Vahingollista hellyyttä

Aamiaisella seurasimme pöytäkuntaa, jossa istui kolme sukupolvea: äiti, hänen noin 8-9 vuotias poikansa ja tämän isovanhemmat.

Pulleanoloinen poika istui kuin keisari pöydän ääressä. Äiti meni ja tuli, haki ja palveli jälkeläistään. Poika halusi lisää jugurttia. Äiti kipaisi hakemaan uudenlaisen purkin ja toi mukana lasin kuumaa vettä. Äiti asetti jugurttipurkin lasiin lämpiämään. Poika maistoi tuotetta. Pahaa! Äiti palasi noutamaan samanlaisen jugurtin, joka oli jo maistunut pojalle, ja lämmitti sen juomalasin vedessä. Poika seivästi pillillä kuin raivoisa sotilas purkin kannen ja ryysti muutaman kerran. Työnsi lopun purkillisen tylysti äitiä kohti. Pikku keisarin edessä oli myös puoli lasillista maitoa ja saman verran juomatonta kaakaota. Isoisä alkoi selvästi paheksua moista ruualla kronklaamista. Se ei pojan äitiä hetkauttanut.

Neuvolan lääkärinä näin edessääni pojan kasvukäyrän, jossa painokäyrä hälyttää selvästä ylipainosta ja tendenssi painon suhteen on huolestuttava. Tilanteeseen olisi puututtava, mutta aavistelen, että tällä äidillä on loputon määrä perusteluja, miksi juuri meidän Sanzin vatsa tarvitsee paljon lämmintä maitoa ja muita hellittelyruokia. Valitettavasti poika itse tulee eniten aikanaan kertyvästä ylipainosta harmistumaan.

Vuonna 2030 lasketaan, että Kiinassa on kolmisenkymmentä prosenttia nuorista miehistä vailla ikäistään 25-40-vuotista vaimoehdokasta yhden lapsen politiikan vääristäessä sukupuolijakaumaa. Kun kisaa viehkeistä naisista käydään, tämä poika taitaa tähyillä takarintamassa.

Han Feizi tietää:

Lempeällä äidillä on monta poispilattua lasta.

Tietoisen syömisen taito ja nautinto

Kiinalainen kulttuuri on jo satoja vuosia ennen meitä ymmärtänyt mindfullness-käsitteen. Taistelu lihavuuden kiroutta vastaan vaatii juuri tietoista läsnäoloa lautasen äärellä. On syytä kunnioittaa makujen ja tuoksujen, ruokien aromien vivahteikasta maailmaa. Ateriointi on yksi elämän suuria nautintoja varsinkin, kun sen jakaa toisen kanssa. Kännykät pois käden ulottuvilta, kirjat ja lehdet viereiselle pöydälle! Kunnioita kiireettömyydellä päivän tärkeää nautinnon hetkeä.

Pureksi ruokasi huolella ja niele se hitaasti, niin elät satavuotiaaksi, tietää kiinalainen perimätieto.

Se on totisinta totta. Kun seuraan kiinalaisseuruetta pyöreän pöydän äärellä ruokailemassa, pyörivällä lasilevyllä on usein toistakymmentä erilaista ruokalajivatia. Jokainen noukkii puikoilla pienen määrän suuhunsa ja makustelee sitä kiirettä pitämättä. Sitten hän antautuu toisten kanssa keskusteluun ja ilonpitoon. Hetken kuluttua lasilevy pyörähtää ja isokin mies noukkii puikoillaan muutamia vihanneksia tai yksittäisen pähkinän. Makustelee niitä hotkimatta suussaan.
Meitä suupaltteja ohjeistetaan hyvään käyttäytymiseen ruokapöydässä:

Älä syö liikaa äläkä puhu liikaa.

Jos pitää valita näistä kahdesta, kiinalainen pitää parempana, että syö mieluummin liikaa kuin höpöttää toiset pyörryksiin. Yritän ottaa opikseni.

Toinen oivallinen ohjenuora hyvään sosiaaliseen käyttäytymiseen kuuluu:
Älä pistä suuhusi mitä tahansa äläkä päästä suustasi mitä hyvänsä!

Tietoisen syömisen neuvoja satelee ja kiinalaisille ne eivät ole pelkkää teoriaa:

Jos et pureskele kunnolla, et huomaa makuja, etkä voi pureskella kunnolla, jos suusi on liian täynnä ruokaa. Ahmittaessa ruuasta katoaa maku.

Tantan vai kotkot

Hotellissa ei yllätykseksemme olekaan päivällisravintolaa. Menemme kadun yli "Kahden sisaren ravintolaan". Haluamme lihan ja vihannesten ohella tänään myös riisiä. Mutta haluamme nimenomaan riisä, jonka joukossa on kananmunaa. Miniämme tekee tuota herkkua käden käänteessä.

Nyt tulee taas ymmärrysblokki. Tarjoilija ei ymmärrä egg, ei tan tan. Nälkä panee hermostumaan. Alan jälleen kotkottaa: kot, kot, kot. Ei ymmärrä. KOT, KOT, KOT, KOT!!! Samalla piirrän kananmunan muotoa valkeaan pöytäliinaan. Toinen jalkani on lähdössä ravintolan keittiöön kananmuna-astialle. Yhtäkkiä tarjoilijan päässä välähtää. Asia selvä! Hän kiitää tilauksen kanssa keittiöön. Saamme kuin saammekin juuri toivomaamme herkkua.

Ehdotan Osmolle, että uuden arjen valjettua ostan runsailta munamarkkinoilta (niitä on vatikaupalla joka paikassa) keitetyn kananmunan ja alan kuljettaa sitä mukanamme havainnekappaleena niin ei tarvitse kotkottaa joka ravintolatilauksen yhteydessä. Helpompaa on valokuvata munakori ja esittää kuva ruokatilauksen yhteydessä. Voin toki saada silloin vadillisen munia.

Toinen vähän hymyä nostattava piirre ravintolassa on olutpullo. Tarjoilija kysyy, mitä aiotte juoda. Tilaamme olutta. Kylmä pullo nosteaan pöytään, tuodaan lasit pullon viereen. Sen jälkeen lähes joka kerta tarjoilija kysyy, avaanko tämän pullon teille? Kaipa se on vielä yksi harkinnan hetki: aiotko todella nauttia alkoholia? ;-)

Teetä, viiriäisenmunia ja nostalgiaa

Shanghaissa voi kohdata kiinalaisuuden kerrokset omissa kortteleissaan. Suuntaamme tavallisen kansan keskuuteen ja sukellamme elämään, joka tapahtuu maan rajassa, hämärissä huoneissa, joissa lienee maalattia ja joissa eletään kaukana läheisten pilvenpiirtäjien elämän menosta. Ulkopuolisen on vaikea sanoa kummassa asuvat onnellisemmat ihmiset.

Olen viime vuosisadalla ostanut suomalaisen kalligrafin ja opettajani Liisa Uusitalon työn. Siinä on kiinalainen viisaus:

Olkimaja, jossa nauretaan on enemmän arvoinen
kuin palatsi, jossa itketään

Tunnelma kipikiinalaisessa korttelissa on aito.

Korttelit eivät ole vanhan kiinalaisuuden kulisseja. Niissä eletään ihmisten arkea, jota paljolti rytmittää nälän tai kylläisyyden tunne. Ruokaa tehdään koko ajan joka puolella. Elämää eletään kuin 100 vuotta sitten. Asumukset näyttävät olevan varsin hämäriä maalattiahuoneita. Toki niissä lienee TV sisällä. Pyykkiä kuivuu kaikkialla missä kahden tolpan tai puun väliin voi pyykkinarun pingottaa. Siellä ovat ritirinnan äidin rintaliivit ja taaperon halkiohousut. Paikat näyttävät meidän standardimme mukaan likaisilta.

Keittiöiden välissä on polkupyöräkorjaamo tai jonkinlainen rautakauppa naulalaatikoineen. Yhtäkkiä on syvä varastotila, joka pursuaa tyhjiä kertakäyttöisiä muovisia vesipulloja kuin läpinäkyviä vuoria. Pulloja on valtavissa säkeissä varaston ulkopuolella. Tulee syyllinen olo, kun hörppään hikisessä säässä omasta pullostani.

Kalanmyyjä on perannut osan kaloistaan. Kalojen sisälmykset lojuvat muovin päällä kadulla ja perkaaja vetelee nokosia pyöränsä päällä työmaan tuntumassa. Ihmeellistä, että en huomaa missään kärpäsiä.

Korttelin nurkalla on nykyajan kummajainen, kuntoilulaite. Kun ei asuta maaseudulla, ruumiillinen luontainen liikunta vähenee ja olkäät jäykistyvät täälläkin staattisen työn äärellä. Ostosmatkalla voi laskea kiinankaalipussukan kadulle ja vetää muutaman kuntovedon laitteessa ja taas jaksaa puskea päivää eteenpäin nivelet liukkaina. Niin miehet kuin naisetkin: liikettä niveliin hopi hopi!

Elämä aukeaa kaduille näissä kortteleissa. Jatkuvasti näkee avoimia keittiöitä. Katuruokaa myydään vasemmalla ja oikealla. Tarjolla on paljon vihanneksia, lotuksen kukan siemenkotia, meloneja, lihavartaita, kananmunia.

Siirrymme astetta sofistikoituneempaan Kiinaan. Oi ihanaa, voi kaunista, ah nuo puusäleiköt ja nurkistaan käpertyvät kattojen muodot, lakattu punainen kiinalainen puu.

Olemme Yu puutarhan alueella. Lammissa kasvaa jälleen kerran lotuksen kukkia saarekkeina. Kiinalaiset rakennukset kauniine kattoineen heijastuvat veden pinnasta ja mutkitteleva ylikulkusilta puikkelehtii rakennusten välissä. Miehet, naiset ja lapset vaeltavat omassa kiinalaisuutensa rakennetussa maisemassa.

