torstaina, huhtikuuta 13, 2006

Keittiön kautta herkulliselle aterialle (Baisha)

Temppelin sisäpiha

Värjäämön portilla

Omatoiminen turismi pulppuaa elämyksiä

Tavattuamme viehättävän Wendyn, kiinalaisen oppaamme vuodelta 2003, saimme häneltä vihjeen matkata n. 800 vuotta vanhan Lijiangin alkulähteille eli vanhan kaupungin 1000 vuotta vanhaan ”esiäitiin”, Shuhen kaupunkiin.

Lähdimme matkaan julkisella kuljetuksella ison marketin (katto kohdallaan ;=)) edestä pienoisbussilla. Sen toimintaperiaate on, että kun auton kahdeksan paikkaa ovat täynnä, lähdetään liikkeelle. Olimme seitsemäs ja kahdeksas. Pääsimme heti matkaan. Kiinalaiset istuivat puhumattomina. Vain yksi tupakka sauhusi. Matka alkoi pitkin Shangri-la avenueta, jossa on neljä kaistaa suuntaansa. Automme kuski lienee käynyt autokoulunsa ennen kuin kaistamerkintöjä ja leveitä teitä oli Kiinassa olemassakaan. Hänellä oli käsitys, että täytyy tähdätä auto niin, että kaistamerkintä osuu pyörien väliin. Hän oli taitava, pidimme kahta kaistaa koko matkan hallussamme.

Matkan edetessä lähelle kohdettamme auto pysähtyi ja naxipukuinen nainen katsoi lasin läpi meitä tiiviisti. Olimme ainoat, jotka maksoimme 30 rahaa / henkilö eli kolmen euron pääsymaksun. Matka jatkui. Matkustajia tiputeltiin matkan varrelle. He olivat selvästi menossa työtehtäviin. Ilmeet olivat niin vakavat ja alkaneen päivän haasteet tuntuivat askarruttavan. Matka eteni sutjakkaasti ja jo 15 minuutin kuluttua olimme Shuhen uudessa osassa. Matkan hinta oli 0,2 euroa kummaltakin.

Lähdimme aistit avoinna taivaltamaan. Aurinko paistoi, muutama poutapilvi souteli taivaalla ja kutitteli vuoria hereille. Kurkistin isosta portista sisään. Näin kaksi valtavaa vesisammiota ja naruilla liehuivat tutunnäköiset sinivalkeat liinat ja syvän siniset kangasmytyt. Olimme astuneet Bai- vähemmistökansan käsityö- ja värjäyspajaan.

Pyytämättä seisoi vieressämme mies, joka sujuvalla kiinan kielellä aloitti prosessin selostamisen. Sammion vieressä kasvoi mitättömän näköinen vihreälehtinen kasvi. Se oli syvän sinisen värin alkulähde. Kasvin katveessa oli ämpäri, jossa oli kasvin lehtipuuroa. En voi ymmärtää, että tavallisesta vihreästä voi tulla niin intensiivisen sininen väri. Toinen iso sammio oli täynnä tätä sinistä värjäysvettä. Toisessa oli huuhteluvesi.

Prosessi eteni ja pääsin ompelutyöntekijän neulan jäljille. Hänen tehtävänä oli pistellä pienin (3mm) harsimapistoin valkealle kankaalle kuviota ja sitten kiristää langalla kangas myttyyn. Tältä kohdin kangas jää sammiossa värjääntymättä eli valkeaksi. Opasmies demonstroi asian pyykkinarun äärellä riuhtaisemalla sinisestä mytystä harsimalangat auki ja sieltähän paljastui odotetusti värjääntymätön valkea kuvio. Batiikkityöt syntynevät samalla periaatteella.

Pihan täydeltä liehuvat sinivalkeat liinat ja siniset narulta seuraavalle poimuilevat ”avaamattomat” kankaat olivat tilataidetta parhaimmillaan. Pieni ostospaketti mukanamme kiitimme miestä, joka jo nosteli huuhtelusammiosta vettä valuvia kangaskasoja ja jatkoimme taivalta.

