lauantaina, huhtikuuta 08, 2006

Teen taikaa ja villiä menoa

Kotimaassa luin, että valkea tee on sitä kallisarvoisinta, hienointa teetä. Pari päivää sitten tilasimme Kauniin joen- kaupungissa (Lijinag) virtaavan kanavan äärellä lumivalkoista ja punavalkoista teetä. Petyimme. Lyhyt luonnehdintani: karkeaa jäkälää iso tuppo veden pinnalla, teen maku kuin poron kusemaa.

Vihreä tee on todella elämän eliksiiri monestakin syystä:

1. sitä voi juoda aina, kuljettaa mukana pienessä purkissa, jossa on siivilä lehtien pitämiseksi purkissa siitä hörppiessä
2. se sammuttaa maustetun ruuan poltteen
3. se on karkottanut (lähes) kokonaan ”viinan himon”
4. aterian jälkeen ei todellakaan kaipaa kahvia, grappasta puhumattakaan
5. keitetty vesi on turvallisin juoma turistille ja sitähän teehen lisätään koko ajan
6. se rauhoittaa levottoman länsimaisen mielen
7. aina voi poiketa lasilliselle tai kipposelle vihreää teetä, johon lisätään vettä kunnes poistut kadun vilinään. Koko lysti maksaa 50 senttiä.

Tänään tunsin pientä vatsan nipistelyä nautittuani paikallista baba-leipää vihreän teen kanssa. Leipä on voi- ja pullataikinan yhdistelmä. Leipä voi olla sisältä makea tai siinä voi olla esim. sipulia. Leivän voit ostaa kojusta kadun varresta pikkunälkään.

Nipistely jatkui vatsassa, kun menimme Mu-suvun 1600-luvun tietämissä rakennettuun upeaan rakennuskompleksiin. Ajauduimme hämärään huoneeseen, jossa tarjoiltiin teetä vähän uuvahtaneille turisteille. Naxi-heimon nuori nainen puhui englantia. Pyysin teetä, joka parantaisi vatsani väänteet. Hetkeäkään epäröimättä hän kiirehti hakemaan pienen kannullisen Mu-suvun puutarhurin teetä. Tämä oli tarjonnut sitä tyttärensä (ilmeisesti murrosikäisen naiseksi tulemisen) vatsan väänteisiin. Tee oli nimetty sen jälkeen ladies' tea. Hörppäilin teetä monta kipollista ja kohta jo tunsin oloni kohenevan. Tietysti tuokio päättyi siihen, että ostin purkillisen tätä ”naisten teetä” tulevien keski-ikäisen naisen vatsan väänteiden varalle.

Runsas teen litkiminen panee toki munuaiset töihin. Lijiangin vanhan kaupungin ravintoloissa ei ole asiakasvessoja ja kannattaa siis poiketa yleiseen vessaan kadun varrella. Muistin edelliseltä Kiinan käynniltä, että Lijiangin katutoiletti oli varsin ”ylellinen”. Maksoin hienon tiskin takana istuneelle naiselle 5 senttiä.

Ovissa oli koppien koodit, joita en huomannut. Valittavana olisi ollut pönttö- tai lattiamalli. Menin siis vessaan, joka on erittäin hygieeninen. Siinä sitä kökötin lattian pinnassa. Yhtäkkiä tajusin, että nyt näen lähellä lattian rajaa seinällä jotain, jolle mikään vessa maailmassa ei ole vetänyt vertoja. Televisioruutu, jossa oli menossa laadukas luonto-ohjelma! Sen äkättyäni olisin voinut viipyä ”asioimassa” pitempäänkin. Kiina siis panostaa vessapaperin sijaan sivistävään informaatioon vessakäynnin aikana. Pyöriköhän eri kopeissa eri ohjelma? Se täytyy vielä testata. Miesten puolella oli sama meininki myös pisuaarin edessä.
Olen hämmästellyt leikki-ikäisten lasten kiltteyttä. Sekin on saanut jo selitystä. Heti aamiaisbuffet- tilanteessa aamuäreä äiti raivosi pienelle pojalleen, joka häiritsi äidin ruuan keruuta. Poika puhkesi sydäntä särkevään itkuun. Palkkana oli pieni läpsäys pyllylle. Sittemmin poika pani ruokapöydässä ranttaliksi. Hänen edessään oli kaksi kipollista riisipitoista ruokaa. Niihin hän ei juuri kajonnut. Sen sijaan suolakuppi tyhjeni ja kieri pöydällä, kaikki hammastikut oli kohta kumottu pöydälle sikin sokin. Vastapäätä reilun vuoden ikäinen tyttövauva treenasi toden teolla syömäpuikoilla ateriointia kämmenotteella ja sai kun saikin vihreän vihanneksen suuhunsa.

Lijiangin vanhan kaupungin pääkujalla taas isoäiti huutaen läksytti takin helmassa pyörivää ehkä neljävuotiasta poikaa. Raivoamisen päätteeksi alkoi piiskaaminen pepulle ensin housut jalassa ja sitten paljaalle pikku pyllylle. Nainai(=isoäiti)mieleni mureni ja sydäntäni särki. Näin sitä eletään kasvatusideologiassa täällä eurooppalaista1950-lukua. Joka piiskaa säästää, se lastaan vihaa mentaliteetti jyrää vielä. Toki olen nähnyt paljon hellittelyä ja rakkaudenlirkutuksiakin, josta pienet kiinalaiset tulevat osallisiksi. He lähes asuvat jonkun sylissä tai selässä.

