalkoinen valokuva suurkapungista kohtalaisen ylhäältä kuvattuna. Ihmiset viettävät hämäränhyssyä? Todella harvoista ikkunoista näkyy valoa. Tässä kaupungissa on 30 miljoonan ihmisen koti.

Virikkeiden vyöryä

Matkallaoloa on takana kolmatta viikkoa. Tuntuu, että olen poimunut Kiinan pullasta rusinoita. Ne ovat maistuneet todella makeilta. Sää on suosinut maisemakohteissa. Sateen tai sumun armoille emme ole jotuneet.

Kotimaan heinäkuu taitaa muodostua vuosisadan kylmimmäksi. Pikkuruisen päivänvarjon hankin koristeeksi. Ei se suojaa auringolta eikä sateelta mutta söötiltä se näyttää ja hymyillyttää muitakin kuin kantajaansa.

Terveys on taannut suunnitelmien ja aikataulujen toteutumisen. Poimimattomia rusinoita tuntuu riittävän. Ei tarvitse kuin silmäillä vähän uusien alueiden matkaopaskirjoja. Vielä olisi tuo vuori, tuo kanjoni, nuo pengerrykset museoista puhumattakaan.

Nyt väsymys saa vallan. Sormet sekoilevat näppäimillä. Niin tietokoneen kuin kirjoittajankin on aika asettua lataukseen.

Oi syvä yö,

ota väsynyt minuuteni

syleilyysi.

Lakkaan kirjoittamasta

ja asetun hetkeksi

hiljaiseen yhteyteesi.

Bing Xin

Jäähyväisten aika Shanghaille - kohti Chongqingia (tiistai 21.7.)

Saavumme ajoissa Shanghain lentokentälle. Viiveet eivät ilmoittaudu etukäteen. Yhdellä metron vaihdolla arvelemme kiitävämme matkalaukkuinemme (vain 15 kiloa) lentokentälle. Vaihdon jälkeisessä junassa väki vähenee. Lentokentän pysäkkiä edellisellä seisokilla poistuu koko porukka. Väki nyökkää suuntaamme: on hyvä nousta autioituvasta vaunusta. Xie, xie!

Tottelemme. Seuraamme esimerkkiä ja jäämme poistumisovelle odottamaan seuraavaa junaa, joka matkannee viimeisen etapin.

Kentällä kaikki hyvin. Opastaulut tosin yrittävät huijata: mene lentoyhtiösi mukaan alueelle D! Sievä virkailija ohjaa syvään kumartaen alueelle C, jossa puolestaan jälleen tyyni nainen viittaa meidät alueelle B. Luotamme kaunottarien päättäväisiin otteisiin.Pelkään aakkoskirjainten vähetessä, että alueen A jälkeen on vuorossa EXIT! Onneksi check-in prosessi pysähtyy onnistuneesti jostain syystä juuri alueelle B.

Kohtuus ja tolkku kaikessa

Nyt taas odotellaan. On aikaa kierrellä lentoaseman butiikeissa. Bongaan heti kiinalaisen tämänhetkisen designin kaupan ja sen huikean kauniit käsilaukut. Liikkeen logokin on jo pelkistyneisyyden ystävän silmää hivelevä epäsymmetrinen ruutukuvio.

Käsilaukut vetävät omaperäisellä korkeankapealla muodollaan ja pintakuviollaan minua kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Olen ainoa pistäytyjä. Syy selviää kohta, mutta sitä ennen on syytä siemailla pieni annos ystävällisesti tarjoiltua teetä ja istahtaa tummapuiselle liikkeen jakkaralle huokailemaan muotoilun kauneutta. Laukut ovat käsityötä. Pinnan bambumainen punonta on tyylikäs.

Pyytämättä miesmyyjä päättää pudottaa kuolaavan asiakkaan realiteetteihin. "Niin, rouva tämän teidät selvästikin hurmanneen laukun hinta on 22 600 yuania. Luku vaikuttaa epätavallisen suurelta ollakseen kiinalaisen tuotteen hinnan mitta. Äkkiä euroiksi muutettuna yli 3500 euroa! Toinen punainen pintarakenteeltaan vaatimattomampi laukku maksaa "vain" 10 000 yuania. Yritän pysyä kuosissa. Silitän laukun pintaa hellästi ja siirryn tallustamaan kulunut reppu selässä kohti lähtöporttia. Repussani roikkuva kreikkalainen maskottinalle Igor antaa aplodit. Se jos kuka kreikkalaisena tietää, mihin holtiton rahan käyttö johtaa.

Ymmärrän, että ostajalla tulee olla joku tolkku jopa punaisesta käsilaukusta maksettavan hinnan suhteen. Yli vuosikymmen sitten kävin saman painin punaisen käsilaukun kanssa juuri Kreikassa, Ateenassa. Nukuin yön yli mutta käsilaukku voitti. Liian harvoin olen ulkoilluttanut tuota kaunokaista. Ei auttanut tuo pienen ihmisen tulonsiirto Kreikkaa pankkikriisin kiroukselta. Tosin kotona huomasin, että laukku on hollantilaista muotoilua Amsterdamista.

Laukkujen lumous haihtuu mutta arvostan omaperäistä muotoilijaa ja käden taidon osaajaa. Onneksi en muista liikkeen nimeä. Ei tule kiusausta piipahtaa liikkeen nettisivuilla.

Söisinkö silkkiä?

