tiistaina, huhtikuuta 25, 2006

Aamun hetki kullan kallis


Olen jo neljättä viikkoa Kiinassa. En ole vielä yhtenäkään aamuna ollut niin varhain liikkeellä, että olisin törmännyt taijin tai muun aamuvoimistelun harrastajiin. Tänään lähdin kaupungin aukiolle seitsemän jälkeen. Aamu-uniset ihmiset hakeutuivat työpaikoilleen ja nukkuvan näköiset pienet koululaiset roikkuivat isän tai äidin selkään nojaten raajat rentoina pyörän tarakalla.

Aukiolla ei ollut taijita. Siellä oli yksittäisiä aamuvoimistelijoita. Ikäisteni ihmisten taitolaji näytti olevan takaperin kävely. Edistyneimmät hölkkäsivät selkä edellä. Kävellessä läpsyteltiin kehon eri osia tai suoritettiin kasvojen kuivapesua. Jotkut kulkivat kädet sivulle ojennettuina kuin leikkisivät peruttavaa lentokonetta. Joillakin oli vinhasti pyörivät potkurit. Pään läpsyttelyllä ilmeisesti heräteltiin aivoja uuteen päivään. Yksi mies suoritti koko vartalon täristys- tai ravisteluhyppelyä. Arvelen sen tarkoituksena olleen sisäelinten, lähinnä maksan ja munuaisten herättelyn.

Valkopaitainen ja pukuun pukeutunut varttunut virkamies aloitti aamuvoimistelun. Hän taivutti päätään taakse ja eteen, taakse ja eteen kuin olisi arvioiden mitannut jotakin. Kohta näyttikin siltä kuin hän olisi tuliterällä Fiskarsin kirveelle kaatanut joulukuusta rivakoilla iskuilla. Ohjelma jatkui ja toi mieleen laulun: ”Kas metsämökin ikkuna, sielt´ tonttu ulos kurkistaa ja jänö laukkaa laputtaa ja oveen kolkuttaa...”

Notkeat nuoret naiset venyttelivät raajojaan aukion pylväitä ja kaiteita vasten kuin ballerinat. Kiskaisin kankeasti jalkani kaiteen alimmalle puolalle, että en näyttäisi niin joukkoon kuulumattomalta. Ohitseni takaperin hölkkäävä mies hymyili lämpimästi ja nosti kättään hyvän huomenen toivotukseksi. Myöhemmin hän hölkkäsi normaalisti. Takaperin liikkumisella lienee syvällinen merkitys. Aamu aloitetaan hyvästelemällä mennyt eilinen ja sitten käännytään avoimin mielin ottamaan vastaan edessä oleva uusi päivä.

Palatessani hotelliin tapahtui taas jotain, joka teki minut vakuuttuneeksi, että kaikki ei ole sattumaa. Kävelin aamuvilinässä ja sekunnin murto-osassa kohtasin kiinalaiset kasvot, jotka tunnistin väkijoukosta. Hänelle se oli helpompaa, koska olin ainoa ”poikkeava”. Nainen oli terveysaseman vastaanoton rouva. Pysähdyimme hämillämme hetkeksi, tein muutaman yläraajaliikkeen merkiksi, että olin ollut ”voimistelemassa”. Huiskautimme kättä ja toivotimme kielillämme toisillemme hyvää päivän jatkoa!

Vielä ihmeellisempi kohtaaminen tapahtui miljoonakaupunki Kunmingissä. Seisoskelimme ystäviemme kanssa kadulla ja Osmo osti uutta karttaa paperikaupasta. Yhtäkkiä vieressämme seisoo kuin taivaasta pudonneena kristitty ystävämme Lijiangista, pesofatiravintoloitsija He Wei Zheng. Hänkin seisoi huuli pyöreänä. On todella hyvin pieni todennäköisyys, että viiden miljoonan asukkaan kaupungissa törmäät lähes ainoaan tuntemaasi kiinalaiseen, joka hänkään ei siis ollut paikkakuntalainen. Ravintoloitsija oli bisneskoulutuksessa. Alalleen uskollisena hän ehdotti heti yhteistä lounasta. Pitelimme möyriviä vatsojamme ja kiitimme kohteliaasti. Lupasimme Lijiangiin palattuamme piipahtaa taas pesofatilla. Hän pyysi kilauttamaan, kun olemme tulossa.