Nyt tulee aasinsilta. Sitä en voi välttää, koska seisoin sillalla, jossa aasit oleilivat ja odottivat miten kehittyy jutun juoni eli mihin suuntaan heitä aletaan kiskoa. Shuhe osoittautui mainioksi paikaksi. Vesi sen kanavissa oli huikaisevan kirkasta. Olisin voinut laskea pohjahiekan kiviä veden kuulauden läpi. Muutamien askelien välein virrassa oli asukkaiden juomien jääkaappi eli juomat uivat punotussa korissa, joka roikkui kaiteen yli.

Jatkoimme temppelille, jonka pihalla kukki yltäkylläisessä kauneudessa joko luumu- tai päärynäpuu. Temppeli sijaitsi kahden kirkasvetisen lammen kupeessa. Maisemassa olivat läsnä jälleen kaikki tanka- tai haikurunon ainekset.

Päiväretkemme jatkui seuraavaan kylään Baishaan. Olimme kulkeneet tasatahtia ranskalaisen pariskunnan kanssa, joka oli vuokrannut polkupyörät ja oppaan. Heillä tuntui olevan kanssamme sama ohjelma. Siis apostolin kyydillä heidän pyöriensä perään. Kävelimme hehkuvan auringon paisteessa vajaan tunnin. Pääturistikohteemme olivat kylän temppelin Ming-dynastin aikaiset freskot. Niitä ei ihmeemmin mainostettu ja kyselimmekin freskojen perään sekä eurooppalaisilta turisteilta että paikallisilta. Lopulta päädyimme freskojen äärelle ilmeisesti temppelin puutarhurin takaoven kautta.

Palasimme nälän saattelemina takaisin kylän keskustaan. Ohitin muutaman kerran ilmeisen lääkärin vastaanoton. Ikkunattomassa huoneessa istui kaksi potilasta tiputuksessa. Kun palasin, samoilla tuoleilla istui terveenoloisia ihmisiä tupakalla ja tohtori itse kauhoi puikoilla ruokaa työpöytänsä äärellä.

Tunnistin oman tilani. Nyt syömään. Valitsimme paikallisen kansanruokalan emmekä kadu! Ateriointi alkoi ruokalan keittiöstä emännän opastuksella. Hän esitteli tuoreet vihanneksensa, pienen piirtelyn jälkeen löytyi myös tiskin alta kananmunia. Emännällä oli selvä näkemys, mitä raaka-aineita otamme käyttöön ja siinä vaiheessa vielä arvelimme tilanneemme vihanneskeittoa, johon tulee tomaattia, kurkkua, sieniä ja munaa.

Istuimme alas talon edustan ainoaan pöytään. Mies kiidätti vihreää teetä, tytär toi lautasellisen mansikoita. Täällä mansikat ovat kotoisen kokoisia ja suonenjokelaisen yöttömän yön makeita poiketen täten kumisista espanjalaisista mansikan näköistuotteesta.
Wokkipannun tirinä kantautui keittiöstä. Mainiota kasvis-munaruokaa ilmestyi pöytään lautanen toisensa jälkeen. Ennen tätä tytär oli käynyt haistattamassa meillä voimakasta mausteseosta ja odotti kannanottoamme sen käytöstä ateriamme mausteeksi. Siitä vaan, oli mielipiteemme.

Mitään keittoon viittaavaa ei tullut, kuten luulimme tilanneemme. Kotvan kuluttua aurinkoinen emäntä vinkkasi keittiön ovelta vihreä vihannesnippu käsissään ja kysyi laitetaanko vielä sopat? Puistimme päätä, koska nälkä alkoi haihtua. Emäntä tarjoutui ottamaan meistä valokuvan. Hetken kuluttua hän esitteli taas ovella minulle outoa nyppypintaista vihannesta ja tuumi, että jos kuitenkin vielä yksi pieni ruokalaji. Olimme onnellisia, kylläisiä ja vain kuusi euroa köyhempiä lähtiessämme talsimaan takaisin Shuhen kylään.