Ylipäätään ihmetyttää, että kahden viikon aikana emme ole kuulleet lasten itkua, parkua tai kiukuttelua itkupotkuraivareista puhumattakaan, vaikka perheet ovat paljon juuri lapsineen liikkeellä. Heitä pidetään todella paljon sylissä tai kannetaan selässä. Läheisyys rauhoittaa.

Nyt tapahtuu nostalginen jälleennäkeminen. Astumme teehuoneeseen, jossa joimme yhdeksän vuotta sitten elämämme ensimmäisen kerran teetä lasikannusta, jossa kukka aukeaa, kun tee hautuu. Asetumme ikkunapöytään.

Tilaamme kahdenlaista teetä: Guilinin Li-joen muistoksi otamme osmantusteetä ja jasmiiniteetä. Toisessa kannussa puhkeaa oranssi kukka toisessa ruusun punainen. Pikku erkkerimme pöydälle katetaan teen kera teessä keitettyjä viiriäisen munia ja jotain pientä makeeta.

Teet tuoksuvat. Auenneet kukat huojuttavat terälehtiään lasisten teekannujen pohjalla. Tulee haikurunomainen olo. Teekupit ovat pienen pieniä korvattomia kupposia. Nyt ei juoda teetä, nyt maistellaan ja annetaan teen tuoksujen kutitella hajunystyröitä. Hetki on hurmaava, tunnelma sanoja vailla. Vanhat Shanghain muistot heräävät ja nämä uudet liittyvät niihin. Luemme yhteisen onnemme toistemme kasvoilta.

Pensselin perässä

Jo Suomessa tiesin, mitä halua ostaa Kiinasta. Haluan ison kalligrafiapensselin. Nyt etsin sitä näistä perikiinalaisista kortteleista. Kauppoja on paljon, tavaraa vyöryy massoittain. Pensseleitä ei näy missään. Yhtäkkiä mutkan takaa tulee pieni koju. Sen seinällä roikkuu rivi juuri oikean kokoisia siveltimiä. Päätöksenteko sujuu helposti, vähän tingin ja bambuvartinen komea sivellin vaihtaa omistajaa. Varren bambuihin on kirjoitettu jotain kiinaksi ja osittain vartta koristaa kiinalainen puuhun kaiverrettu kuva. Onneni hetki! Hivelen siveltimen tummarusruskeaa bambuvartta ja annan sen jouhien kulkea pitkin ihoni pintaa.

Hotellissa kysyn Osmolta, mihinkähän tämän ripustamme? Osmo ihmettelee, enkö menekään tekemään sillä Albertikadulle katukalligrafiaa vettä tussina käyttäen kuten kiinalaiset täällä. Toki, toki mutta eihän eläkeläinen koko ajan ehdi kadulla kalligrafiaa maalailla ja johan Suomen usein sateinen sää romuttaa aikeeni.

Pensseli pääsee kodissamme hyvälle paikalle jakamaan arkemme kulkua ja muistuttamaan meitä siitä elämysten rikkaudesta, jota matkamme Kiinaan on taas tarjonnut ja olemme voineet jakaa.

Metro, mikä oivallinen keksintö

Shanghai on suurkaupunki. Täällä on paljon väkeä, Kiinan väkirikkaassa mittakaavassakin ihmisiä ihan tungokseen asti. Junasta astuttuamme toteamme aika äkkiä, että matkalaukkuinemme ja reppuinemme olemmekin pirssi-ihmisiä. Hotelliin on vain muutaman kilometrin matka. Ensimmäinen pimeä taksi yrittää houkutella meitä harvinaisia länsimaalaisen näköisiä yli teräskaiteiden autoonsa. Hän roikkuu jo kurottamassa laukkujamme, kun kävelemme kohti hyvin järjestäytynyttä taksiasemaa. Miehen huipputarjous on matka 100 yuanilla. Maksamme laillisesta kyydistä 15 yania. Näen taksin ikkunasta kullanhohtoisia rakennuksia ja lukemattomia pilvenpiirtäkiä. Nyt on saavuttu aasialaisen rahan ja markkinatalouden pyörteisiin, vaikka kohta toisaalla eletään tavallista pröystäilemätöntä kiinalaista arkea vaikkapa suutarina.

Ensimmäisen maailman murheita

Asetumme hotellimme 9. kerrokseen. Hotellin vastaanotossa ehdin taas ihmetellä, miten harva palveluammatissa puhuu ja ymmärtää englantia tällaisessa suurkaupungissa.

Pyykit pussiin ja hotellin pesulaan. Ehdimme kokeneina matkantekijöinä löytää laadukkaasta neljän tähden hotellistamme viisi oleellista virhettä, jotka hotellimme lohdutukseksi toistuvat monissa muissakin saman tason yöpymispaikoissa:

1. Pyyhkeitä ei voi ripustaa minnekään käytön jälkeen. Seinässä on aukkoja irronneiden koukkujen jäljiltä. Ihminen on lentänyt kuuhun ja vielä palannutkin sieltä mutta maailmankaikkeuden hotelleissa koukut eivät selviä vipuvoimasta, jota pyyhkeet tai muu ripustettava aiheuttaa. Koukkuja on ylipäätään pihdattu niin, että tavarat leviävät kaikille huoneen pinnoille. Vielä enemmän äimistelen, kun julkisissa toileteissa komeilevat ihan toimivat koukut matkamiehen repuille. Hotelleita rivaa jokin vipuvarsisyndroma.
2. Huoneessa on monenmoisia design lamppuja mutta lukuvalo on olematon. Onneksi tabletissa on oma valonsa. Valaisimien katkaisimien etsintä ja toiminta on melkoista kuurupiiloa ja epälooginen sijoittelu panee ikkunaverhot heilumaan, kun etsintä on kiivaimmillaan. Ikkunoista paistavien naapuripilvenpiirtäjien valojen kajo lisää luximäärää huoneessamme. Hotellimme saattaa panostaa tunnelmavalaistukseen.
3. Tuoleja rentoa istumista varten on kahden hengen huoneessa tasan yksi.
4. Kahden hengen huoneessa asuu usein kaksi henkilöä, joilla kullakin on oma matkalaukkunsa, mutta huoneessa on vain yksi teline yhdelle matkalaukulle, vaikka hotelli muuten olisi tasokas.
5. Huoneen tallelokero sijoitetaan yleensä kaappiin mahdollisimman alas. Kun yrittää nähdä näppäimistöä koodinsa laittamiseksi, on mentävä rähmälleen. Toki on hienoa, että varas ei pääse helpolla. Kreikassa varas ei murtautunut lokeroon vaan otti sen pankkikriisin takia kokonaan kainaloonsa.
6. Jos yöpyy useamman yön, vaateripustimet loppuvat kättelyssä, kun haluaa oikaista vaatteitaan ja suoda niille hengähdystauon kovasta ja kuumasta laukun puristuksesta. Tilaamallahan niitä saa lisää, jos viitsii ummikkona taas siihen leikkiin ryhtyä ja riehua vastaanotossa henkari kädessä.
7. Hotellin WC:ssä on yleensä kiitettävästi paperia. Jostain syystä sen käytöön ottoon liittyy pakollinen olkanivelen taaksepäin loitonnus ja samalla vartalon taivutus alas takaviistoon. Teline sijoiteaan ergonomisesti todella vaikeasti saavutettavaan paikkaan. Tämänkin hotellin WC:ssä olisi monta miellyttävästi saavutettavaa paikkaa WC-paperille, jos joku olisi asiaa miettinyt. Tulee mieleen, että liittyykö WC-paperin käyttöön jotain liian brutaalia niin luonnollista ja sekä käyttäjä- että ympäristöystävällistä kuin se onkin ja siksi paperi piilotetaan taka-alaviistoon.

Hups, tulikin jo seitsemän kohtaa vaikeuksitta. Tällekin hotellille me olemme heidän esitteidensä mukaan arvokas yhteistyökumppani, jonka kaikki huomiot tulevat parantamaan asiakkaiden palvelua. He odottavat palautettamme. Harmillista, että kiinan kielen kirjoitusmerkkien esiopetuskurssikin on meiltä vielä käymättä.

Nyt tuntuu kyllä blogin kirjoittaja astuneen nirppanokkaprinsessan kenkiin. Listasin juuri maailman pienimmät ongelmat.

Pieni päiväuni junayön jälkeen saa asiat näyttämään todella hyvässä valossa. Nyt kengät jalkaan ja metroon. Pyytämättä sievä ja nuori kiinalaisnainen tulee kysymään, miten hän voisi olla avuksi, kun pähkäilemme metroasemamme lippuautomaatin äärellä. Haluamme ostaa, jos mahdollista esimerkiksi kolmen päivän metrolipun. Hotellin hekilökunta ei ymmärtänyt kysymystämme. Tämä nainen ohjaa meidät tiskille, josta sellaiset liput vaikeuksitta löytyvät.

Kehumisen paikka

 Metroverkosto on kattava. Kartat ovat selkeät. Asemat on merkitty hienosti moninaisilla ymmärrystä ja suunnistuskykyä tukevilla symboleilla, väreillä, nuolilla, värinauhoilla. Kyltit ovat kiinan lisäksi englanniksi ja kuulutukset kaiken päälle. Junaa odottaessa voi seurata valotaululta seuraavan lähestyvän junan aikataulua sekunti sekunnilta. Junassa pyörivässä valotaulussa ilmoitetaan vielä poistutaanko vasemmalle vai oikealle pysäkin nimen lisäksi. Pitää tietysti ensin hoksata, että puhutaan oikeasta ja vasemmasta, kun matkaaja seisoo menosuuntaan.