Paperia paperin synnyinsijoilla





Oltuamme vajaan viikon ystävien kanssa maakuntamatkalla palasimme eilen Lijiangiin. Hotellissa olikin ollut ääretön huoli ja hätä "mystisestä" katoamisestamme. Peräämme oli soitettu Kunmingiin jne. Olimme kyllä yrittäneet kertoa vastaanoton tiskillä kahden hengen voimalla, että olemma poissa viitisen päivää, joten huonettamme ei tarvitse siivota ennen 25.4. Täällä on tapana vastata okay, okay, vaikka asia ei menisi perille. Niin nytkin. Olisi kerrossiivojalle pitänyt vääntää rautalangasta edellä mainittu viesti. Meitä läksytettiin kuin äiti kurittomia lapsiaan. Sitten lepyteltiin hedelmävadilla.

Niinpä tänään tunsimme istuvamme kuin kotiarestissa sviitissämme koko sen siivouksen ajan sylimikrot syleissä, päät nöyrästi painuksissa. Onneksi pyykkimme palauttanut poika oli yhtä hymyä, kun tapasi vanhan tutun pyykkipussia palauttaessaan. Olemme luvanneet jatkossa olla kiltisti ja informoida kaikkia hotellin munanpaistajaa myöten, jos viivymme yön yli poissa "kotoa".

Liukahdin kotiarestista vanhaan kaupunkiin. Menin paperintekoverstaalle. Siellä tehdään käsin kuuluisaa Dongba- paperia. Sen raaka-aine saadaan vain yli 2000 metrin korkeudessa kasvavan puun kuoresta. Koska olen ennenkin tehnyt käsin paperia, en ollut ihan pihalla, vaikka paperin valmistamo oli taivasalla. Muita turisteja ei sillä hetkellä ollut. Hyvää englantia puhuva nainen äkkäsi uteliaisuuteni ja kysyi heti haluanko tehdä oman paperini. Toki! Hän innostui ja sanoi, että yleensä turistit eivät halua toimia näin. Arvannette, että pidin pääni.

Raaka-aine oli likoamassa ja pehmiämässä isossa sammiossa. Sieltä paperin "juurta" otettiin ensin isoon huhmareeseen, jossa sitä hierretiin ja paukuteltiin pehmeämmäksi. Sitten raaka-aine siirrettiin veden kanssa "kirnuun" ja kirnuamista kesti noin kymmenisen minuuttia. Pehmeäksi muuttuva lilluva massa siirrettiin possujen ruokintakaukaloa muistuttavaan pitkänomaiseen puukouruun. Paperin valmistusmassa tuntui jo käsissä pumpulimaisen pehmeältä. Nostelin massaa "löylykauhalla" isossa sammiossa olevaan bambupohjaiseen seulaan. Seula oli mielestäni hyvin kaunis käsin tehty esine. Mestari tuli näyttämään miten massa läpsytellään tasaiseksi seulan pohjalle. Naisen kanssa nostimme seulan ja valutimme veden paperimassan joukosta. Tällä välin mestari oli hakenut siistin puulevyn, jota vasten seula kallistettiin ja paperimassani sekä seulan irtoava bambupohja voitiin painaa ja liika vesi puristaa bambulevyn läpi käsin pois. Reunat siistittiin irti bambuviirasta, joka nostettiin pois. Paperini oli nyt lautalevyllä valmiina vietäväksi kenolleen ottamaan aurinkoa, joka hiljalleen kuivattaisi paperin. Seuraava työväline olisi kaulin, jolla paperia ilmeisesti kuivuessa silitellään. Vielä liimattiin hillopurkin etiketti paperin yläpuolelle ja sain kirjoittaa siihen "Kaija". Päivä oli niin aurinkoinen, että paperin arveltiin valmistuvan iltaan mennessä.

