keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Päivänokosten jälkeen



Terveisiä suloisilta päivänokosilta! Koska hotellimme pihapiirin tuntumassa on koulu, ei aamulla sallita myöhään nukkumista. Kello 7.45 megafonista alkaa raikua: ”Jos sun lysti on niin kädet yhteen lyö...” Silloin on ponkaistava ylös sängystä ja läpsyteltävä kädet yhteen, vaikka unihiekka ei vielä olisikaan haihtunut. Niinpä iltapäivällä päiväunet maistuvat. Vanha kiinalainen sanonta kuuluukin:

”Jos haluat olla onnellinen
tunnin, ota päiväunet
jos haluat olla onnellinen
päivän, mene kalaan
jos haluan olla onnellinen
vuoden, hanki perintö
jos haluat olla onnellinen
koko elämän, auta jotakuta toista.”

Tänään asioin Kiinan pankissa. Vaihdoin rahaa luotiliivimiehen turvaamana. Virkailijoiden tiskillä on asiakkaan puolella välitön palauteautomaatti saadusta palvelusta. Aina kun asiakas tulee palvelluksi, automaatti käynnistyy ja pyytää palautetta. Voit olla tyytyväinen, tyytymätön tai siltä väliltä. Arviointipaneelissa on virkailijan kuva ja viisi tähteä. Minua ennen kaksi ranskalaista vaihtoi rahaa. He eivät pyynnöstä huolimatta antaneet palautetta muuta kuin minulle tuhahtamalla mokomaa laitetta.

Virkailijalla paloi kaksi tähteä. Hän oli todella aikailematon, osaava ja ystävällinen. Painoin kahdesti ”tyytyväinen”- nappia ja toivoin, että lisää tähtiä syttyisi kirkastamaan virkailijan päivää ja hän hetken tuntisi työnsä osatavoitteen asiakaspalvelun osalta saavutetuksi.

Kone vastasi englanniksi thank you. Lisää tähtiä ei syttynyt. Esimies lienee säätänyt koneen kahden tähden tasolle. Olisi pitänyt sanoa, että pidän häntä vähintään neljän tähden asiakaspalvelijana. Olen nimittäin matkan aikana ollut pankissa, jossa ei mitenkään meinannut selvitä, että euroja tyrkyttävä turisti toivoo rahan vaihtoa kiinan rahaksi. Tämänpäiväinen naishenkilö ei edes halunnut varmistaa passikuvastani, että olen todella ollut tämän Kiinan matkan tarpeessa.

Poikkesin vanhassa kaupungissa perinteiseen puutarhaan. Se tarkoitti vanhojen rakennusten rajaamaa tunnelmallista sisäpihaa. Siellä kuhisi nuoria naxi- naisia. Kysyin, voinko nauttia puutarhan katveessa lasin vihreää teetä. Se järjestyi heti. Istuin naisten keskellä. Kukaan ei puhunut englantia.

Sisäpihan lattia oli kivetty perinteisen kauniisti. Kiveyksen nurkissa oli neljä lepakon hahmoa. Nekin tuovan muistaakseni onnea. Yhdessä nurkassa oli vanha pumppukaivo, joka oli käytössä. Kaikki sisäpihalla käväisseet turistit johdatettiin kulkemaan kiveyksen ympäri kerran ja sitten siirtymään yläkertaan. Nautin teeni omissa mietteissäni. Mukini täytettiin pyytämättä. Päätin jatkaa matkaa. En uskaltanut poistua kiertämättä kierrosta kiveyksellä. Kysyin, osaako kukaan selittää, miksi näin tulisi tehdä? Kysymykseen vastaaminen ohjattiin ainoalle pihapiirin nuorelle miehelle. Hän meni hämilleen ja alkoi miettiä. Ehdotin kierroksen tuovan hyvää onnea, pitkää ikää, karkottavan pahoja henkiä? Poika mietti usean minuutin tovin ja sanoi sitten second floor please! Kiipesin siis toiseen kerrokseen ihailemaan sisäpihan aikojen patinoimaa tunnelmaa. Kaupungilla nautin taas taikinakulhollisen muna-tomaattikeittoa ennen päiväunille rientämistä.