Shanghaissa odotuslaiturin ja junan välissä on lasiseinä. Pysähtyvän junan ovi asettuu täsmällisesti lasiseinän oven kohdalle. Laiturissa oviaukon kohdalla ovat isot nuolet osoittamassa, mistä astutaan sisään ja mihin jätetään tila poistuvien astua junasta. Asemat ovat valoisia ja siistejä. Väkeä on pilvin pimein mutta missään ei nahistella, rettelöidä tai tunnu siltä, että kohta joku käy taskullani tai reppuni lokeroissa. Metrosta ei ole pahaa sanaa sanottavaksi tai edes kiinalaista merkkiä piirrettäväksi.

Kolmen päivän lipulla voisi ajella metrolla ristiin rastiin, tarkkailla asemien arkkitehtuuria, junavaunujen elämän menoa, laittaa ajatuksia ihmisten päihin, arvuutella heidän matkojensa syitä ja onnellisuuden tilaa. Voisi sukeltaa tuntemattomien elämiin ja vaikka rustata mielikuvituksellisen kirjan kuvitteellisista kanssamatkustajista. Sattumanvaraisesti voisi piipahtaa maan pinnalla lasillisella teetä tai nuudelikeitolla ja palata metroon. Voisiko kolmen päivän matkailun jälkeen nimetä itsensä metronomiksi? Ei nyt sentään! Kuka nyt haluaisi olla säntillinen tahdinmittari.

Puhtaat valkoiset lakanat

Palaamme odotussaliin. Sinne tipahtelee vain muutama kiinalainen. Valotaululla kulkevat lähtevien junien aikataulut. Muuta emme ymmärräkään, vaikka merkkejä on pitkä liuta. Junan numero ja lähtöaika täsmäävät ja hiljalleen junamme siirtyy ilmoitustaulun jonon ensimmäiseksi.

Luonteelleni uskollisena alan hyvissä ajoin tehdä lähtöä, koska emme vielä tiedä, mistä noustaan junaan laiturin numerosta puhumattakaan. Salin hoitaja tulee minua kohti ja osittaa määrätietoisesti kädellään: istu alas. Sanoo jopa englanniksi sit down. Hänen kasvonsa kertovat, että hän tulee pitämään huolen, että osun oikeaan junaan.

Minuutit kuluvat ja lähtö lähenee. Mies antaa minulle luvan nousta, hän nyökkää ja ihan hiukan hymyilee. Meitä lähtee alle kymmenen hengen joukko ulos odotushuoneesta pimeään iltaan ja valvoja ohjaa meidät oikealle laiturille numero yksi.

Meillä on paikat soft sleeper-osastolle. Siinä on neljä vuodetta. Kämppiksemme ovat USA:sta. Äiti on syntyjään kiinalainen, esikoispoika on 13-vuotias ja syntynyt USA:ssa kuten perheen kaksi tytärtäkin. Äiti on nyt näyttämässä esikoiselleen kotimaataan. Poika puhuu yhdessäoloaikanamme ehkä kaksi lausetta ja ne kiinaksi. Kuulen äidiltä, että poika osaa parhaiten kiinaa heidän lapsistaan. Perheen kotikieli on kiina, koska isäkin on kiinalainen. Vahva ympäristön kielikulttuuri kuitenkin jyrää alleen kotikiinan. Nuorin tytär oli pienenä puhunut sujuvaa kiinaa. Nyt hän on jo koulussa ja kiina ei enää tahdo sujua kuten ennen.

Ympäristön ja kaverien kielen vaikutus on vankka. Sama pätee lapsenlapsieni kielitaitoon.

Kiinassa ollaan täsmällisiä. Juna nytkähtää liikkeelle. Jostain syystä lipuntarkastaja vaihtaa lippumme monikäyttöläpysköihin, jotka aamulla taas vaihdetaan lippuihimme. Läpysköillä emme tee mitään nukkuessamme. Ehkä matkalipuilla on oma yön yli leposijansa.

Minä ja poika ponkaisemme yläpeteille, Osmo ja kiinalaisruova kellahtavat alapeteille. Vuoteissa on tuoksuvat valkeat lakanat. Uni tulee vaivatta.

Aamulla kurkistan hart sleeper osastolle. Siellä on kolme vuodetta päällekkäin ja hyteissä, joissa on kuusi vuodetta ei ole ollenkaan ovia. Koko vaunu on yhtä nukkuvien hallia. Kuorsauskuoro lienee sielläkin peittynyt junan ääniin.

Aamulla odottaa iloinen yllätys. Junassa on ravintolavaunu.

Kokilla on melkoisesti keittiössä mustunut esiliina, jonka helman hän kääntääkin vyötärölle kaksinkerroin. Näin tulee kääntöpuolen vaaleammasta puolesta vähän edustavampi vaikutelma. Saamme hyvät kupilliset riisivelliä, pähkinöitä, taikinapullaa ja teessä keitetyt munat sekä pahanmakuista pikkelsiä. Alamme kauhoa velliä. Tarjoilija hieraisee sormiaan ja kuuluttaa money, money! Koko ravintolavaunun väki, suurin osa työntekijöitä, höräyttää naurut. Aamiainen maksaa 1 euro 60 senttiä / henkilö.

Matka jatkuu mutta miltä asemalta

Ylen tyytyväisinä jätämme Tangkoun hotellin loistopalveluineen. Mieli viipyy vielä Keltaisella vuorella sateenvarjomäntyjen katveeseessa.

Ojennan lahjani meitä suuresti auttaneelle hotellin vastaanoton naiselle. Miesvirkailija ilmoittaa taksimme saapuneen ja tarraa matkalaukkuuni. Edessä on 50 kilometrin matka Tunxin kaupungin rautatieasemalle. Osmo vielä varmistaa miesvirkailijalta, että kuski tietää, minne ajaa. Miehen suusta lipsahtaa airport. Ei, ei ja vielä kerran ei huudamme kuorossa. Virkailija peittää häpeissään suunsa mutta taksikuski pujahtaa jo ratin taakse ja me takapenkille.

Kiinalainen Ouyang Xiu tietää:

Kun sana on lausuttu, sitä ei saa kiinni hevosvaljakollakaan.

Nyt airport sana kumisee taksikuskimme päässä ja sen kaikua ei pysäytä mikään!
Turvavöitä ei voi kiinnittää. Moottoritiellä taksi ajaa liikennemerkkejä noudattaen. Kun tullaan taajamaan, jonka liikenne lähtökohtaisesti on kaoottinen, mies heittäytyy holtittomaksi. Leveällä väylällä hän ajaa suruttu yli keltaisten sulkuviivojen vastaantulevien kaistaa ja ohittaa kaikki oman kaistan  ajoneuvot kunnes vastaantulija vilkuttaa valoja ja törmäykseltä vältytään täpärästi.

Osmo seuraa reittiä Nokian karttapalvelun avulla älypuhelimessaan. Kaikki menee hyvin kunnes kuski valitsee yllättävän reitin. Liikennemerkkiinkin ilmestyy lentokoneen kuva. Voi ei! "Ei airportille!" huudamme. Auto jatkaa valittua reittiä. Alan imitoida höyryveturia: "tsukk, tsukk, tsukk". Samalla käteni esittää nousevaa ja laskevaa lentokonetta ja pääni puistaa sivulta toiselle, siis EI! Kuskia naurattaa ja hän liittyy lentokoneleikkiin ja esittää kädellän vakaasti ja tasaisesti lentävää konetta ja hörönauru kumpuaa hänen suustaan.

Osmon mitta täyttyy ja hän iskee  mobiilikarttansa  kuskin eteen. Nyt ei ole leikin paikka! Mies hiljentää, ohjaa auton  sivuun ja tarttuu puhelimeensa. Hän soittaa lähtöpisteeseemme hotelliin. Kuulen naisäänen. Kuski hokee hao, hao, hao, joo, joo, joo. Hän nauraa hohottaa, imitoi nyt puolestaan höyryveturia ja tekee u-käännöksen.

Päädymme Tunxin päärautatieasemalle ja onnellisina tarraamme matkalaukkuihimme. Hinta matkasta on sovittu etukäteen, 240 yuania vajaa 40 euroa siis 50 kilometrin matkasta. Kyllä kannatti! Sain leikkiä junaa ja lentokonetta ja setäkin tykkäsi leikistä.

Ilman lämpötila kieppuu 30 tuntumissa. Ennakkovarauksemme on muutettava junalipuiksi. Jonot lippuluukuilla ovat kohtuulliset. Tietotekniikan ihmeellisyys näyttää taitonsa: Osmo antaa varauspaperin. Se on A4 täynnä kiinan kielistä tekstiä. Virkailija näpyttelee varauskoodin ja niinpä Osmo Saarelma ja kohta Kaijakin ilmestyvät hänen näyttöpäätteensä ruudulle Tunxin kaupungissa tuhansien kilometrien päässä sieltä, missä varaus on viikkoja sitten tehty.

Prosessin etenemistä odottaessani liityn leikkiin noin 2-vuotiaan pojan kanssa. Hän pyörittää kyykkysillään halkiohousut jalassaan pientä metallista pyöreää rasiaa pitkin aulan lattiaa. Rasia lienee äidin huulirasvapurkki. Vieritämme purkkia toisillemme. Välillä rasia menee omille teilleen ja taapero pinkoo sen perään. Muutaman kerran kokeilemme "jalkapalloa" rasialla. Sitten äiti ja isä ovakin jo edenneet lippujonossa ja äiti nostaa pojan syliinsä.

Kun meillä on lippumme käsissämme teen lapselle vielä napa-piip ja saa läksiäisiksi suloisen hymyn.
Matkalaukut liukuvat "turvatarkastushihnan" kautta seuraavaan halliin. Virkailija ei taaskaan käsitä imitointiani, jolla kyselen matkatavarasäilytystä. Ajattelen, että se on vakiokysymys, kun ihmiset saapuvat isojen matkalaukkujen kanssa.