Taikurit laittavat toisinaan punaisen silkkiliinan suuhunsa. He ovat pureskelevinaan ja nielevinään sen. Sitten liina ilmestyykin yllättäen korvakehden takaa. Vaikka olenkin esiintynyt kohtuullisella menestyksellä Genevessä Samuelin 3-vuotis synttäreillä taikurina tyhjästä lasista ilmestyvän pienen punaisen silkkiliinani kanssa, tätä temppua en osaa.

Lennolla tarjotaan ateria, jossa on kotoisen tyyppisiä kaalikääryleitä. Ruokapakkauksessa on pieni kuhmurainen pussi, syötävää sekin. Pussin päällä lukee sinappisilkkiä! Kuulostaa jännittävältä. Revin pussin kulman varovasti auki ja alan lypsää "silkkiä". Tuote vaikuttaa litteiltä vihreiltä pavuilta. Liukkaita ne ovat kuin silkkinauhat mutta sinapin mausta en saa tuntumaa. Riisin kyytipoikina ne tarjoavat sutjakkaan purutuntuman.

Sanalla silkki näemmä voidaan Kiinassa myydä mitä hyvänsä. Tulee mieleen kotoinen Karjala. Kaupasta saa Karjala-olutta, karjalanpiirakat ovat lähes jokapäiväinen leipämme, mutta onnistuin ostamaan lentokentältä jopa Karjala-sudokuja kirjan. Toistaiseksi en ole keksinyt, miten sen kirjan sudokut liittyvät Karjalaan.

Vauhtia onneksi ilman vaarallisia tilanteita

Kun taksilla siirryimme lentokentältä hotelliin, tunsin hetken, että Kiinassa on keksitty auto, joka liikkuu eteen, taakse ja sivulle. Hurjalla vauhdilla kuskimme sukkuloi 80-100 km/h vauhdilla tosin monikaistaisella tiellä. Tuntui, että tyhjä tila jonkun kaistan auton edessä oli välittömästi otettava haltuun. Menimme sik-sakkia. Pelti ei kolissut. Turvavöitä ei ollut.

Olen hämmästynyt, että liikenteen moni-ilmeisyyden ja liikkuvien erilaisten ja eri nopeuksilla rientävien ajoneuvojen määrän huomioiden en ole koko oleskeluaikana nähnyt yhtään kolaria tai muuta onnettomuuteen viittaavaa. Autojen kyljetkin ovet käsittämättömän siistejä verratuna Italian autokantaan, jossa kaikilla on omat ruttunsa autojensa pelleissä.

Metron suurkulutusta

Kotiasemamme on Xinzha road.

Kun maan alla liikenne sujuu, sitä on ilo suosia. Tosin askeleita kertyy ja hyvä kunto on ehdoton etu tai suorataan edellytys. Päivittäiset askelmäärät pyörivät 20 000 askeleen tietämissä. Shanghain metroverkostossa et ole koskaan yksin. Mustahiuksisia menijöitä ja tulijoita risteilee kuin vilkasliikenteisten muurahaipesien valtaväylillä.

Matkanteko sujuvassa ja siistissä metrossa on lähes ilmaista. Kolmen vuorokauden lippu maksaa 48 yuania (n. 8 euroa), yhden vuorokauden lippu 18 yuania ( n. 3 euroa). Roskia julkisista tiloista on vaikea löytää. Lattiat kiiltävät ja tilojen tuoksukin on neutraali. Verkostossa on 12 linjaa.

Harvoin seisot laiturilla yksin. Vain maanantaiaamun metrolinja 8 vaikutti pettymystä ennakoiden yllättävän tyhjältä. Taidemuseon ovelle ei kukaan muu halunnut matkustaa toteamaan, että se on todella kiinni. Opaskirjan mukaan museo on auki daily. Maanantaita ei lasketa, koska sillä on vähän tahmea maine päivien joukossa.

Maanantaina osuimme illansuun todelliseen ruuhkaan. Asemilla oli huomioliiveissä mikrofonien kanssa ruuhkaa organisoivia työntekijöitä. He katkaisivat junaan pyrkivien jonon, kun vaunu oli inhimillisesti katsoen täpötäynnä. Ihmiset tottelivat vikuroimatta.

Saavuimme paikalle, kun päivän työtiimikokous tapahtui metrojunan laiturilla. Saivatko työntekijät noottia, kerrattiinko toiminta-ohjeita, liikennelaitoksen arvoja vai valittiinko viikon työntekijä, se ei meille selvinnyt. Näkymän totisuus lisäsi turvallisuuden ja järjestäytyneisyyden tunnetta.

Ihmiset eivät säntäile, ryntäile, töni tai tuupi. Kun maassa on 1,35 miljardia ihmistä, elämä opettaa, että jokaiselle tulee vuoronsa, kun odottaa kiltisti. Minun menoni ei ole toisten pyrkimyksiä kummempi.

Ilma ulkona on helteinen, ajoittain tukalan kuuma. Kukaan, koskaan ei kävele vastaan kaljatölkki kädessä. Vesipulloistakin hörppyjä ottavat etupäässä turistit. Yhtään humalaista katu- tai metroliikenteessä en ole reilussa kahdessa viikossa tavannut. Mikähän suomalaisia kaduilla kesät talvet oikein janottaa?

Helteisinä päivinä yllätyn, miten moni vanhahko mies istuu puistossa tai bussissa ja vilvoittaa oloaan viuhkalla. Olen pitänyt viuhkaa perin naisellisena kapineena.