Palaan vasta huomenna paperini äärelle, koska minulle ehdotettiin jo seuraavaa työvaihetta. Haluaisinko paperilleni Naxi- kulttuurin pictografisen kuvan. Näitä painolaattoja olin jo syrjäsilmällä tutkinut paperitehtaalla. Nuoret miehet kaivoivat ahkerasti laattojen pienen pienistä koloista niihin jäänyttä paperimassaa ja puhdistivat siis niitä käyttökuntoon. Vanhempi mies höyläsi isoa lankkua. Hänen kerrottiin alkavan kaivertaa uusia painomuotteja.

Voi olla, että tuon paperini neitseellisenä Suomeen ja siihen syntyy aikanaan "mestariteokseni", jos ylitän tyhjän paperin kammon.

Yön yli nukuttua palasin paperiverstaalle. Mestarini heiluttikin lihakirvestä ison lihakimpaleen pilkkomiseksi. Ystävällinen oppaani sai hänet keskeyttämään ruuan valmistelun ja pääsin omakätisesti irroittamaan paperini, jonka käsituntuma oli tietysti pieni suuri hetki. Silittelin sitä kuin vauvan päättä. Puuta vasten ollut puoli oli vähän karheampi kuin auringon puoli. Mestari vaikutti ammattiylpeältä ja halusi viimeistellä paperin kauniit epäsäännölliset reunat. Se tapahtui kaulimella ja pyöreällä kivellä.

Sain valita paperiin kaksi leimaa. halusin tietysti työpajan leiman ja toisen leiman, joka kertoo, että paperi on muisto Lijiangista. Kiittelin vuolaasti harvinaisen hyvää englantia puhuvaa opastani ja vilkutin mestarin pienelle lapselle, jolla vatsa jo kurni, kun täti vei isän lihakeiton tekopuuhista. Hyviä päiviä teille kaikille työpajaan! Saatamme vielä tavata...

Kivimetsää ja enkelin siipiä


Antoisan sukulaisvisiitin ja kylläisinä nukutun yön jälkeen Wang Liping ja Zhai Yingchang tulivat saattamaan meidät hotellistamme matkaan kohti kuuluisaa kivistä metsää. Metsä on reilun tunnin ajomatkan päässä Kunmingistä. Se on syntynyt 240 miljoonaa (!) vuotta sitten veden ja eroosion vaikutuksesta. Sunnuntaista johtuen paikalla oli lukemattomia kiinalaisia heti aamusta.

Oppaamme miss Liu oli hyvin kiinnostunut taustastamme. Mistä tulemme, miksi tulemme? Kerroimme tarinamme. Kohta ilmenikin, että neiti Liulla on ulkomaalainen poikaystävä Moskovassa. Heidän lempensä leimahti, kun neiti Liu tulkkasi tätä moskovalaista nuorta miestä tämän bisnesasioissa Kiinassa. 19-vuotias Liu on Naxi-naisia. Hän opiskelee turismia ja englannin kieltä yliopistossa, äiti on opettaja ja isä siis soittaa huilua ja kirjoittelee runoja. Liu rohkeni tunnustaa, että hän ei pidä ranskalaisista turistiryhmistä. He ovat koppavia ja hankalia. Ymmärsimme häntä. Hän kohensi itsetuntoamme kehumalle miehillemme, miten kauniit vaimot heillä onkaan! Ihoa kaunistava ja ryppyjä oikova runsas teen juonti on selvästi tuottamassa toivottua tulosta.

Kivinen metsä oli todella elämys. Massiiviset metsän puiden tapaan kohoavat erimuotoiset kivipaadet saivat näkemään mitä erilaisimpia muotoja, jotka ovat innoittaneet tietysti myös tarinan kertojia. Jossakin kivessä näkyi lohikäärmeen pää, toisessa oli onnettoman rakkauden kivettämä reppuselkäinen nuori nainen jne. Kauniisti hoidetut nurmikot ja lampi kivimetsän kehyksinä tarjosivat ainutkertaisen esteettisen luontokokemuksen.

Vapaaehtoisesti poikkesimme taidenäyttelyssä, jossa professori X (en muista nimeä) teki kalligrafiaa. Hän oli 70- vuotias ja hän oli harjoitellut kuusikymmentä vuotta. Miesten hermoja nypin, kun juutuin jälleen kalligrafian taikaan. En voinut erota intensiivisestä tunnelmasta, joka oli työssä, jossa oli kuvattuna vanha kiinalainen mies ihailemassa vastapuhjenneita kirsikkapuun kukkia. Niin runollista ja jonkun mielestä samalla niin kaupallista...Jostakin taiteilijankin on hankittava riisi kuppiinsa ja tussi siveltimeensä.