"Seuratkaa minua!" Mies avaa erillisen typötyhjän odotushallin oven. Sytyttää sinne valot. Hallin katossa roikkuvat kristallikruunut, penkit ovat tummaa jalopuuta kuin keisarillisen puiston istuimet. Junamme lähtöön on nelisen tuntia. Näytämme lipuista pitkää odotusta, pyyhin hikeä otsalta ja osoitan uudelleen painavia matkalaukkuja. Yhteisymmärrys! Laukut pääsevät lepäämään.

Suuntaamme harhailemaan kaupungille hien valuessa päättymättöminä noroina. Ensin eväitä. Läheinen pikkukuja on autenttinen kiinalainen korttelikatu pikkuravintoloineen, joihin turistin ei tule poiketa, jos ei halua yöjunan yläpetille ripuliriesaa bonukseksi. Pieni ruokatavarakauppa on ok. Osmo ostaa yömyssyjuomaa. Se maistuu lapsuuden Cocillana yskänlääkkeeltä. Liuoksen sisältämä morfiini katkaisi itsepintaisimmankin yskän. Tärkeimmät  ostokset ovat vesipullot ja banaaneja.

Myyjärouvalla ei ole ruuhkaa. Hän tarttuu meihin ummikkomuukalaisiin. Nainen vetää laskimen pöydälle ja alkaa arvailla ikäämme. Hän näppäilee kohdalleni 50. Siirtää laskimen minulle. Painelen rehellisesti 65. Myyjä vie kohteliaasti kämmenen suunsa eteen ja näyttelee pöyristyneen yllättynyttä. Nyt minä vaadin hänen ikäänsä. Onneksi hän ei suostuttele arvaamaan. Laskimen näytölle ilmestyy luku 48. Hän on mielestäni hyvin säilynyt. Hymy ja nauru pudottavat aina ihmisen ikää: pintaan nousee ihminen ikänsä takkaa.

Kiinalainen ajattelija toteaa:

Hymyillessään tuntee itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi.

tai objekitiivisemmin

Hymyilevillä kasvoilla nuoruus on aina läsnä.

Kuumuus hidastaa kulkua. Etsimme puistoa. Liian kaukana.

Hiki, jano ja uupumuksen enteet. Poikkeamme neljän tähden hotelliin kysymään baaria. Vastaanottotiskin takana on neljä virkailijaa, ei yhtään asiakasta. Kun englannin kieli alkaa suoltua janoisista suistamme, hämillinen nauru yltyy tiskillä. Nyt huikataan viidennen virkailijan suuntaan. Majesteettinen aula marmoreineen ja upottavine sohvineen on autio ja tyhjä. Seuraavan kerroksen ravintola näyttää pimeältä.

Ei oo, ei saa, ei järjesty! Ei edes pullollista kylmää olutta. Riisumme hotellin tähtirivistä ainakin kaksi tähteä ja painumme kadulle.

Löydämme siistinoloisen 24 h ravitsemusliikkeen. Epäilen, onko heillä ilmastointia. Minut viedään kädestä pitäen viileää ilmaa puhaltavan pömpelin äärelle. Tuntuu taivaalliselta. Pöytä valitaan sen läheisyydestä.

Haluaisin keiton kanssa keitetyn kananmunan proteiinilähteeksi. Vuosia sitten Inka jo opetti, että muna on suomeksi muna, englanniksi egg ja mama sanoo kiinaksi tan tan. Tarjoan sanaa. Ei mitään reaktiota. Alan kotokottaa: kot, kot, kot ja imitoin munan pulpahtamista kanasta samalla kun piirrän kananmunan muotoa kämmeneeni. Tarjoilija vaihtaa painon toiselle jalalle ja katsoo Osmon suuntaan. "Eiköhän anneta hänen pitää ihan omat kotkotuksensa!" näen hänen ilmeensä kertovan Osmolle. Tyydyn kohtalooni. Naapuripöytiin kannetaan ruokia. Moni keiton tilannut saa pienen lautasen, jolla kellii keitetty muna. Kismittää! Syömme keitot ja höyrytettyjä nyyttejä.
Ilta on pimentynyt, kun palaamme kadulle. Kuumuuskin on hellitänyt. Komean Bank of China pilvenpiirtäjän edustan aukiolla on käynnissä naisten iltajumppa musiikin tahtiin. Naiset askeltavat rytmikkäästi ja ihailtavan tasatahtisesti askelkuvioitaan ja toistavat kättensä liikkeitä. Heissä olisi ainesta Olarin naisvoimistelijoiden senioriryhmään. Sama meno toistuu rautatieaseman edustalla. Naisia on kymmeniä. En liity joukkoon.

Vesiputouksille ennen rautatietä (torstai 16.7.)

Tänään siirrymme junalla Shanghaihin. Olemme ostaneet liput junaan, joka lähtee illalla  n. kello 22. Saavumme Shanghaihin seuraavana aamuna n. klo 10.30. Laskutoimituksen mukaan juna on matkalla reilut 12 tuntia. Miten juna voi matkata 300 kilometriä moisen ajan? No, ajamalla 25 km tunnissa? Lippumme ovat slow and soft sleeper matkalle. Soft tarkoittaa, että olemme valinneet kovien ja pehmeiden vuoteiden valikoimasta pehmeät. Kiinnostuneena odotan, onko patja niin pehmeä, että "prinsessakaan" ei tunne nuudelia patjan alla. Vielä emme tiedä petipaikoistamme yhtään enempää. Nukummeko kaksin vai jaammeko nukkumisvaunumme monenkin kiinalaisen hitaan matkan ystävän kanssa. Tulee mielenkiintoinen yö!

Meillä on vielä koko päivä aikaa Keltaisen vuoren juurella. Lähdemme vesiputouksille. Hotellimme pettämätön logistiikka hoitaa retkemme teknisen puolen yhdestä retkiaikeen vihjeestä. Taksi tulee ovelle, vie putouksille, taksikuski hakee luukulta eläkeläisliput, antaa ne meille ja jos haluamme olla kaksi tuntia, joka tuntuu olevan sopiva aika, taksi noutaa meidät sovitusti. Maksamme hotellin respaan koko homman ja istahdamme taksin kyytiin. Toki saamme hotellivirkailijan puhelinnumeron, jos haluamme lyhentää tai pidentää oleskeluamme. Koko lysti maksaa reilut 30 euroa yhteensä.

Jos terveysasemien potilasohjaus toimisi näin, palautelaitteen hymynaamanappula palaisi poroksi asiakkaiden jatkuvasta erittäin tyytyväinen -painelusta.

Päätän antaa Changille (meitä palveleva hotellivirkailija) Aarikan rannekorun, joka minulla on jäljellä juuri tällaisia tilanteita  varten, kun haluaa osoittaa suunnatonta kiitollisuutta ammattitaitoisesta ja pihtaamatonta palvelua antaneelle ihmiselle. Hän järjesti meille hotellihuoneeseemme myös lisäaikaa kello 17 asti, kun muuten olisimme joutuneet jättämään hotellin tietysti keskipäivään mennessä ja juna Shanghaihin lähtee vasta myöhään illalla.

Vesiputousreitillä ihailemme virtaavan ja putoavan veden lisäksi hienosti rakennettua luontopolkua. Polun varrella ihastelemme uljaita bambumetsiä, joiden läpi valo siilautuu aivan omalla herkän heleällä tavallaan. Polun kaiteiden suhteen on taas kerran nähty vaivaa. Paikoin kaiteet muistuttavat bambua ja paikoin luonnonmuotoisia puun paksuja oksia. Näen kaiteiden epäsäännöllisissä risteyksissä ja muodoissa kiinalaisen kalligrafian siveltimen vetoja, jotka ovat kuin aloittelijan jäljiltä mutta merkkejä kuitenkin.

Putouspurossa makaa valtavan lohikäärmeen näköinen kivi. Äänimaaimassa kilpailevat kaskaat ja virtaavan veden äänet.

Kun palaamme suurimmalta putoukselta, poikkeamme budhalaiseen temppeliin. Ostamme punaisen nauhan, johon kirjoitamme nimemme ja maailman rauhan toivotuksen. Nauhan kiedomme valitsemamme nuorehkon bambun runkoon. Punanauhameri ulottuu pitkin bambumetsää polun varrella ja puron ylittävän sillan kaiteet on kiedottu tuhansilla punaisilla nauhoilla. Vaeltajissa asuu usko hyvää, parempaan tulevaisuuteen. Ihmisillä on unelmia ja sen myötä luottamusta huomiseen.

Kun arvioit bambua, ajattele myös versoja
tai
Millainen bambu sellaiset versot

Odotellessamme hetken taksia päätämme juoda lasilliset vihreää teetä parkkipaikan tuntumassa. Rouva ottaa isosta säkistä kaksi kourallista teenlehtiä, nostaa ne nenälleni. Hän pudottaa lehdet kahteen lasiin ja kaataa kiehuvan veden päälle. Vielä hän tuoksuttaa höyrystä nousevaa mietoa teen tuoksua ennen kuin istuudumme ulos kivipöydän äärelle. Samalla hän osoittaa talon seinustalta aukeavaa hyötypuutarhaansa. Ihailemme sitä. Ryystämme teetä. Rouvan mies tuo puutarhasta avomaakurkun syötäväksemme.

Perheen vähän pullukka noin 10-vuotias poika saapuu isänsä kainalossa kiehnaten pöydän ääreen. Isä kysyy englanniksi, mistä tulemme. Finland otetaan tarkempaan käsittelyyn. Osmo alkaa etsiä älypuhelimestaan karttaa. Poika pyrähtää pois isänsä kainalosta. Ehdin jo tuomita hänen lyhytjännitteisyytensä. Anteeksi! Kohta poika saapuu kantaen maapalloa, joka asetetaan pöydälle ja etsitään Finland. Sitten käydään läpi matkareittimme. Perhe on lähtöisin Pekingistä.