Katumuodista

Kiinan urbaanin muodin ehdoton hitti on sifonki.

Pääväreiksi osoittautuvat musta ja valkoinen. Molemmat pukevat mustahiuksisia kiinalaisnaisia. Sifonkimekko voi olla reisi-, polvi- tai nilkkapituutta. Helman leikkaus on kapea tai viehkeästi liehuva. Alusmekko on yleensä vartalonmyötäinen ja senkin pituus vaihtelee. Kokonaisvaikutelma on tyylikäs, viehättävän naisellinen painottomassa ilmavuudessaan. Helmat heiluvat kuin riippupajut tuulen vireessä.

Keinusandaaleissani on tavallista paksumpi pohja. Korkeus ei vedä vertoja kiinalaisnaisten jalkineiden korkeudelle. Naiset ovat melko lyhyitä ja pituutta venytetään paksuilla kengän pohjilla.
Yleisesti pukeutuminen on hyvin tutunoloista ja sekalaista kuten Euroopassa. Tyyli on rento ja käytännöllinen. Nuoret naiset käyttävät paljon lyhyitä farkkushortseja mustien sukkahousujen kanssa tai ilman. Koristeellisuus ja mm. pitsikuosisomistukset ovat yleisiä. Meikit ovat keveitä tai meikkiä ei käytetä. Jonkun yksittäisen massiivisten tekoripsiensä katveessa nukkuvan olen metrossa nähnyt.

Vanhuksia kuljeksii joskus kaduilla asuissa, joiden perusteella meidän oloissa tulisi huoli ihmisestä ja hänen terveydestään, yksinäisyydestä. Asut muistuttavat yksiväristä tai kirjavaa löysää pyjamaa. Apuvälineitä ei todellakaan juuri näe. Niiden tarvitsijat pysyvät kotikortteleissa.

Ruokaa korkealla pyörien

Suuntaamme illalliselle Radisson SAS hotellin pilvenpiirtäjän 45. kerroksen pyörivään ravintolaan. Saan pitkästä aikaa lammmasta. Näkymä on upea. Minusta pilvenpiirtjien ja muun kaupungin valomeri monimuotoisuudessaan ylittää New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Time Squarin näkymät.

Olo on rento, kun kommunikaatio luistaa vaivatta vaihteeksi englannin kielellä. Ravintolatorni ehti pyörähtää koko kierroksen reilun kahden tunnin aterianautinnon aikana.

Alkaa olla aika mittailla matkalaukkujen vetokykyä. Aamulla (tiistai) vaihdamme maisemaa ja kotomaa häämöttää viikonloppuna.

Tänään (20.7.) on tärkeä päivä. Leo täyttää jo 9 vuotta. Hänen syntyessään oli Englannissa huippuhelteinen päivä. Soitamme Suomeen, jonne hän on saapunut loman viettoon. Kaipaamme, rakastamme. Nähdään jo aika pian!

Mokasta MOcAan tekemään taidetta (maanantai 20.7.)

Pahat epäilymme osoittautuvat paikkansapitäviksi. Maanantai on museoihmisille pettymyksen päivä. Aavistus olisi vain pitänyt hyväksyä heti epäilyn herätessä. Löydämme viime viikolla puoli päivää mokailtuamme väärien ohjeiden ja ohjekirjojen takia etsimämme Shanghain ylistetyn taidemuseon. Maanantaisin kiinni, selväpä se. Nyt on yksi selkeä syy palata kaupunkiin. Rakennus on kattorakenteen punaisuudellaan säilyttänyt kiinalaisuutta. Palkkien päitä koristavat kiinalaiset merkit.

Bongausmatka ei ollut turha tulevaisuutta ajatellen. Löytämisen riemun lisäksi on se hyöty, että nyt tiedämme, että yli 60-vuotiaat saavat ohittaa jonot. Seuraavalla kerralla saatamme ylittää jo 70 vuoden rajapyykin. Ajelemme metrolinjalla 8 haahuilematta suoraan museon pysäkille. Marssimme itsellemme sopivana aikana lippuluukulle ohi varhain jonoon asettuneiden, hymyilemme nuoruutta kadehtimatta: sorry olemme vanhoja!

Otamme uuden näkökulman maanantaihin. Muutetaan moka MoCAksi. Palaamme metrotunnelliin kiitämään kohti Museum of Contemporary Art in Shanghai. Sisäänkäynnin tuntumassa ja suorastaan ovitasanteella kiinalaismiehet venyttelevät kehoaan ja mieltään kohtaamaan nykytaidetta.

Ei minkäänmoista jonoa, suoraan sisään tyhjiin halleihin.

Katsomme videotaideteoksen, joka kestää lähes vartin. Se lienee videotaidetuttavuuteni ajallinen ennätys. Taideteoksessa on tarina, jossa mies valkeassa smokissa polkee polkupyörää, jolla on täytetty hevosen pää ja komea nahkasatula. Istun lattialle, videon musiikki herättää kauneudellaan huomioni. Myöhemmin lopputekstissä lukee: musiikki Seppo M. Lehto, kotomaamme poika! Hevospääpyöräseikkailu on absurdi, monipolvinen tarina.