Vatsa täynnä mureaa ankkaa, kalaa, lukemattomia vihanneksia ja hedelmiä palasimme Kunmingin laajaan puistoon, joka oli aurinkoisen sunnuntain olohuoneena täyttynyt kaupunkilaisista. Puisto on esiintymishaluisten ja -taitoisten ihmisten paratiisi. Muutamien askelien välein puun alla oli pieni soittaja- tai laulajajoukko perinteisin tai kansanomaisin soittimin. Saimme seurata kerrassaan mainiota varttuneen miehen ja naisen kahden hengen laulunäytelmää, jossa lienee ollut kysymys jonkinlaisesta kosiskelutapahtumasta. Mies oli varmaankin Kiinan oopperan eläkkeellä oleva taiteilija, niin harkittuja olivat jokaiset ranteen ja pikkusormen pyöräytykset miehen luomista ilmeikkäistä silmäyksistä puhumattakaan.

Puiston terassilla tilasimme sekahedelmäteetä. Maku oli todella hedelmäinen, koska teekannu oli täynnä mansikoita, omenan ja päärynänlohkoja. Suureksi yllätykseksemme teen alkulähde oli tällä kertaa Liptonin pussitee, vähän hävetti Kiinan puolesta.

Ennen pään kallistamista tyynylle poikkesimme yömyssylle. Paikka oli jonkinlainen skottihenkinen yökerho. Musiikki jumputti tietysti niin, että tuskin omaa ääntään kuuli. Pyysimme, että sitä vähän hiljennettäisiin mutta tarjoilija torjui ehdotuksemme ja valitellen kertoi sietämättömän jumputuksen kuuluvan asiaan. Juomat viipyivät, koska tarjoilijatytöllä oli meille niin paljon kerrottavaa. Hän jätti meille kirjekuoren näköisen paperilapun. Hän osasi jonkin verran englantia. Ymmärtämistä vaikeutti musiikin melu ja tytön tapa viedä kämmen suun eteen puhuessaan. Muut klubille tulijat saapuivat joko yksin tai tyttö/poikaporukoissa. Olimme ainoat valmiit parit.

Pöytien lomassa liikkui valkeita enkeleitä komeat sulkasiivet selässään. Pöytämme numero oli 015. Onneksi ei 112. Hiljalleen selvisi paikan toimintamalli. Hämärässä tilassa tehdään havaintoja pöydissä olijoista ja paikalle saapujista. Kun syntyy jonkinlaisia värinöitä kirjoitetaan lappu, jonka enkeli toimittaa oikeaan pöytään. Onnellisessa tapauksessa enkeli palaa viestin kanssa ja kirjeenvaihto johtaa kohtaamiseen.

Emme ruvenneet värkkäämään kirjeitä, koska emme olisi osanneet kirjoittaa kiinaksi käykö neiti/herra täällä useinkin, olisi mukava jutella. Olimme tyytyväisiä valmiiseen pöytäseuraamme. Vaikka meitä toki vähän silmäiltiin ei enkeli poikennut posteineen pöytäämme ja niin lähdimme hyvässä järjestyksessä hotelliin. Ilta oli vasta nuori. Ennen aamu kolmea lienee enkeleille syntynyt työruuhkaa niin, että joutuivat nousemaan siivilleen.

Zhai Yingchangin siveltimestä Suomi luovasti ja perinteisesti


Sukuloimassa Kunmingissä


Kunming, miniämme kotikaupunki, on ikuisen kevään kaupunki. Kaupunki on sijainniltaan etelämpänä kuin Kairo tai Kanarian saaret. Se on Yunnanin maakunnan pääkaupunki, jossa asuu Suomen verran eli viitisen miljoonaa asukasta.