Minuutilleen taksimme jo töräyttää torvea. Teelehdet jäävät hitaaseen liikkeeseen rouvan lisäämään kuumaan veteen, kun huiskautamme jäähyväisemme.

Nuudeleita ja jalkahierontaa (15.7.)

Kun tallustamisesta raukeina saavuimme hotelliin, en taaskaan saanut silmiäni irti prosessista, joka tuntui olevan käynnissä aamuvarhaisesta iltamyöhään parillakin kadulla olevalla pöydällä.
Pöydän takana seisoo mies, joka vaivaa taikinaa. Hän ottaa halon näköisen taikinapötkäleen ja asettaa sen kyynärvartaan vasten. Vuolee ensin sen pinnasta kuin pitkiä ja kapeita lastuja höyryävään tynnyrimäiseen kattilaan, joka seisoo pöydän vieressä. Läheltä katsoen huomaan, että työvälinen on pala peltiä.

Sitten alkaa käsittämätön tapahtumasarja varsinaisen taikinan kanssa. On lähdettävä kadulle tuijottamaan pöydän viereen. Kiinalaiset vuorilta tulijat marssivat ohi kiinnittämättä mitään huomiota prosessiin. Heille se on tavallista arkea.

Ensin mies kääntelee ja painelee taikinaa muutaman kerran. Sitten hän alkaa leipoen vaivata pöydällä sitä kuin kotoisen pullapitkomme yhtä letin säiettä. Mies tarttuu pitkään taikinaan sen päistä nostaa sen leivinpöydältä ja venyttää kuin vetäsi haitarin ääriasentoon. Sitten hän heiluttaa levitettyjen käsien välissä katkeamatonta valkeaa taikinaa kuin aaltoa ylös ja alas. Mies taittaa ilmassa taikinan päät yhteen ja antaa sen omalla voimallaan pyöriä ja kietoutua kuin pienenevän hirttosilmukan kunnes silmukkaa ei enää ole. Haitarimainen venytys toistuu uudelleen ja koko prosessi tapahtuu monta kertaa.

Sitten tapahtuu jotain, josta en kertakaikkiaan saa otetta. Katson sitä tapahtumapaikalla, tuijotan sitä hotellihuoneen ikkunasta. Taikatemppu ei minulle aukea. Yhtäkkiä taikinapötköstä on kehkeytynyt ohuita suikaleita, jotka mies nostaa ranteen ympärille pujotettavaksi ja pienellä ravistuksella "selvitettäväksi" kuin villalankavyyhdin. Pää kallellaan tekijä arvioi tuotoksen ja pudottaa sen kuumaan liemeen. Mies on tehnyt annoksen nauhamaisia nuudeleita, NUUDELEITA!

Nainen noutaa metalisen siivilän kuin haavin, jolla hän koppasee kypsyneet nuudelt liemestä kippoon ja lennättää sen asiakkalle tarjoiltavaksi.

Jään ihmeissäni pohtimaan ovatko kaikki nuudelit käsityötä? Leipurit ainakin tällä kadulla ovat kaikki miehiä, todellisia käsityöläisiä, jotka sananmukaisesti painavat pitkää päivää suurella ammattitaidolla ja varmaan  ansaitulla ylpeydelläkin. Otan videota prosessista. Se ei tunnu leipuria hetkauttavan. Hänhän tekee vain osaamaansa työtä jokapäiväisen oman leipänsä tai riisikupposensa eteen.

Palkinnnoksi jalkahierontaa

Kehomme rasituksesta uupuneina mutta onnellisina ja ennen kaikkea terveinä palaamme hyvässä järjestyksessä sinisten bussien jouhevassa letkassa lähtöpisteeseen. Logistikka ei nikottele. Se on hioutunut miljoonien samaa haluavien ihmisten toiveiden saatossa. Bussit ja tiet on kunnostettu ajantasaisiksi ja matkanteon sujuvuuden takaamiseksi. Tässä kaupungissa kävijöiden päämäärän voi aavistaa ilman sanoja. Puukeppi, jonka varressa ovat kiinalaiset merkit keltainen ja vuori antaa jo varman vihjeen. (Hinta alle 5 senttiä meidän rahassa). Jos hellehattusi on punainen tai keltainen tunnet kuuluvasi tiettyyn joukkoon.

Vuorilla vaelluksen jälkeen kiitämme jalkojamme, jotka ovat vikuroimatta ja konpuroimatta kuljettaneet meitä koko pitkän päivän. On aika hemmotella niitä. Menemme jalkahierontaan.

Makaamme viereisillä hoitosohvilla, TV:ssä pyörii joku nättien tyttöjen tanssikilpailu. Kaksi naista ottaa alaraajamme haltuunsa. Reisiäni hierotaan mekon päältä, vähän nuijitaan nyrkein ja läpsytellään kämmenillä. Tätä ennen jalkamme  lepäävät kuumassa teevedessä. Nyt kuoritaan kanta-astujan kantapään kuollut ihosolukko. Sitten alkaa perusteellinen jalkapohjan ja säären lihasten käsittely. Kunkin varpaan kohdalla tapahtuu äkkinäinen varpaan nykäisy. Olen pariin otteeseen varoittanut kajoamasta kipeään ja jäykkään ukkovarpaaseeni. Hieroja kunnioittaa pyyntöäni. Makeimpien hierontakohtien kohdalla huomaan, että lihakset ovat tehneet rankkaa työtä koko päivän.

Iholle hierotaan kiinalaista öljyä. Öljy maksaa erikseen. Osmon hieroja säheltää öljypullonsa kaatumaan lattialle mutta jotenkin hän onnistuu voitelemaan sääret. Pohkeitani vaivataan kuin isoa kalpeaa pullataikinaa. Käsittelyn jälkeen menopelimme kiittävät eivätkä särje seuraavana yönä.

Pieni nälkä - vai...
vaatimaton ruoka

Notkein jaloin etsimme läheltä päivällispaikkaa. Suden nälkä ei ole kuummallakaan mutta olemme vaelluksen ajan ravinneet itseämme vain parilla suklaapatukalla ja banaanilla.

Koska merkkikieli on suuri arvoitus, tutustumme ruoka-annoksia esittäviin kuviin ravintoloiden edessä. Löydän kuvan suosikeistani, höyrystetyistä nyyteistä. Ravintolan poika loikkaa heti äärellemme. "Kyllä on saatavana. Tuo on tofua, tuossa on lihaa". "Entä vihannesannoksenne?" Pojan kielitaito päättyy. Kävelemme ravintolan vihannesvaraston äärelle ja saamme siitä silmämääräisen arvion. Istumme pöytään.

Poika tuo steriloidossa muovipakkausessa olevan ruokailusetin etemme ja avaa muovikalvot. Lupaava alku. Seuraksi saamme tulikuumaa vettä muovimukeissa, jotka hetkuvat ja ovat ratketa kuumuudesta. Tilaamme olutta, pullon kerrallaan.

Nyytit saapuvat lautasella. Ne eivät ole bambuisessa klassisessa rasiassa. Epäilyni herää. Kokeilen nyytin pintaa. Se on haalea. Vinkkaan pojalle. "Sorry, ei näin! Nyytit ovat haaleita. Niiden tulisi olla höyryävän kuumia". Lautanen kiitää takaisin keittiöön. Odotan kohta kuulevani mikron kilahduksen. Ensin tulee vihanneslautanen. Kasvikset ovat tulisia ja kumia. Ne näyttävät lötköiltä ja ylirennoilta. Ne maistuvat tulisilta. Chiliä on minulle liikaa. Sammutan poltetta suussani oluella ja kuumalla vedellä. Tilaamme toisen pullon olutta. Ruokailu ei vaikuta nautinnolta.

Nyytit palaavat höyryten. Tartun puikoilla nyyttiin, joka on mautonta paksua valkoista taikinaa kuin juuri hierottu pohkeeni. Lihaa on näytiksi palleron ytimessä. Ei maistu. Lihavadin on vuoro juhlistaa ateriamme. Niin sanotun lihan joukossa lienee bambua. Liha paljastuu parin palan jälkeen liukkaaksi laardiksi.

Olutpullot tyhjennämme viimeiseen pisaraan. Ruuat jäävät vadeilleen. Tilaamme laskun.
Näyn perusteella poika ymmärtää, että kaikki ei mennyt nappiin. Lasku on noin 110 yuania (alle 18 euroa olueineen!). Ilman muuta tinkimättä poika sanoo pää vähän painuksissa, että 100 rahaa on hänestä ihan riittävän sopiva hinta syömättömästä ateriasta. Emme protestoi. Käymme ostamassa banaaneja, jos yöllä nälkä yllättää.

Kiinan matkamme ei siis mene kokonaan kehumisen puolelle mutta sekään ei yllätä vanhaa kultturia:

Jatkuvaan kehumiseen kyllästyvät koiratkin.

Kasvojen kieli

Koko tähänastisen matkamme ajan ole miettinyt hymyn olemusta. Ummikko ja muukalainen ei ainakaan Kiinassa koe ylimielisyyttä tai tympeitä eleitä. Katseiden kohtaamisessa tapahtuu syvää ja selittämätöntä ihmisyyttä. Kiinalaisuus on satoja vuosia tulkinnut ihmistä vailla sanoja:

Ihmisen mieli kuin hänen kasvonsa

Zuo Zhuan

Ummikko, jos kukaan puhuu eleillään:

Rajaton mysteeri,

mistä sinut löytäsin?

Hymyn jälkeen,

sanoja ennen:

siinä on rajaton mysteeri.