Jatkamme taululle, joka esittää laajoja harmaita vuoria. Vai esittääkö sittenkään? Osmolla on nopea muisti: déjà vu! Kuvan taulu ei olekaan vuori vaan rakennelma kasaksi ryhmittyneistä pilvenpiirtäjistä, jotka lopulta hahmottuvat valtavaksi vuoreksi, kun pelkistää näkemäänsä. Läheltä katsoen voi erottaa pilvenpiirtäjätalon seinät ja ikkunoita, joissa joko palaa valo tai sitten ei.

Nyt minunkin muistini palaa asteittan. Ihana nähdä! Olemme tavanneet ja ihailleet tämän 1980 syntyneen shanghailaisen taiteilijan vastaavanlaista työtä Amos Anderssonin taidemuseossa kuluneena vuonna. Mainio idea. Yang Yongliangin töitä voit kurkata netistä hänen nimellään. Toisaalta alan miettiä, onko Yang Yongliangin viesti se, että urbaani elämän meno ottaa hijalleen käyttöönsä kaiken "koskemattoman luonnon" kuten Keltaista vuorta muistuttavan vuoristonkin. Talorykelmän takaa pilkistää nostokurki ja talojen välissä saattaa kuvitella yksittäisiä puita, jotka nekin voivat yhtä hyvin olla ihmiskäden tekeleitä ja voimansiirron pömpeleitä. Kiehtova kuvamaailma joka tapauksessa.

Yhden huoneen nurkan on valloittanut kasa Marimekon istumissäkkejä. En pääse perille, onko kasa taidetta vai saako museoviras joskus nostaa säkkituolin alleen ja oleilla museossa.
Nousemme kerroksen ylös lasten taiteen maailmaan. Käytämme hyväksemme kaikki interaktiiviseen taiteiluun tarjoutuvat mahdollisuudet. Kokeilemme kahdella pleksilevyllä, miten syntyy vasarelymaisia kineettisiä kuvioita. Leikkivä lapsi sisälläni herää! Näissä pleksin palasissako on kineettisen taiteen syntymisen juuret? Ne ovat joka tapauksessa oivallinen apuväline visuaalisiin kokeiluihin ja vähintäänkin tämä on hauskaa. Tunnen olevani aito homo ludens!

Täydennämme kankaista taidekyhäelmää, jossa kävijä saa asetella neliömäisiä tekstiiliruutuja pujotustekniikalla entisten jatkeiksi. Ryhdymme molemmat puuhaan. Osmo jälleen nokkelampana on vauhdissa, kun minä vasta pyörittelen kahta neliötä kädessäni. Mieleni tekee ottaa muistoksi nämä kaksi toisiinsa liitettävää tekstiilin palaa. Muisto Italian valkoisen marmoripalan haltuunoton yrityksestä saa omatuntoni säikkymään. Osmokaan ei tue ajatusta ottaa jotain mukaansa museosta. Sitä sanotaan varkaudeksi. Se on luvatonta, rikos.

Graafikkohetkeni koittaa! Saan vedostaa oman puupiirroksen kolmella laatalla, kolmella värillä toki valmiiksi työstetyiltä abstrakteilta levyiltä. Saan kuolemattoman taideteokseni, "vasarelyni", tietysti mukaan kunhan se on kuivahtanut. Vielä vieraskirjaan nimi ja pieni oma piirrokseni.
Kolmella museon salivahdilla on aikaa seurata, kun telaan värini, kinnitän sen paperiin ja nostan vedoksen seuraavalle laatalle. Paljastan, että olen tehnyt tätä ennenkin. Tuntuu, että leikistä innostuva aikuinen on heillekin ilon hetki, kun vierailija sattuu vielä olemaan muukalainen.

 Museonkahvilan hyllyllä odottaa rivi Marimekon unikkokuosisia mukeja niitä, joiden kahvihammasta kolottaa. Kahvila on tyhjä ja aution oloinen. Poistumme taiteesta nauttineena ja sille itse antautuneina.

Täällä todella näkee ihmisvilinässä korkeintaan yhden promillen verran muita kuin aasialaisia.
Tarkastamme Shanghain museon jonon. Liian pitkä tässä ilmanalassa. Jo toinen merkittävä museo jää odottamaan ensi kertaa (onneksi!).

Totean, että jokainen eletty hetkemme täällä muuttuu koko ajan osaksi shanglailaista historiaa. Minga dynastian posliinit ja taiteluissa käytetyt historialliset miekat jäävät näkemättä. Ne jaksavat onneksi odottaa.

Liu, Piu ja perikiinalaiset näkymät

Nyt kolottaa kahvihammasta. Pyrimme pariin kiinalaispaikkaan: ei jäätelöä, ei mitään "kahvileipään" viittaavaa. Sorrumme Starbucks coffeen tarjontaan. Jonossa päätämme, että nimemme ovat Liu ja Piu, kun kahvilan konseptiin yleensä kuuluu, että nimi kysytään ja merkitään juoman valmistusjonossa mukin kylkeen. Petymme, nimiä ei kysytä. Palveleva mies laittaa samanlaiset kiinalaiset käppyräiset hässäkät mukeihimme. Ehkä merkki tarkoittaa erilainen.

Iltapäivällä noudamme Osmolle mittojen mukaan ommellun silkkipaidan. Olemme perin tyytyväisiä. Sukkuloimme hetken vanhan kaupungin Yu-puiston tunnelmallisessa miljöössä.