Meillä Lijiangissa



Lijiangin alueella asuu 22 vähemmistökansallisuutta. Näistä merkittävimpiin kuuluu Naxi- vähemmistö. Heidän kulttuurinsa on matriarkaalinen kulttuuri. Heillä on oma kirjoitusjärjestelmänsä, joka on eräänlaista kuvakirjoitusta, pictografiaa. Jotkut merkit ovat helposti oivallettavia kuten raskaus ja synnytys (ks.kuvat). Ummikkona yritän kiperissä tilanteissa käyttää tätä kirjoitettua ”kieltä” tikku-ukkoineen tullakseni ymmärretyksi. Elekieleni kehittyy jatkuvasti. Osaan jo esittää pantomiimina täytetyn omeletin valmistamisen munien rikkomisesta alkaen.

Tuottavan työn tekeminen on naisten harteilla. Naxi- naisilla voi olla elätettävänään useita miehiä. Miehet puolestaan antautuvat luontaisille taipumuksilleen. Nuori naxi- nainen kertoi äitinsä olevan opettaja ja isänsä kirjoittavan runoja sekä soittavan huilua. Mhyy...

Naxeilla on tiettyjä paikallisia ruokaerikoisuuksia. Baba- leivän mainitsin jo aiemmin. Sappeni äksyili baba- leivän jälkeen. Taikina oli aika ”raskasta”. Toisaalta kiinalainen lääketiede sanoo, että vihan tunteet tai pidätetty viha kuormittavat maksaa. En myönnä tunteneeni vihaa pienimmässäkään määrin. Yli kolmen viikon kokemuksen jälkeen koen kiinalaiset erittäin avoimiksi, mutkattomaksi, valoisiksi ihmisiksi. En ole joutunut yhdenkään röyhkeän kohtelun kohteeksi, vaikka olemme oleilleet sekä suurkaupungeissa, metrojunissa, lippuluukuilla, ravintoloissa, toreilla, supermarketeissa, yökerhossa, turistitungoksissa jne.

Toinen mielenkiintoinen naxi-ruokalaji on Chicken-Pea Jelly, kananjyvähyydyke. Kadulla vaeltaessa näkee laakeissa emalivadeissa harmaan lättymäisen kakun, jota ensisilmäyksellä todella luulin kuivumassa olevaksi savikiekoksi, koska ne oleilevat auringon paisteessa talojen portailla. Opaskirja kannusti olemaan ennakkoluuloton tämän herkun suhteen sen ulkonäöstä piittaamatta. Myöhemmin näin, miten näitä aladoopia muistuttavia, mutta tasaisen harmaita lihattomia hytisevän hyllyviä kakkuja leikattiin erimuotoisiksi palasiksi, jotka sitten paahdetaan pannulla useimmiten kadulla. Vielä en ole joutunut nälkäisenäkään kiusaukseen edes maistaa tuota hyllyvän tutisevaa ja herkuksi mainittua ruokalajia.

Kiinalaisilla ei taida olla salaisuuksia. He käyttävät koko äänivolyymiaan kursailematta. Neljän tähden hotellimme aamiaishuoneen täyttää aamuisin yhtä kova häly kuin suomalaisen kapakan viiden kaljan jälkeen. Kännyköillä ei myöskään liverrellä salarakkaille vaan kuulutetaan koko salille, että en ole ollenkaan pahassa paikassa, suu vain on täynnä nuudelikeittoa. ” Haa-ha-ha-ha-haa...” tarkoittaa joo-joo-joo.
Hotellissa yöpyvät nuorten joukot ovat aamusta avoimen iloisia ja hilpeitä, kujeilevia kuin suomalaiset siirryttyään mieltä kohottavien etkojen jälkeen julkijuottolaan.

Kuten kaikkialla maailmassa nuorilla on kova tarve ulkoisin merkein kuulua joukkoon, olla trendikkäitä ja toisaalta omalla erilaisuudellaan erottua joukosta. Kampaustyyli nuorilla naisilla on mielestäni ”peikkotukkamainen” hiusmalli, jossa upeat tummat ja kiiltävät hiukset on leikattu kaikki eripituisiksi. Värjäystä ja raitoja käytetään tosi paljon. Hiukset saadaan tällöin lähinnä punaruskeiksi. Harmaantuvia miehiä näkee myös aika usein kampaajan värjäystuolissa palauttamassa perinteisen mustan värin hiuksiinsa.

Poikettuani yhteen naisten vaatekauppaan keskustelin nuoren myyjän kanssa alkuperästämme. Hän arveli minua amerikkalaiseksi tai italialaiseksi. Suomi oli ymmärrettävästi hänelle tuntematon maailman kolkka. Hän oli Naxi-ihminen.

