Riitta Kakko huokuu lämpöä ja rakkautta
Saimme Lijiangissa kuulla Riitta Kakosta, joka on ollut käynnistämässä ja työskentelee Ninglangin Sinitaivaan orpokodissa. Niinpä saimme kutsun hänen vieraakseen orpokotiin. Kahden kuukauden tauon jälkeen maistui Riitan leipoma omenatorttu ja Pauligin kahvi!
Myös orpokodin ruoka oli monipuolista ja maukasta.
Vierailu synnyttikin sellaisen tapahtumien ketjun paikallisten ihmisten hyväksi työskentelevien verkostossa, että palasimme orpokodista monta kokemusta ja elämystä rikkaampina.
Sain myös tutustua 5- vuotiaaseen Yang Ning San kummipoikaani (kuvassa kanssani), jonka ponnistelua reippaaksi pojaksi ja isoksi mieheksi voin tukea. Hän on tullut orpokotiin, koska hänen äitinsä on kuollut ja isä sairastunut psyykkisesti.
Orpokodissa on yli 50 lasta. Tällä hetkellä suurin osa on poikia. Lapset ovat tulleet paikallisten viranomaisten tietojen kautta yleensä korkealta vuoriston alkeellisista oloista, joissa heidän vanhempansa ovat kuolleet sairauksiin, maanvyörymiin, itsemurhiin jne.
Osa lapsista käy kylän koulua ja pienimmät opiskelevat orpokodin omassa lastentarhassa. Nuorin on viisivuotias ja vanhin 14-vuotias. Lapset muodostavat kahdeksan lapsen ”perheitä”, joilla on omat vanhempansa orpokodissa. Orpokodilla on oma minibussi, jolla lapsia kyyditään kouluun ja heille viedään lounas orpokodin keittiöstä kouluun.
Orpokodin suurin tulonlähde ovat lasten kummit ympäri maailmaa, jotka maksavat kuukausittain 20-30 euron verran tukea lasten auttamiseksi. Luvassa on, että Kiinan valtio alkaisi maksaa 100 yania (n. 10 euroa) jokaiselle lapselle kuukaudessa.
Saapuessamme tunnelma oli täynnä lasten spontaania iloa ja riemua! Heti erottui joukosta pieni tyttö, jolla tuntui olevan sammumaton aikuisen läheisyyden nälkä. Hän tarttui empimättä käteen ja otti heti selvää nimistämme ja toivotti vieraille kaikkea hyvää vierailun aikana ja kutsui meidät tutustumaan omaan huoneeseensa. Siellä hän halusi näyttää suuren aarteensa. Hänellä oli elämänsä ensimmäinen hame kaapissa. Tyttö puhui vuolaasti, vaikka meillä ei yhteistä kieltä ollutkaan. Hän oli vilkas kuin elohopea ja putkahti aina heti liepeille, kun näki meidän liikkuvan pihapiirissä.
Koska olemme lääkäreitä, olimme luvanneet auttaa lääketieteellisesti, jos voimme. Niinpä pidimme vastaanottoa orpokodissa ja myös kylällä, jossa on aloittanut työskentelyn australialainen sairaanhoitaja Linda. Hänen tavoitteenaan on naisten kouluttaminen terveyden edistämisen ja ylläpitämisen perusasioissa kuten hygienia ja ravitsemus.
Oli varsin koskettavaa tajuta, miten tuskallista lääkärillekin on, kun vaivan takana oleva diagnoosi on selvä, mutta seuraavassa lauseessa kuulee, että potilas (ei siis orpokodin asukas, vaan esim. kylän nuori opiskelija) tulee erittäin köyhistä oloista. Hänellä ei olisi varaa lääkkeisiin tai tarvittavia lääkkeitä ei ylipäätään ole saatavissa. Näin oli esimerkiksi 18-vuotiaan nuoren opiskelijatytön laita, jolla oli puhjennut ilmeinen nuoruusiän reuma. Lonkka oli niin kipeä, että hän vääntelehtien pystyi tuskin istumaan ja kipujen takia hän oli ollut jo viikkoja pois koulusta. Hänellekin voimme antaa vain ”laastariksi” tulehduskipulääkitystä. Suomessa hän olisi ohjautunut pikimmiten lasten- ja nuorten reumatologin luo saamaan moderneja lääkkeitä reuman tulehdusprosessin sammuttamiseksi ja häntä olisi koko loppu elämän hoidettu vähintäänkin reumatologin ohjeiden mukaan ja säännöllisin kontrollein.
Toisella nuorehkolla miehellä on ilmeinen sydämen kammioiden väliseinän reikä. Se tulisi ennemmin tai myöhemmin vaatimaan sydänkirurgista toimenpidettä, johon hänellä ei koskaan olisi varaa. Hän kärsi nyt jo tavallista herkemmästä hengästymisestä.
Ehkä vähän yllätyksellistä oli todeta, että vastaanotollamme käyneistä nuorista aikuisista useammalla oli selviä opiskelupaineiden aiheuttamia stressioireita kuten ärtyneen suoliston oireilua, jännitysniska vaivoja ja päänsärkyä. Suorituspaineet ja taistelu opiskelun jatkopaikoista ovat tavallista arkea täälläkin.
Paikkakunnalla on myös kanadalainen naisopettaja Ruth, joka opettaa nuorille eteenpäin pyrkiville englannin kieltä parantaakseen heidän mahdollisuuksiaan päästä yliopistoon lukemaan englannin kieltä. Sen kielen taitajia täällä ei todellakaan ole! Koko kylässä paikallisista totesin marketin kassalla olevan nuoren miehen osaavan useampia lauseita englantia. Tosin on nöyrästi myönnettävä, että kiinan kielen taitoni on yhtä surkea kuin kaksi kuukautta sitten tänne saapuessani.
Vierailimme myös paikallisessa sairaalassa. Kukaan lääkäreistä ei puhunut englantia. Olosuhteet vaikuttivat varsin vaatimattomilta ja ankeilta. Ihmiset sen sijaan ovat kautta linjan olleet täällä varsin ystävällisiä, kohteliaita ja hyväkäytöksisiä ja saamansa ”avun” suhteen äärettömän kiitollisia.
Tuli kyllä sellainen tunne, että Suomen terveyskeskusten odotushuoneissa voisi pyöriä videolla maailmankuvaa avartava realiteettiterapiavideo: ”Jos olisit syntynyt Kiinan maaseudulle...” Ehkä ihan jokaista toissapäivänä ilmestynyttä näppylää ei tarvitsisi tulla näyttämään ja saamastaan nykyaikaisesta tutkimuksesta ja hoidosta voisi tuntea ja osoittaa aitoa kiitollisuutta...ehkä.