Kuljeksimme kirjakaupoissa, joissa englanninkielistä kirjallisuutta on varsin niukasti tarjolla. Poikkean haistelemaan paperi- ja sivellinkaupan kalligraafista tunnelmaa. Vaivun lumoon. Hyllyt notkuvat kuin lakanakangaspakat erilaisia papereita. On kaikenkokoisia pensseleitä. Silmäilen kalligrafian harjoitusvihkoa, alkeiskurssia. Miesmyyjä rientää äärelleni. Hän vakuuttaa englannin kielellä, miten helposti sukeltaisin vihon avulla merkkitaiteen valtakuntaan. Sanon, että kannustus tuntuu hyvältä, mutta kokemuksesta tiedän, että avain sujuvien tussimerkkien piirtymisen taitoon on varsin monimutkainen, vaikea, pitkäjänteistä harjoitusta ja ehdotonta intohimoa vaativa. Kiitän kannustuksesta mutta harjoitusvihkokin jää odottamaan seuraavaa kertaa.

Riisipaperien, pensselien, pensselitelineiden ja tussien maailmasta tömähdän kadulle.En ole vielä immuuni maan kulttuurin perusnäkymille aina iloisille nyyttien värkkääjille tai luottavaisesti asiakkaita odottaville "polkupyöräkauppiaille". Heidän kauppansa on tuotesijoittelun taidonnäyte. Haluaisin jäädä odottamaan, että näkisin, miten pyörällä illalla ajellaan kotia kohti.

Tasapuolisuuden nimissä pitää näyttää, että onhan Shanghaissa pilvenpiirtäjiäkin. Alla kullan värillä pröystäilevä Pradan liike.

Varo nälkäisiä ummikoita!

Palauduttuamme helteisen matkan kokemuksista alkaa aina uudelleen palaava nälkä muistuttaa itsestään. Olen kiitollinen terveen nälän tunteesta. Olen säilynyt täysin terveenä jo kahden viikon ajan kuitenkin kotiloista täysin poikkeavassa ruoka-, keittiö- ja WC-kulttuurissa.

Vähän väsyneinä ajattelemme, että tyydytämme nälkämme hotellimme baarissa, joka mainostaa oven vieren liitutaululla mm. omelettia englannin kielellä. Siis hissillä alas ja baariin.

Baarin naistarjoilija ei aikaile. Hän rientää jo kumarrellen vastaan. Tilaamme pekoniomelettia päivän listalta. Naisen kieli pyörii eksyneenä hänen suussaan ja tavoittelee omituisia sanoja. En ala kotkottaa! Viemme miestarjoilijaa avuksi huutavaa naista kädestä pitäen tarjoustaululle, jossa asia ilmeisesti on myös kiinaksi. Nainen nostaa kaksi sormea pystyyn. Aivan oikein, kaksi omelettia ja kaksi olutta. Miestarjoilija kaataa oluet eteemme laseihin ja hänestä kaikki on hyvin. Kysymme omelettien perään. "Ei, ei meiltä saa mitään omeletteja!"

Nyt viemme miestä liitutaululle. Ei auta, ei oo, ei tuu. Nousemme, adrenaliini on pyyhkäissyt väsymyksemme, oluet jäävät koskemattomina (palvelus)henkilökunnan iloksi ja poistumme kadun vastakkaisen puolen ravintolaan. Kiukun vana tuntuu hotellin aulassa varmaan pitkään. Kiireessä en tule sentään pyyhkäiseeksi omelettia liitutaululta.

Istumme pöytään. Kiinalaiseen tapaan meitä palvellaan heti. Sehän meille käy. Kiukutellessa nälkäkin on kasvanut. Kuvakirjasta alamme tilailla kaikenlaista. Haluamme taas jo kerran tässä ravintolassa syömäämme munariisiä. Ei ymmärrä! En nytkään jaksa kotkottaan kuten pari iltaa sitten. Viereisen pöydän seurueen nainen lukee kasvojamme, pöytämme tunneilmastoa ja rientää apuun. Lopulta asia menee perille.

"Kana on loppu", tarjoilija palaa kertomaan. Otamme tilalle ankkaa. Ruoka lennähtää taas lautanen kerrallaan sutjakkaasti eteemme.

Täällä käytetään todella paljon selleriä ja korianteria. Kuulun sen geeniperimän ihmisiin, jotka maistavat korianterissa mäntysuovan maun. Hiljalleen olen pystynyt häivyttämään tietoisella harjoittelulla saippuamaisen aromin makuelämyksestäni.

Paljon kaivattu munariisivati saapuu. Joukossa on ihanaa kevätsipulia. Varomme kajoamasta heti riisiin. Annos on valokuvattava seuraavan kerran tilausta varten. Tosin teimme jo päätöksen, että syömme Shanghain viimeisen illan illallisen huomenna läheisen pilvenpiirtäjän luultavasti englantiakin puhuvassa ravintolassa.

Vatsa täyttyy puikollinen kerrallaan, kiukku lauhtuu ja uni alkaa vaatia tyytymään silkin sijasta tavallisten puuvillaisten valkoisten lakanoiden väliin kaikesta kokemasta kylläisinä ja kiitollisina.

Kanavakaupunki Suzhou (sunnuntai 19.7.)

Kitkatta kiskoilla

Ihailulle ei ole rajaa, kun matkustaa Kiinassa rautateillä. Logistiikassa ei ole ohuimmankaan hiuksen mentävää aukkoa. Et voi osua väärään junaan, koska liput tarkastetaan asemalla junaan mennessä pariin kertaan, junassa kerran ja toisinaan vielä poistuessakin. Vaikka eipä se pääteasemalla auta, jos on erehtynyt junasta. Erehtyminen tuntuu teoreettiselta.