Bing Xin

Ennennäkemättömien maisemien katselu todella herättää tunteita. Kulkemisen virrasta haluaa erkaantua, istahtaa syrjäiselle penkille ja kuulostella, mitä todella on nähnyt, mitä ajatuksia ja tuntemuksia näkymät ovat panneet liikkelle. Käytän tilasta nimitystä "maiseman sisäistäminen".
Mietin, syntyykö runo näkymästä, jossa taustalla on vuori huppuineen, edessä syvänvihreä itsensä äärilleen levittänyt sateenvarjomänty ja maiseman reunalle asettuu hienolla käsityöllä rakennettu selkänojallinen pitkä ihailupenkki. Näkymässä ovat kaikki runollisuuden elementit, kun sammuttaa taustalta kantautuvan satojen turistien pulputuksen.

Ainakin kiinalainen ymmärtää maiseman sisäistäjän mielen:

Katso vielä toisen kerran, se ei maksa mitään!

Pienen puun missio

Näen vaikuttavassa vuoristomaisemassa siellä täällä erikoiseksi ajan muotoilemia yksinäisiä vuoren huippuja, joiden ylimpään kohtaan männyn siemen on juurtunut. Pieni taimi sinnittelee siellä yksin kohti ainutkertaista kasvuaan isoksi puuksi. Kuulen tuon taimen kertovan tarinaansa:

Kasvan täällä erakkona vuoreni huipulla. Minulla on elämälleni suuri päämäärä. Kun tulen isoksi, vahvaksi ja syvän vihreäksi männyksi, minut huomataan. Minusta tulee kuuluisa. Juuri minua tullaan katsomaan täällä Keltaisella vuorella. Miljoonat ja taas miljoonat turistit näkevät kulkemisen vaivannäön, hikoilevat tunteja ja kapuavat tuhansia portaita nähdäkseen juuri minut. Minusta otetaan miljoonia valokuvia, joita katsellaan kodeissa ympäri tätä maapalloa, jota toivon teidän nyt täällä kävijöiden suojelevan.

En halua kuuluisuutta itseni tähden. Haluan herättää ja ylläpitää ihmisen ikiaikaista luonnon ja sen kauneuden kaipuuta. Kasvan monimuotoisen ja korvaamattoman luonnon ääneksi ja symboliksi.
Kaukaisimmat ihmiset, jotka tahtovat kohdata juuri minut, saattavat tulla vaikka Suomesta, maasta, jossa kesät ovat viileitä mutta valoa kasvulle on silloin yölläkin.

Jos sinä elät satavuotiaaksi, mikä ei ole ollenkaan epätodennäköistä, mekin voimme vielä kohdata. Ainakin teoriassa ja muistojen unelmissa tavan takaa. Tai, jospa kiinalaissuomalaiset lapsenlapsesi Leo ja Inka tarttuvat käsipuoleesi ja sanovat: "Mummu, lähtekäämme Keltaiselle vuorelle! Me viemme sinut sinne uudelleen. Saat näyttää meille sen pienen männyn, josta niin monta kertaa olet kertonut ja olemme yhdessä katsellet lempivalokuvaasi. Haluathan nähdä, miten suureksi  ystäväsi on varttunut.

Katselen pientä sateenvarjomäntyä ja tyynenä mietin, että ehkä lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapseni saavat tuon männyn tervehdyksen, jos sen täysimittaiseen kasvuun menee vuosisatoja ja se elää ainakin 1500 vuotta. Jälkipolvillani lienee pieni jäämä geeniperintöäni, joka juuri tuon puun kohdalla saa heidän sydämensä yllättävästi läikähtämään ja katsomaan ympäristöä erityisellä tarkkaavaisuudella.

Otan heti tuosta päämäärätietoisesta männyn taimesta valokuvan. Se on sinnikkyydessään esimerkillinen. Toivotan sille hyvää kasvun voimaa ja peräksiantamattomuutta. Kun tietää, mitä tahtoo, pääsee usein pitkälle. Muistutan mäntyä, että hänen kotimaansa  viisaat ovat satoja vuosia sitten epäröinnin hetkiä varten sanoneet:

Jos epäröit, et menesty.

Tähyilen mäntyyn ja jatkan:
Olet kuunnellut mietteitäni ja seurannut minua ylös ja alas vuoristoa matelevassa muurahaisletkassa. Korviisi on saattanut kantautua muutama äksy tokaisuni hetkellä, kun verensokerini on rasituksesta hiipunut. Olet nähnyt, kuinka kameroineni olen soluttautunut ihmismuurien läpi ottamaan juuri sitä omaa ainutkertaista valokuvaani. Olet aistinut pinnalle pyrkivän kärsimättömyyteni. Tyyneydellä olet heilauttanut vielä lyhyttä oksaasi ja huokaissut:

Vuoria ja virtoja on helppo muuttaa, ihmisen perusluonnetta ei.

Katseeni viipyy ja ajatukseni kulkevat kohti mäntyä:

Jo nyt minä löysin sinut lukemattomien vuorimuodostelmien katveessa, kohtasimme pienuudestasi huolimatta. Vangitsit katseeni. Herätit mietteeni! Sinä et erota minua kuhisevasta muurahaisvirrasta. Kohta moni turisti pysähtyy ihailemaan erakkoenergiaasi ja näky sinusta saa heidätkin uskomaan omaan missioonsa.

Tarvitaan vain muutamia, jotka minun lailla pysähtyvät, nostavat sormensa sinua kohti ja sanovat: "Katso, mikä sinnikäs  erakko! Niin vihreä ja kaunis oman tiensä kulkija." Silloin toinen ja kolmas, kohta sadas ja tuhannes turisti pysähtyy, näkee sinut ja löytää ainutkertaisuutesi. Sinulla on samana päivänä facebookissa satojatuhansia tykkääjiä.

Nyt sanon xie xie huikeasta maisema- ja vaelluskokemuksesta, tunteista, joita olet herättänyt; heippa hei! Kohtaamisiin?

Nimen arvoitus

黄山

Ihmettelen, mistä Keltainen vuori on saanut nimensä. Kiviaines on hyvällä mielikuvituksella hennon keltaista mutta paikoin se on mielestäni vanhan roosan väristä.

Nimelle on hyvin itsekäs selitys. Vielä ennen 700-lukua vuoren nimi oli Yishan. Vuonna 747 silloinen keisari määräsi vuoren nimeksi Huangshan. Sille puolestaan on arvattava syynsä: keisarin nimi oli Keltainen keisari (Huang Di). Perimätiedon ja uskomusten mukaan juuri tämän luonnonmuodostuman kohdalta Huang Di nousi aikoinaan taivaaseen. Saattohoitoon perehtyneenä voin sanoa, että hänellä on totisesti ollut keisarin arvoinen maallisen vaelluksen päätepiste. Tosin kuoleman portin jokainen kohtaa yksin ja lääkärinä soisin, että jokaiselle kuulutus viimeiselle portille olisi inhimillinen ja jos mahdollista, seesteisen levollinen irtautuminen maallisen vaelluksen eriarvoisuudesta.

Kalliot ovat välillä pyöreiksi hioutuneita ja paljaita. Muodot ovat syntyneet jäätiköiden ja sateiden veistostaiteena. Ne muodostavat röykkiöinä mitä erilaisimpia hahmoja, joita ihmisen mielikuvitus nimeää. Toisissa kohdin hurjan jyrkät rinteet putoavat alas laaksoon ja näyttää kuin joku olisi kakkuveitsellä käynyt huipulle tekemässä samansuuntaisia mutta erisyvyisiä viiltoja. Männyt kasvavat syvänvihreinä ja matalina suorastaan sateenvarjomaisina kuten niitä on nimitettykin. Rodopensas on varsin yleinen reittien varrella.

Jos käy keltaisella vuorella, pitää ehdottomasti käydä tervehtimässä mäntyä, jonka nimi on vieraita tervehtivä mänty. Sillä on kunnioitettavasti ikää 1500 vuotta. Kävimme moikkaamassa ja tietysti valokuvaamassa sen vaelluksen lopulla.

Palatessamme köysiradalle oli toki vielä hyvästelevä mänty.

Keltaiselle vuorelle – täältä tullaan Huangshan (keskiviikko 15.7.)

Silkin ohella tee lienee Kiinan tärkein ja jokapäiväisin tuote. Aamu on aloitettava varhain. Kello kuusi alkaa virallisesti hotellin aamiainen mutta hoppuileville vuorelle menijöille toki ollaan joustavia ja aamuruokaa kannetaan pöytään sitä mukaa, kun väkeä tupsahtelee aamiaishuoneeseen.

Tilaan vatsaturvallista riisivelliä ja teessä keitetyn munan. Osmo ottaa nuudelikeittoa, jonka päällä kellii paistettu kananmuna. Keltuainen on kuin nouseva aurinko. Vuoristovaelluksen jälkeisessä jalkahieronnassa liotamme ensin paljon tarponeita jalkojamme kuumassa ruskeassa teevedessä. Vadissa kelluu teepussi mutta en saa selvää, mikä tee soveltuu erityisesti uupuneiden jalkojen virkistämiseen.

Sää lupaa ihanteellista päivää Huangshanin lumoavassa vuoristomaisemassa. Ei ole usvaa, ei pilviä mutta ei paahdettakaan, tulee pilvipoutaa. Toki päivä pitkine ennen kokemattomine vaelluksineen jännittää. Kokemisen nälkä ja hyvä terveys ovat auttaneet tekemään lähtemispäätöksen. Kiinalainen viisaus muistuttaa:

Kaikki on alussa vaikeaa, mutta vaikein on ensimmäinen askel.

Kun kurkkaan hotellin ikkunasta viiden jälkeen, näen ensimmäisten turistien jo tarpovan kohti bussikuljetusta. Matkasta ei totisesti tule yksinäinen. Vuonna 2007 Keltaisella vuorella kävi maiseman ihastelijoita 1.5 miljoonaa. Se tarkoittaisi reilut 4000 päivässä. Talvipäiville tuskin riittää niin monta menijää. Oman laskelmani mukaan eilen kanssamatkustajiamme oli 9998.