Hän tarttui tuttavallisesti käteeni ja vei sen oman kätensä viereen ja halusi verrata valkoisen rodun ja oman aasialaisen vähemmistökansalaisen ihonväriä. Hänellä oli kauniin sileä, vähän ruskehtava nuoren naisen käsi. Omassani näkyvät ikääntymisen rypyt ja maksaläiskät. Hän sanoi ihailevansa kädenselkäni vaaleutta ja ”vihaavansa ” omaa väriään. Yritin vakuutta, että hän on varsin viehättävä aasialainen nuori nainen. Se ei tuntunut lohduttavan häntä yhtään.

Jospa aasialaiset naiset ymmärtäisivät iloita siitä, että he ovat pääsääntöisesti perineet siron, hennon ja sopusuhtaisen vartalon, jonka eteen Euroopassa ja Amerikassa tehdään otsa hiessä töitä ja pulitetaan suuret rahat kuntosaleille, rasvaimureille ja plastiikkakirurgeille. Napapaidoille olisi täällä loistavat markkinat. Kulttuurin häveliäisyys estänee niiden käytön. Jopa hihattomat topit ovat tuiki harvinaisia.

Vaikka eurooppalaisittainkaan en olekaan rotevaa tekoa, hankin tänään Naxi- oleiluhousut, jotka ovat kokoa XXL ja juuri sopivat, jos eivät pesussa kutistu.

Naiset kulkevat hyvin paljon päivänvarjojen alla. Pääasiallinen syy lienee kosmeettinen, koska länsimainen vaaleus on ihanne. Lännessä taas maataan solariumeissa ja etelän aurinkorannoilla tavoitellen tervettä rusketusta. Ihmismielen perusvinouma näyttää olevan se, että tavoitellaan sitä mikä ei ole luontaista. Sanotaankin

”Menestys on saavuttaa se mitä tavoittelee, onnellisuus on sitä, että tavoittelee sitä mitä on saanut”

Arki on mutkatonta. Tupakan tuhka karistetaan ruokasalin lattialle, jonne myös voi pudottaa munankuoret ja käytetyt servietit, jos muualla ei ole tilaa. Kädet voi pyyhkäistä pöytäliinan liepeeseen, jos servietit ovat kateissa. Toisaalta ostaessasi pullotettua vettä ja suklaapatukoita myyjä ei luovuta niitä käyttöösi ennen kuin on huolella pyyhkinyt pullot ja patukan kuoret liinallaan. Kadut ovat siistit. Puhtaanapitohenkilökunta lakaisee katuja ja noukkii roskia varmaan lähes läpi vuorokauden. Osa heistä käyttää valkoisia kasvosuojuksia. Kiinan kansa ei näytä myöskään opetelleen kulttuuria, joka nyt jo näkyy Suomessa, jossa kaikki tarpeeton tipahtaa kädestä kadulle.

Toisaalta taas Kiinassa on ihan ok, jos kurkussa on limaa, se ryystetään ylös ja sylkäistään kadulle. Alussa räkiminen hämmentää mutta aika pian siihenkin tottuu. Korvalääkärithän opettavat, että nenän niistäminen on täysin epäfysiologista vastakarvaan toimimista, koska nenän värekarvat kuljettavat liman luontaisesti nenänieluun. Lijinagin kaupungin kadulla turisteille suunnattu kyselytutkimus kyllä tiedusteli, haittaako meitä, jos ihmiset sylkevät kadulle. Vastasimme kysymykseen empimättä: yes!

Todellista rakkautta, kumppanuutta vai alistumista? Iäkäs kiinalaispariskunta tuli paikalliseen ravintolaan. Mies tilasi askeettisesti pelkästään ison kupin keitettyä riisiä. Vaimo ei tilannut mitään. Mies pisteli puikoilla riisin suihinsa vaimon katsellessa tyynesti vastapäätä. Hän tuli ravituksi pelkästä visuaalisesta nautinnosta, kun näki miehensä nälän haihtuvan.

Kiinassa kannetaan ainoita lapsia, vaikka he ovat jo kävelytaitoisia. Onko lasten hemmottelu mennyt jo liian pitkälle? Täällä on noin kaksivuotiaille kehitetty kengät, joiden kantapää naukaisee joka askeleella. Ensin ajattelin, että ne helpottavat vanhempia löytämään nurkan taa rientäneen ainokaisensa. Nyt uskonkin, että kivasti naukuvilla kengillä houkutellaan lapsi tepastelemaan itse. Ystäväni osti kaksi paria lapsenlapsilleen ja arvannette oliko meillä hauskaa, kun etsimme kenkiä ja imitoimme vuorotellen naukuvia kenkiä.