Kun ihminen päättää...

Kello on n. puoli kolme aamuyöstä. En voi nukkua. Katsoin illalla TV:stä dokumentin Kiinan elämän menosta. Murehdin niitä kohta 20 miljoonaa kiinalaista poikamiestä ja peräkamarin tai pikemminkin maaseudun kuokanvarren poikaa, jotka eivät koskaan löydä vaimoa. Kiinan yhden lapsen politiikka on johtanut tähän. Tyttölapsia on abortoitu ja hylätty, koska poikalapsi on ollut ikääntyvien vanhempiensa ainoa sosiaaliturva. Kun ihminen "viisaudessaan" tekee yhteiskunnallisia päätöksiä, on perspektiivi usein varsin lyhytnäköinen. Toisaalta nyt tyttöjä ryöstetään naimamarkkinoille, joilla heidän ihmisarvonsa on olematon. Dokumentin nuori nainen kertoi olonsa olevan "tyhjä", kun hänet lopulta oli ryöstön, raiskauksen ja muun epäinhimillisen kohtelun jälkeen palautettu perheensä luo. Hän oli yrittänyt itsemurhaa viiltelemällä itseään ja hyönteismyrkyllä. Kriisiapua ei hänelle ole järjestetty. Toivo paremmasta on ainoa kantava voima. Toinen vaihtoehto, joka dokumentissa toistuu, on ajatus, että on vain elettävä eteenpäin.

Koulutusta saaneet naiset omaksuvat ja ihannoivat länsimaista elämän menoa. Sinkkuus on kovassa kurssissa. Pitkäkestoisen parisuhteen, perheonnen ja rakkauden sijasta panostetaan uraan ja ohikiitäviin elämyksiin.

Kun puhuin poikani häissä Kiinassa 2003, aloitin lauseella: suomalaisessa iskelmässä kysytään, kuka keksi rakkauden? Totesin, että rakkaus ei ole keksintö. Nyt alan jo epäillä, että onko rakkaus sittenkin ollut keksintö, jonka ohi aika on rientänyt ja tilalle on tullut raha ja sen mukana tuoma ostovoima elämyksiin ja vaihtuviin ihmissuhteisiin.

Japanissa sietämättömän yhteiskunnallisen kilpailun nuoret uhrimiehet ryhtyvät hikikomoreiksi l. sikäläisiksi peräkamarin pojiksi ihan vapaaehtoisesti. Äidit ruokkivat heidät ja isät häpeävät. Heitäkin on jo pari miljoonaa.

Suomalaisessa naistenlehdessä julkkisäiti kertoo, miten hän ollessaan vauvan kanssa vuoden kotona "aivan tunsi, miten hänen harmaat aivosolunsa rapisivat kuihtuessaan..." Sanoisin, että mielikuvituksen puutetta! Pienten lasten äidit tuntuvat olevan Suomessakin vankilassa, vaikka kekseliäs ihminen on kehittänyt monia tapoja murtaa tätä yksinäisyyden kehää. Vauvan monitoimivaunutkin painavat vähemmän kuin kaksi ämpärillistä vettä, jota esiäitimme kantoivat avannosta vauvansa pesuvedeksi. Kaupungeissa on vauvabio, jossa äideille näytetään hauskoja ihmissuhdekomedioita ja samalla äiti voi imettää vauvaa tai vain antaa vauvan tuhista elokuvateatterin hämärässä. Ilmaiset kirjastot tarjoavat monipuolisia palveluja ja internetin kautta voi kommunikoida yöpaitasillaan kohtalotoverien kanssa. Kännykkä on aina käden ulottuvilla. Aamupäivän kahvilat täyttyvät äideistä vauvoineen. Hyvä näin!

Äidin "oma elämä" tuntuu kuitenkin olevan jossain muualla kuin vauvan tai lapsen luona. Toki ymmärrän äitien tarpeet aikuiskontakteihin, että harmaat aivosolut eivät kuuluvasti varise ;-)Siihen nykyaika tarjoaa kuitenkin paremmat mahdollisuudet kuin milloinkaan aiemmin. Mikähän on ihmisen ikuisen kaipuun syy? Tuomas Nevanlinna toteaa NYT-liitteessa pohtiessaan Jukka Relanderin kanssa elämän raskautta, että "ihminen on olento, jolta puuttu jotakin senkin jälkeen, kun hän on eläimellisesti katsoen saavuttanut kaiken. Juuri tämä Puuttuva Osa ja sen perässä juokseminen tekee elämästä raskasta."

Eilen join kahvilassa latte kahvia. Kupillinen maksoi 3.5 euroa. Kiinalainen poikamies osti markkinoilta 2 eurolla takin, saadakseen osakseen positiivista huomiota kylällä pidettävissä häissä, jos sinne sattuisi eksymään joku naimaton nuori nainen. Ei sattunut. Takkiin meni perheen 2 viikon palkka.

Kello lähenee neljää. Kiinan poikamiehet ovat jo tovin kuokkineet peltotilkkujaan. Jossain syntyy pieni tyttö ja poika. Olkoon heidän elämänsä onnen mahdollisuudet hyvät!