Mahojen mölinät verottivat vähän voimia aamupäivästä ja säästelimme niitä kävelemällä aurinkoisella kansainvälisellä kukkaexpo- alueella. Vuonna 1999 Kunmingissä oli iso hortonomian expo, jossa myös Suomi oli edustettuna. Nyt, luojan kiitos, Suomen lippu ei ollut enää alueensa salossa, koska alueella kökötti vain puinen korvaan purtu karhu ja orvon oloinen puuorava. Suhisevista koivuista, oravaisen sammalvuoteista tai edes rentun ruusuista ei näkynyt jälkeäkään.

Päivällinen Yangin kotona oli tietysti päivän kohokohta. Pöytä täyttyi noin kymmenestä eri ruokalajista. Isä hääräsi esiliina edessä pääkokkina. Ensimmäisenä tarjottiin mielikeittoani, jota lienee kypsytelty yli yön vuohen lihasta. Uusi herkullinen tuttavuus olivat friteeratut vuohenjuustotangot. Kaikkia vokattuja vihanneksia emme tunnistaneet. Ruuan lomassa kilisteltiin valkoisen juoman (”pontikka”) laseja.
Tädille, äidin siskolle, oli näytettävä heinäkuussa syntyväksi odotettavan lapsenlapsen ultraäänikuvat. Niiden näkeminen on aina yhtä häkellyttävän onnellinen kokemus. Samaan syssyyn me naiset hypistelimme Yangin äidin kutomia vauvan nuttuja. Vähän tuli meikäläiselle paineita!

Arvelimme jo, että jos vieraat nyt lähtisivät, pääsisi sukulaisperhe vetämään henkeä ja Euroopan sukulaiset nukkumaan kylläisen vatsansa viereen. Mutta silloin alkoi tapahtuma, jota en unohda. Koin kauniin kirjoituksen ja käden taitojen rakastajan täyttymyksen.

Ruokapöytä raivattiin tyhjäksi. Yangin isä kantoi kalligrafialaatikkonsa pöydälle. Nosti tussikiven pöydälle, kastoi kolme pensseliä ”vetäytymään” ja levitti paperin pöydälle. Olin jo ehtinyt vierailun aikana saada perheeltä lahjaksi kolme omaa pensseliä. Kädestä pitäen minulle oli opetettu oikeata otetta pensselistä.

Herra Zhai Yingchang istui pöydän ääreen. Hän keskittyi, katseli valkeaa tyhjää tilaa paperilla. Pensselin tuoksuva musta tussi piirtyi paksuna runkona paperiin ja päättyi pensselin pysähtyneeseen painumaan. Syntyi viivan pyöreä päätepiste. Sitten sivellin jatkoi matkaa uuden viivan myötä lopettaen kulkunsa kevyeen nostoon. Paperilla oli herkkä siveltimen karvojen loppua kohti kevenevä viivojen rivi. Lumoutuneena katsoin osaavan käden tanssittamaa sivellintä ja tussin hallittuja piirtoja valkealla paperilla.

Zhai Yingchang teki Kaijan merkin. Sitten hän ojensi minulle pensselin ja levitti puhtaan valkean paperin eteeni. ”Sinun vuorosi”. Asettelin sormiani siveltimelle kuin puhallinsoittimen aukoille. Tein rohkeasti ohjeiden mukaan: ensimmäinen veto, toinen veto... Sain kannustusta pöydän ääreltä ja merkki syntyi. Sitten oli aika käydä läpi merkin ”virheet”. Sormen kärjellä ja nivelvälillä mestari mittaili viivani paksuutta ja antoi kiinaksi opastavan palautteen. Merkki tutkittiin veto vedolta. Olin tehnyt ensimmäisen ”kalligrafian A:ni”.

Zhai Yingchang jatkoi vielä mestarin ottein näyttämällä kuinka Finland voidaan kirjoittaa kahdella erilaisella kalligrafiatyylillä. Toinen oli taiteellisen lennokas, vapaa ja toinen perinteinen, jota olen kuulakärkikynällä näkertänyt postikortteihin. Sain vielä perusohjeet 1 – 7, joiden perusteella opetellaan kalligrafian alkeita. Saimme selailla neljää raamatun kokoista kalligrafian käsikirjaa. Kirjoittamamme paperit käärittiin mukaani ja sujautin suomalaisen poronnahkaisen kirjanmerkin Yingchangin kalligrafiakirjan väliin muistoksi tästä upeasta tuokiosta.

Dalin pagodit