Juna tulee ajallaan. Se pysähtyy sentilleen siihen kohtaan, jossa on sen vaunun sisäänmeno-ovi, joka on laiturin kiveen hakattu ja tulostettu lippuusi. Juna lähtee liikkeelle sekunnilleen. Lähdön ja saapumisen välillä kulkupeli kiihdyttää vauhtinsa 300 km/h tasolle ja hujauksessa saavut perille. Istut matkasi ajan mukavasti, myyntikärry ohittaa ja tarjoaa juotavaa ja naposteltavaa. Täsmällisyys ja loogisuus sekä selkeät merkinnät luovat hallitun tunnelman. Ihmiset, joita on rutkasti, eivät säntäile sinne tänne. He asettuvat kuin jonotuksen mallioppilaat britit siistiin jonoon odottamaan oman vaununsa oven saapumista luvatulle kohdalle.

Saavumme junamatkasta hurmaantuneina Suzhoun kanavakaupunkiin. Alamme tallustella helteessä karttaa seuraten. Missään ei näy kuljettavia kanavanvarsia. Meitä seuraa joukko sinnikkäitä polkupyörätakseja. He ehdottavat lähellä rautatieasemaa kohteeksemme Silkkimuseota. Torjumme määrätietoisesti kaikki tarjoukset. Venetsian tunnelmaa on vaikea virittää ympäröivän maiseman perusteella. Törmäämme lähinnä rakennustyömaihin ja kulkuesteisiin. Näemme kanavaveden pilkotusta, mutta vieruskujia ei ole kuljettaviksi.

Ehdin nähdä, että polkupyörätaksilla on hieno laminoitu esite, jossa esitellään erilaisia Suzhoun nähtävyyksiä. Luovumme omatoimisuudesta. Istumme pyörän pehmustetulle penkille ja mies alkaa polkea kohti osoittamaamme kanavanäkymää. Hinnan sovimme etukäteen, 20 yuania siis 3,20 euroa. Mies polkee melkoisen matkan ja ilmoittaa: "Perillä! Tuossa odottavat kanavaristeilylaivat". Polkutaksi on päättänyt, että laivasta käsin vesi ja kanavat ovat riittävän lähellä. Astu laivaan!

Kolmas laiva toden sanoo

Taivumme tavallisiksi turisteiksi ja ostamme risteilyliput. Myyjä pudottaa pyytämättä jostain syystä hintaa. Muita turisteja ei näy. Meidät ohjataan laivaan. Otamme eturivin paikat. Laivuri ehtii kaupata kiinalaista musiikkia ja kauniita Suzhoun kuvin varustettuja pelikortteja. Kiitos, ei kiinnosta.

Istumme, odotamme ja epäilemme. Kuski poistuu välillä toiseen laivaan, jossa oleilee joukko muita laivureita. Harvat laiturille eksyvät muut turistit valitsevat toisen laivan. Olemme kaksin, hermostumme. Pyydämme liput takaisin ja vaihdamme sujuvasti laivaan, jossa on muitakin. Kohta meitä on siellä kohtuullinen joukko. Odotamme köysien irroitusta ja moottorin käynnistystä. Istumme kotvan ja sitten koko joukko komennetaan kolmanteen laivaan ja kanava-ajelu pääsee vauhtiin.

Ajelemme Grand Canalissa puolisen tuntia. Tunnelma ei synnytä O sole mio mielialaa. Kanavan rannoilla tervehtivät tutut riippupajut ja erikoiset laattamaiset kivipaadet. Muutaman kaarisillan alitamme ja palaamme lähtöpisteeseen.

Siirrymme vaihteeksi jalan kahvilan kautta Liu Yuan Garden nimiseen turistiopaskirjankin mainostamaan laajaan puistoon. Paikka on hurmaava, tunnelmallinen kuten kiinalaiset puutarhapuistot ylipäätään. Heti mieli asettuu haikujen ja tankojen tiivistämiin ja pelkistettyihin tunnelmiin. Oleilu veden äärellä pienissä pavinljongeissa on ominta kiinalaista puistokulttuuria. Tyyni mieli ja elämisen harmonia eivät voi olla asettumatta täällä ihmiseen.

Puiston roskiksetkin ovat täällä kiinalaista posliinia. Polkujen kivetykset ovat taidokkaita ja ne kulkevat erilaisten luonnonkivimuodostelmien halki. Kiinalaista kauneutta on tarjolla kaikille aisteille, kun mukaan lasketaan aina uskollisesti seuraava kaskaiden sirkutus.

Tällä alueella on ennennäkemättömät erikoisuutensa: puistossa on erillinen bonsaipuiden alue. Siellä sielukkaat eri puulajien eudustajat sammaloitunneelta ponnistusalustaltaan kurottavat kukin omaan suuntaansa huokuen pysähtymisen ja  mietiskelyn tunnelmaa.

Rungot ovat kiertyneitä ja vääntyneitä mutta kasvun suunta tuntuu varmasti valitulta. Bonsaipuiden lehvistö tai havusto näyttää aina syvän vihreältä ja elinvoimaiselta, vaikka puut ovat kasvultaan matalia. Puilla on luonteensa.

Kiinalaisen sanoin, puita katsellen:

Metsässä kasvaa vänkyräisiä puita, maailmasta ei löydy täydellistä ihmistä.