Jos pitää liikutella suuria ihmismassoja, logistiikka hioutuu ja pullonkaulat voidaan välttää. Ensimmäinen aikataulun mukainen bussi kohti vuoren köysirataa lähtee kello 6.30. Ja se todella lähtee kello 6.30! Olemme bussiin viimeiseksi mahtuva turistipari ja ennen kuin ehdin istahtaa takimmaiselle penkille, bussi on jo liikkeellä. Ajamme vajaan puoli tuntia serpentiinimäistä tietä. Lasken, että vastaamme ehtii tulla jo ensimmäisen virallisen kuljetuksen aikana kolmekymmentä (30!) noutopaikkaan palaavaa sinistä bussia. Nopea laskutoimitus kertoo, että ainakin 1200 kiinalaista istuu jo köysiradan kopeissa, jotka kyltymättömällä ruokahalulla noukkivat kuhunkin gondoliin kahdeksan turistia. Menee tunteja ennen kuin näemme ensimmäiset aasialaisista poikkeavat turistit. Kaikkiaan heitä tapaamme ehkä 15.

Keltaisen vuoren valloituksen aikana otamme 20 000 askelta noin viiden tunnin aikana ja niistä portaita ylös tai alas lienee 15000. Olen kiitollinen, että kroppani himoaa liikuntaa eikä edes vikuroiva ukkovarpaani muistuta minua kivulla tarpomisen aikana.

Maisemat ovat huikeita. Kulkureitit ovat käsittämättömiä ihmiskäden tuotteita. Portaat on hakattu kiveen. Polkuja seuraavat kaiteet ovat samoin etupäässä kivisiä luontoon mukautuvia ja levähdyspenkit noudattavat samaa pelkistettyä linjaa. Jos puun runko osuu suunnitellun kiviaskelman reunan kohdalle, puuta ei ole kaadettu vaan kivenhakkaaja on tehnyt sille loven portaan reunaan.

Sanoin on mahdoton kuvata Keltaisen vuoren lumoavia, vaihtelevia vuoria, mäntyjä, ajan ja sateen muovaamia kalliota, kapeita solia.

Xingshi Hengyan tiivistää:

Näkymien katselu herättää tunteita.

Meitä menijöitä on paljon. Lasten loma-aika on juuri viime viikonloppuna alkanut. Mukana on väkeä perhekunnittain. Pienet 5-9 -vuotiaat lapset näyttävät kapuavan vaivatta. Ainoa hidaste on matkamuistoksi hankittu keppi, josta on lapsille enemmän riesaa kuin apua. Silloin tällöin isä kantaa selässään nukkuvaa ja matkalla uupunutta taaperoaan. Koko päivänä en kuullut yhdenkään lapsen kitisevän tai itkevän. Liike on lääke energisten lasten narinaan ja toiminnan tarpeeseen.

Yli 70-vuotiaat pääsevät vuorelle ilmaiseksi, me yli 60-vuotiaat puolella hinnalla. Kiinalaisten ikää on vaikea ulkonäön perusteella arvioida. Kovin vanhoja ei mielestäni kulkijoiden joukossa ollut. Muutaman sitkeänoloisen selvän vanhuksen kyllä bongasin. Eräällä vanhalla rouvalla oli käsissä kolme keppiä ja onnellinen hymy huulilla teräshampaiden ympärillä.

Kolmas keppi lienee ollut lapsenlapsen turhakkeeksi toteama ja mummu oli luvannut sen kuitenkin kotiin kuljettaa, muistoksi yhteisestä matkasta Keltaiselle vuorelle.

Kun päivän ajan seuraan portaissa etenemistä, ajattelen elämänkaareen liittyvää tosiasiaa:

Lapsi kapuaa edestakaisin, nuori loikkaa yli joka toisen askelman, vanhus etenee porras kerrallaan. Kaikki päätyvät perille aikanaan. Ainutlaatuinen maisema palkitsee jokaisen.

Keltaisen vuoren kävelymme alkuvaiheessa nousemme kohtaan, jonka salaperäisellä nimellä Beginning to Believe Peak (huippu, jolta uskominen alkaa) on tarinansa:

Olipa kerran Kiinassa mies, joka kuuli ylistyksiä Keltaisen vuoren kauneudesta mutta piti niitä liioiteltuina pötypuheina. Sitten hän päätti lähteä omin silmin katsomaan. Tällä huipulla hän joutui pyörtämään sanansa kauneuden mykistämänä. Lieneekö hän myöntänyt, että tosiasiat voittavat aina mielipiteet. Luonnon huikea mestarillisuus on useimmiten universaalia, sen kauneus vastaansanomatonta. Sorvaan tästä jääräpäisestä miehestä oman sananlaskuni:

Usko siirtää vuoria, vuorten kauneus vähättelijän ennakkoluuloja.

Portaiden nousu ottaa luulot pois. Matka ei täälläkään tapa, kun vauhti on järjellinen. Reittien varrella on kantotuoleja. Ne on rakennettu bambusta. Istuin on punottu tuoli ja molemmin puolin on kaksi pitkää aisaa. Kaksi sinipukuista miestä kantaa tuolissa uupunutta tai sitten äkkirikastunutta ja pyylevää kiinalaismiestä. Kallein hinta ja pisin matka taisivat olla 150 yuania (20 euroa) ja 2.5 kilometriä.

Yhtään kaatumista, edes läheltä piti kompurointia en koko päivän aikana nähnyt. Tuolimiehet eivät myöskään näyttäneet kuljettaneen ketään loukkaantunutta. He etenivät vaeltajamassassa raivaten tietä yhtämittaisilla huudoilla. Samoin tekivät työmiehet, jotka kantoivat olallaan ehkä 10 metrin mittaisia olkavarren paksuisia bambunippuja tai kantajat, joiden niskassa ja harteilla oli vanhaan totuttuun tapaan bambukeppi, jonka molemmissa päissä keinui kymmeniä litroja juomavettä tai turistiryhmän reput.

Muutamaan otteeseen yllättävän nuoret kiinalaisparit pyysivät saada valokuvata meitä tai meidät yhdessä heidän kanssaan selfiekepin avulla. En vieläkään ymmärrä mitä niin erikoista he meissä näkivät, että ihan valokuvata halusivat.

Väkeä on niin paljon, että katsoessani vastapäistä vuoren seinämää näyttää, että siellä etenee päättymätön joukko ahkeroivia muurahaisia eriväriset huomioliivit päällään. Jono on paikoin katkeamaton ja ahtaassa solassa voi odottaa pakollinen mutta samalla armollinenkin pysähdys. Hiki virtaa, maisemien huikeus pitävät jalat liikkeessä. Kukaan ei hötkyile. Jaamme yhteistä maiseman ihmeellistä taikaa.

Kiinalainen vanha kulttuuri tietää:

Vuoret kavahtavat sinnikästä ja hidasta kiipeäjää.

Odotus Keltaisen vuoren kohtaamiseen on kihelmöivää

Palvelu Cheng Jin hotellissamme on pienintä piirtoa myöten loppuun asti hiottu. Tuntuu helpottavalta parin päivän täysummikkomeiningin jälkeen. Hetkessä muodollisuudet on suoritettu, meidät on viety suorastaan upeaan huoneeseemme, jossa blogin kirjoittajalle on oma eristetty nurkkauksensa pöytineen ja tuoleineen.

Palaamme karttaharjoituksiin aulan vastaanottoon. Vaivatta englantia puhuva naisvirkailija käy kartalta läpi huomisen päivämme kulun. Tuntuu, että hän lukee ajatuksemme ja huolenkin aiheet. Emme ehdi kysyä, kun hän jo vastaa! Suusta pulppuavat kellonajat, lähtöpisteeseen vievän bussin aikataulut ja hinnat, matkan kesto, Keltaisen vuoren vaellusreitti ja sen vaihtoehdot, köysiradat, ratamatkan kestot ja tietysti joka vaiheen hinnat. Vilkaistessaan meitä hän ei unohda kertoa, että eläkeläisille on tiettyjä alennuksia. Yli 70-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. "Se ei koske meitä, olemme vasta 65-vuotiaita!" huomautamme. Aamiainen alkaa kello 6 ja ensimmäinen bussi starttaa klo 6.30 ja sitten puolen tunnin välein. Virkailija vetää henkeä, hymyilee ja katsoo meihin; hän näkee, että meiltä ei menointoa puutu.

Noudatamme kiinalaista neuvoa:

Ennalta varautunut kärsii vähemmän vastoinkäymisistä. 

Tai vielä pontevammin:

Jollet suunnittele ennakolta, on seurauksena kaaos.

Koska emme ole kaaoksen ystäviä varsinkaan vieraassa toimintaympäristössä, käppäilemme vielä lähitienoolla etsimässä aamun yhteysbussiin lippuja myyvää luukkua. Luukulla puhutaan vain kiinaa. Toki virkailija tietää ulkonäkömme perusteella, minne aiomme suunnata. Hän tuulettaa Keltaisen vuoren kauniita pääsylippuja käsissään. Niitä ei voi ostaa edellisenä päivänä. Poistuessamme huomaamme, että luukulle johtaa tiukasti aidattu jonotusväylä, joka on kymmenien metrien mittainen. Nyt se on tyhjä mutta kaikki lienee aamulla toisin. Siis aikaisin liikkeelle.

Seuraamme myöhään iltapäivällä kadun vilinää hotellimme ikkunasta. "Hyväkuntoisilta näyttävät", Osmo kommentoi. Kaikki väki tuntuu tulevan vuorelta. Reput selässä ja useimmilla heiluu kädessä matkamuistotarkoituksessa ostettu / myyty puinen kävelykeppi. Siihen on kiinaksi kirjoitettu kaksi merkkiä, veikkaan keltainen ja vuori.