Viereisellä alueella esittäytyy omintakeinen maailma. Sitten marmorisille pöydille tai jalustoille on rakennettu pienoismaisemia. Saattaa olla pöytä, jolta kohoavat noin metrin korkuiset Keltaisen vuoriston mieleen tuovat vuoret. Niiden rinteillä kasvaa pienen pieniä mäntyjä tai osmantuspuita. Vuorien juurella on muutaman sentin kokoinen vene lipumassa ja notkelmasta vuorien välistä pilkistää tunnelmallinen kiinalainen paviljonki. Näitä "nukkekotimaailmoita" on toinen toisensa vieressä herättämässä ihastuksen huokauksia.

Nautittuamme maisemista, näkymistä, paviljongeista otamme pirssin ja ajamme toiseen Pan Men Gardeniin, jonka portilla korkea bagodi tervehtii tulijoita. Tämän puiston lammikot hohtavat oransseina. Ne ovat täynnä kultakaloja. Näkymät ovat taattua kiinalaista puistomaisemaa.

Pyrimme kanavien rantaan, jonne puisto ulottuu mutta rakennustyömaa katkaiseen pääsymme kuuluisalle sillalle. Katselemme puista "gondolia", jota olkihattuinen nainen seisaaltaan soutaa. Hän kääntää kanavan päässä paattinsa ja aloittaa kiinalaista oopperaa muistuttavan kimeän hoilotuksen.

Puiston lyhdyt ovat kauniita puleikkauksin muotoiltuja kuutiota, joissa on punaiset lasit. Voin kuvitella tunnelmavalon, joka illan hämärtyessä niistä lankeaa puistoon.

Opastaulu muistuttaa:

Kasveilla on oma elämänsä. Älä taita kukkaa.

Anna ruoholle vähän rakkautta, ruoho tarjoaa sinulle runsaan vehreyden.

Silkkilangan juoksua

Kuumuus vie voimia. Pysymme pirssilinjalla. Puutarhan edessä tupsahtaakin heti mies autoineen tajoamaan kyytiä. Auto ei vaikuta taksilta. Se on tila-auto ilman taksikylttiä. Mies on innokas. Kysymme, mihin hintaan hän vie meidät silkkimuseoon. "Siis minne?" mies on äimän käkenä. Hieraisen miehen paitaa ikäänkuin tunnustelisin sen materiaalia ja hoen silkkiä, silkkiä. Mies ei tajua mitään.

Osmo käyttää kommunikaattoria ja lähdemme liikkeelle. Auto on häkälöylyjen heittoa vailla valmis sauna. Mies on odottanut kyytiä ilmeisen pitkään. Ilmastointi onneksi pelaa ja käännän tuulettimen säätönapit takapenkillä kaakkoon. Jumalainen tuuli! Kuski soittaa johonkin neuvontapalveluun. Hän saa apua toteuttaakseen lupaamaansa palveluksen.

Viiden minuutin viiveellä miehellä sytyttää: hän kääntyy minun puoleeni takapenkille, hieraisee paitaansa, nauraa hohottaa ja nostaa peukkua. "Rouva siis imitoi mahdollista silkkiä paitamateriaalissani". "Jep, jep!"

Matka on kohtuullisen pitkä, mikä tuntuu kuumuuden jälkeen ilmastoidussa autossa ihanalta. Kuski ajaa silkkimuseon pihaan. Talo on remontissa, pääovi on kiinni. "Ei mitään hätää!" mies lohduttaa, tekee u-käännöksen ja ajaa takapihalle. Maksamme matkasta pyynnön mukaisen maksun. Mies ei lähde minnekään. Hän alkaa opastaa meitä kuin koulittu silkkimuseon asiantuntija sisälle. Kauniit liput museoon saamme ovelta, vaikka sisäänpääsy sinänsä on ilmainen.

Kiinassa on panostettu nähtävyyksien pääsylippujen ulkoasuun. Liput ovat hyvin kauniita ja värikkäitä, vahvaa paperia. Saan liikeidean: silkkimuseon pääsylippu voisi olla pieni silkkinenäliina niistä lukemattomista hukkapaloista, joita syntyy vaatteita valmistettaessa. Koska lippu on symbolinen eikä siitä revitä ovella mitään osaa irti, jäisi kävijälle mukava erityismuisto.

Kuski hymilee ja opastaa meitä silkkin synnyn lähteille työsalista toiseen. Prosessi on meille sapattioleskelumme ajoilta entuudestaan tuttu. Emme kuitenkaan ole koskaan nähneet, miten silkkiäistoukan kilometrejä pitkä ohuttakin ohuempi silkkilanka saadaan purkautumaan sen koteloksi muodostamasta kokongista. Voi ihmetyksen ihmetys! Valkeat pallerot uivat vedessä ja jollakin tavalla langan pää on löydetty ja kiiltävä, lähes näkymätön silkkilanka kiertyy valikoiduista moitteettomista palleroista koneen puolalle. Silkkilanka juoksee ja kokongit pienenevät. lanka on todella olemattoman ohutta kuin hämähäkin seitin lanka.

Silkkiäistoukka erittää alahuulensa kahdesta rauhasesta säikeet, jotka se vielä liimaa yhteen, toukka luo itselleen kotelokopan. Näin kiertyy kokongiin (kotelokoppaan) 2-3 kilometriä silkkilankaa, josta yhtenäistä säiettä saadaan kerralla irti 500 - 1000 metriä.

Mulperipuun perhosen tarina on järkyttävä. Se ei enää pysty lentämään, koska se on sokea eikä sillä ole suuta. Onko tämäkin degeneraatio ihmisen yleellisyyden ja silkin himon lopputulema? Kuka alkaa pitkälle kehitettyjen keinokutujen maailmassa nousta barrikaadeille mulperipuun perhosen elvyttämiseksi? Ei taida nousta omakaan käteni...

Näemme kuinka vesiliotuksessa pehmenneet kotelokopat venytetään telineessä auki ja sitten naiskäsivoimin yhä suuremmiksi ja seitinohuiksi arkeiksi. Alla näkyvässä silkinpalasessa lienee siis 2-3 kilometriä silkkilankaa.

Arkit asetellaan kerroksittain päällekäin ja syntyy kevyt peitto, joka suo nukkujalle millyttävän keveän mutta lämpimän olotilan vuoteessa katsella uniaan.

Kiertokävelyssä päädytään ensin yleellisten sikkilakanoiden verhoaminen vuoteiden äärelle. Seinustat ovat täynnä myytäväksi pakattuja erikuosisia silkkilakanapakkauksia. Niihin emme juutu, vaikka olo on juhlallinen pelkästä katsomisesta ja silkin tunnun uneksimisesta.

Kuinka tuntuisikaan keisarilliselta, kun uupuneena painaisi päänsä kiiltävälle tai himmeäkuvioiselle silkkityynyliinalla verhotulle pielukselle ja verhoaisi lepoa kaipaavan vartalonsa yön pimetessä, kaskaiden vielä laulaessa luistavan silkkkkilakanan suojaan. Tai jos aamulla heräsi uuteen päivään silkkilakanassa kukkivasta pionimerestä tai tyylikkäiden lotuksen mahtavien lehtien, aukeamaisillaan olevien kukkien, nuppujen ja jalkopään kankaan siemenkotien keskeltä.

Voisiko sellaisesta alusta koskaan tulla huono päivä? Voisi! Ihminen turtuu hyvään ja yltäkylläiseen tavaraan, omistamiseen ja olosuhteisiin. Hyvän päivän elementit eivät synny silkkilakanoiden vaan korvien välissä.

Tämänkin matkan aikana olen toistuvasti pysähtynyt miettimään nykypäivän nuoria ja keski-ikäisiä kuninkaallisia. He eivät koskaan koe, mitä on painavien ovien avaaminen, jonottaminen, odotussaleissa istuskelu ja elämän tarkkailu ja kummastelu. He eivät pääse kokemaan monenkirjavaa elämää metroissa työstäpaluun aikaan tai saata mielijohteesta piipahtamaan ypöyksin aamuun heräävään vielä kasteesta raikkaaseen puistoon havainnoimaan, miten tavalliset ihmiset valmistautuvat tulevan päivän haasteisiin. Spontaani teehetki lammen rannalla lumpeiden ja lotuksen kukkien äärellä ei ole heille mahdollinen. He tuskin saavat tuntea hetken mielijohteita ja toimia niiden vieminä. Kun toive poiketa jostakin protokollan rutiinista syntyy, sen tuoreus ehtii kuihtua, kun erinäiset virkaa tekevät kamaripalvelijat alkavat valmistella päähänpiston turvallista toteuttamista.

Heitä en kadehdi jos en kadehdi rutiköyhiä kerjäläisiäkään. Heidän on oikaistava kivikovalle lattialle tai puikkelehdittava junaa odottavien parempiosaisten penkkirivien välissä kuppi kourassa. Kiinan kerjäläiset on onnistuttu ilmeisen hyvin piilottamaan, koska heitä ei juurikaan tapaa.
Olen onnellisten tähtien alla syntynyt, saanut vaikuttaa järjestäytyneen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan ansiosta ja työnteolla tulevaisuuteeni sekä valinnan mahdollisuuksiini. Olen saanut tehdä mielekästä ja koulutustani ja osaamistasoani vastaanaa työtä, jolla olen ansainnut hyvän osani, jota en vaihtaisi.

Nauravasilmäinen taksimies kumartelee jo seuraavalla ovella ja viittelöi silkkivaatemyymälään. Me lankeamme taas! Osmo ensin, minä hyvänä kakkosena.

Päässäni kulkee kuin  metrojunan valonauhalla kiinalaisen viisaan muistutus:

Nuorena pukeudutaan puuvillaan, vanhana silkkiin.

Toisaalta aina on hoettu silkin ihmeellistä luonnetta:

Viileällä lämmin, lämpimällä vilpoisa.


Täällä riittää kokoja eurooppalaisillekin ikihongan paksuisille ihmisvarsille; XS - XXXL. Maksamme ostokset. Pääsylippuideani onkin täällä käännetty lähtölippuideaksi. Ostospussiin sujahtaa Osmolle taskuliina ja minulle pieni silkkihuivi kaupan päälle. Poistumme "silkkimuseosta".

Taksimies ei seuraa kannoillamme. Kun olen kääntymässä kadun kulmauksessa, näen hänen vilkuttavan naurussa suin autonsa vierellä. Hän lienee saanut oman provikansa. Hymyillen huiskuttelen jäähyväiseni.

Lähdemme kohti rautatieasemaa odottamaan, voiko Kiinan junaliikenne tälläkin kertaa pelata ontumatta. Kyllä, se todella toimii täydellisesti.