Lähdemme syömään. Vastaan ontuu nuorehko mies naama kärsimyksen irvistyksessä, otsalla helmeilevät hikikarpalot ja vaimo tallustaa vierellä kärsivän näköisesti. Diagnoosini on Compeed-laastarin puute. Nähtäväksi jää, miten raskas reissu on edessä. Varmaa on, että portaita tulee riittämään ja tungoksen tuskassa lääkitsee vain kärsivällisyys. Se saattaa maistua vähän kitkerältä meidän malttamattomille mielille.

Toivon, että tuleva odotettu kohtaaminen Keltaisen vuoren kanssa sisältää hyvin suunnitellun toteutumisen ohella yllätyksiä. Blogin kirjoittajalle ne antavat vauhtia.

Ei tarinaa ilman sattumaa.

Jinghshi Tongyan rohkaisee meitä matkaan:

Maailma on avoin rohkeille, varovaisen on vaikea ottaa askeltakaan.

Laadukasta bussikyytiä Tangkouhun

Tutkimme bussilippujamme, jotka ovat täysin kiinankielisiä. Nokkeluudella selvitämme, että istuinpaikkamme lienevät 12 ja 13, koska tuo numeroero on ainoa ero lipuissamme. Lippujen tekstissä esiintyvä toinen numero on 5. Se lienee laiturin numero.

Tapaamme bussiasemalla virkaa tekevän ja toimettomana istuvan poliisin. Kävelen maltillisesti häntä kohti. Hän nousee koppalakkinsa lippaa hieroen. Näytämme lippujamme. Levittelemme käsiämme. Mies jättää toimipaikkansa tuolin, ottaa muutaman askeleen ja viittaa vasemmalla olevaan halliin. Hän nostaa viisi sormea ja suusta pulpahtaa five. Hymyilemme, nyökytämme, xie xie. Salapoliisityömme tulos lähtölaiturin suhteen pitää yhtä poliisilla olevan tiedon kanssa. Tavarat turvatarkastuksen hihnalle. Tarkastava virkailija keskittyy teen juontiin ja laukkumme liukuvat odotussalin puolelle.

Odotushalli on siisti ja ilmastoitu. Toiletissa ovat ovelliset, katottomat karsinakyykkyvessat. Vuoronsa odottaja voi kyykkijöiden näkyvistä päistä päätellä, mikä karsina lienee vapaa. Ei ole syytä häveliäisyyteen. Ottihan aurinkokuningas Ludwig XIV vastaan vieraita perustarpeitaan tehdessään.
Siivooja pyörii joukossa työtyytyväisyys tipotiessään. Tarjolla on kuitenkin asiallisesti saippuaa ja vettä. Märin mutta puhtain käsin on hyvä palata odottelemaan.

Bussiin mennään kuin lentokentällä tarkastusportin kautta. Se on siunaukseksi meille. Emme joudu väärään bussiin. Linja-auto on ilmastoitu, siisti ja hieno. Jalkatilaa on kuin lentokoneen exit-paikoilla ja selustaa voi säätää.

Paikkamme 12 ja 13 ovatkin peräkkäisillä penkeillä. Kiinalainen suostuu vaihtamaan epäonneen viittaavan paikkani omaansa Osmon vieressä. Kiittelemme. Kohta mies kääntyy uudelleen puoleemme lippuineen. Ehdin jo ihmetellä, onko kiinalainen taikauskokin haihtunut. Siitä ei ollut kuitenkaan kysymys. Liput pitää vielä vaihtaa, että siirto on rehellisesti viety loppuun.

Linja-automatkan taso ja sujuvuus kertovat yhteiskunnan huimasta kohenemisesta Kiinassa. Olemme ainoat ulkomaalaiset. Takana istuva nuori mies esittää tavanomaiset ulkomaalaisille suunnatut kysymykset. Hän puhuu vallan hyvin vierasta kieltä. Matka joutuu hyviä teitä vajaassa neljässä tunnissa. Yksi pissatauko pidetään huoltoasemalla. Bussissa on miellyttävästi 24–26 astetta, ulkoilman lämpötila näyttää vaihtelevan 32 - 35 asteen välillä.

Ohitamme muutaman taajaman, jossa kohtaamme taas tyhjyyttä ammottavat pilvenpiirtäjät ja toimintansa lopettaneet pröystäilevät hallintorakennukset. Niiden mahtipontisia sisäänkäyntejä vartioivat isot sammaloituneet betoniset leijonat tai norsut ja haalean punaisiksi auringossa paistuneet riekaleiksi repeytyneet kiinalaiset lyhdyt. Moinen näky ei jätä kylmäksi. Ahdistaa järjetön rahan käyttö. Yhteiskunta on murroksessa. Maalta paetaan ja ajetaan väkeä suuriin kaupunkikeskuksiin.
Bussipysäkki Tangkoussa osuu ihan hotelliimme nurkalle. Luultavasti kaikki paikkakunnalle matkustavat suuntaavat Keltaiselle vuorelle. Alue täyttyy ravintoloista, eväs- ja varustekaupoista ja hotelleista.

Keltainen vuori, Huangshan, sijaitsee Kiinan Anhuin maakunnassa. Vuoristo on kuuluisa maisemistaan, vuoriston graniittihuipuista ja alueen tyypillisistä sateenvarjomännyistä, Pinus hwangshanensis- lajistaan.

Alue kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Vuoriston korkeimmat huiput ovat 1800 metrin tuntumassa. 77 huippua kohoaa yli 1000 metrin korkeuteen.

Vuoriston on hioutunut meren pohjasta mesotsoonisella maailmankaudella 100 miljoonaan vuotta sitten, kun meri hävisi maan kohotessa. Sen jälkeen jäätiköt muotoilivat vuoria kvartäärikaudella niille ominaiseen muotoon. Vuoristolle ominainen muoto on vuosisatoja puhutellut kuvataitelijoita ja runoilijoita. Maisemaelämykselle uskolliset kiinalaiset tussimaalarit tuntuvat rakastavan juuri tämän vuoriston näkymiä.

Aamun harmoniaa (tiistai 14.7.)

Herään Ranskan kansallispäivään ja Ruotsin prinsessa Victoriallekin lauletaan kohta happy birthday to you!

Lähden kuuden jälkeen aamukävelylle. Ilma on lämmin ja kostea. Kaskaat ovat jo avanneet äänensä. Lähimmän paviljongin ovat varanneet tänä aamuna joogaajat. Ohjaaja punaisissa vesiputouksen lailla poimuille laskeutuvissa housuissaan ohjaa naisryhmää matoillaan. Järvi lepää taustalla tyynenä. Vain pari äänetöntä soutajaa leikkaa peilimäistä pintaa.

Yksinäinen vanha mies lukee lehteä suurennuslasilla olkihattu päässään. Jatkan tuttua polkua. Valokuvaajat ovat jo asemissaan kameroineen. He selvästi ajattelevat, että aikainen lintu nappaa madon ja silloin kamerat käyvät lintu polttopisteessä. Kuvaajat ovat tainneet odottaa lintua jo tovin, koska monen paidan selkä on hiestä märkä. Yhdellä miehellä törröttää viuhka takataskussa. Siellä se ei paljon lievitä hikistä oloa. Huolehtivainen vaimo on varmaan laittanut sen miehen matkaan. Eihän valokuvatessa voi heilutella viuhkaa! Huolenpito puhuu rakkauden kieltä.

Seuraavalla paviljongilla yksinäinen vanhus tekee hitaita kyykkyharjoituksia keskittyneesti. Ihailen näitä kulttuurinsa vanhoja käytäntöjä kunnioittavia ihmisiä. Heille terveyden, omatoimisuuden ja toimintakyvyn ylläpito ei ole teoriaa. Se on jokapäiväinen elämän sisältö ja itsestäänselvyys; tapa olla olemassa, elää pitkään ja terveenä. Toki kyykkytaitoa tarvitaan kotoisilla WC käynneillä. Miksi harjoittaa jalkojen ponnistusvoimaa kuntosalilla, kun sen voi tehdä aamukasteessa heräävän luonnon helmassa.

Riippupajut liikkumattomina toistavat herkkää olemustaan veden aamu-usvaisesta peilistä. Olen pääsemättömissä näyn mieltä tyynnyttävästä olemuksesta. Mieleni lähestyy riippupajuriippuvuutta. Muutaman askeleen päässä yksinäinen kalastaja nappaa aamun auvoisen tuokion ja ehkä kalankin.

Myöhemmin, kun olen palannut hotelliin, TV:stä tulee mainos, jossa ihmeitä tekevällä teellä taistellaan lihavuutta vastaan. Lähikuvissa puristellaan miesten ja naisten vatsamakkaroita ja havainnekuvilla näytetään, miten rasvasolut valtaavat ihmisen vatsaontelon. Sitten nautitaan ihmeteetä ja rasvasolut sulavat kuin taikaiskusta. Laihtumaan onnistuneiden kuvia naytetään ennen ja jälkeen. Liikunnan ja ruokavalion merkityksestä ei hiiskuta mitään. Meille tuttu länsimainen poppakonstien ilosanoma on levinnyt seinän kokoisille TV-ruuduille Kiinaankin.

Palataan vielä runollisiin maisemiin. Näen eilisen taiji-opettajan ja -oppilaan taas varhain harjoitusten äärellä. Ylitän Ming dynastian aikaisen sillan. Nainen aniliinin punainen viuhka kädessään työntää pyörätuolissa pieneksi kutistunutta vanhusta veden äärelle. Hoitaja heiluttaa viuhkaa hauraan vanhuksen olon helpottamiseksi. Pysähdyn. Kun lähden jatkamaan matkaa, hoitaja heiluttaa viuhkaansa perääni ja hymyilee. Hän tietää tekevänsä arvokasta työtä. Nostan peukkuni pystyyn. Minulla on Helsinki Missioni, hänellä omansa.