Nousimme tänään vanhan kaupungin kattojen ylle. Kiipeilyn lomassa istahdimme puun katveeseen. Osmo avasi tietokoneensa kivipöydälle, jonka ääressä kökötimme. Samassa käveli iäkäs kiinalaismies mitään sanomatta hänen olkansa taa, kohta heitä oli kaksi, kolme. He saivat nähdä kuvia Shangain yöstä. Näytimme myös muutamia kuvia Suomesta. Yhdessä merenrantakuvassa esiintyi nuorin aikuinen tyttäreni bikineissä. Vanhat miehet alkoivat hymyillä ja osoittelivat minua. Arvannette, että en korjannut erhettä!

Illalla oli vanhassa kaupungissa hurja meno ja villi meininki. Kansa tanssi keskusaukiolla tulen lähettyvillä. Ilo oli vallatonta, kun vanhojen rakennusten toisen kerroksen ikkunoissa roikkui nuoria ja kadulla oli toinen ryhmä nuoria ja he lauloivat kilpaa sydämensä kyllyydestä. Kukaan ei näyttänyt olevan humalassa, vaikka kaikki olivat riehakkaalla tuulella. Syömäpuikoilla lyötiin tahtia ja välillä nokittiin ruokapala suuhun. Kiinalaisissa on jotain aivan heille ominaista valloittavaa iloisuutta ja välittömyyttä. Ihmiset hymyilevät herkästi tuntemattomillekin. Suotta ei kiinalainen viisaus totea: ”Hymy kaunistaa kasvosi”.

Ilta oli jo pimeä. Punaiset lyhdyt hehkuivat kaikkialla. Nyt sytyteltiin toiveiden kynttilöitä. Tietysti halusin laittaa lumpeenkukan muotoisen kelluvan kynttilän matkaamaan alas virtaa. Valitsin vaalean sinisen kukan, sen keskellä paloin punainen kynttilä. Se lipui määrätietoisesti kohti läheistä siltaa ja katosi sen alle toiveeni mukanaan.

Mustan Lohikäärmeen Lampi

Harmoniaa ja onnellisuutta ihmisille

Maistuis varmaan sullekin!

Puistossa oleilua

Eilisaamu valkeni aurinkoisena. Raotin verhoa ja lapset kipittivätkin jo koulun portista. Porttivahdille heilautettiin tuttavallisesti kättä. Suurin osa lapsista saapui portille vanhempien tai isovanhempien selässä. Myöhemmin kaupungilla näin, että vanhempien tai isovanhempien kantokykyluokan käydessä riittämättömäksi lapset huristelevat bussilla kouluun.

Lähdimme kohti Mustan lohikäärmelammen puistoa ( The Black Dragon Pool Park). Portilla ilmeni, että jos olisin alle 1,2 metrin mittainen (lapsi), pääsisin ilmaiseksi. Mittakeppiä en portin tuntumassa havainnut. Nyt tuli pulittaa turistihinta, peräti 6 euroa ja liitännäismaksu ylipäätään mm. vanhan kaupungin mukulakivien kuluttamisesta 4 euroa. Anoimme kausikorttia. Yksiselitteinen vastaus: mei you=ei ole. Maksoimme kiltisti. Myöhemmin laajaa puistoa kierrellessämme havaitsimme, että puistoon päässee ihan ilmaiseksi, kun ei pyri pääportin kautta. Tulee nähtäväksi millainen omatunto meillä on! Kaikki on suhteellista: Huittisten vanhan pappilan navetanylisten taidenäyttelyyn, jossa oli suosikkitaitelijani Osmo Rauhalan näyttely, esillä oli alle 10 teosta, maksoi muistaakseni 7 euroa. Siitä huolimatta Wanhan pappilan pito ei kannattanut.

Puiston harmonia ympäröi meidät välittömästi. Pääpolun alkuvaiheessa pysähdyimme taitelijan työpajalle. Kaikille lienevät tuttuja taitavat ”taidetta ilman käsiä”- kortit. Nyt oli kyseessä taidetta kämmen- ja kyynärvarren syrjällä. Mies taputteli ruskehtavaa tussia paperille kämmensyrjällä ja sai aikaiseksi komeita vuoria, jotka nousivat utuisesta laaksosta. Nyökyttelimme innostavasti.

Viivähdimme yksiselitteisen hurmaavassa maisemassa, jossa lammen poikki kaartuu valkea kaarisilta. Keskellä lampea on kiinalainen ”huvimaja”, riippupajut taipuvat lammen veteen ja kaukana häämöttää lumipeitteinen vuori. Korvia huumaa lintujen päättymätön sirkutus.

Nousimme portaat Ming- dynastian aikaiseen buddhalaisluostarin rakennukseen. Lähellä ovea ihmettelin kettingeissä roikkuvia satoja lukkoja. Sisällä katselimme opastettuna taidokkaita lasikaiverrusruukkuja. Ne olivat kaupan. Opastyttö ymmärsi turistin ongelman. Hän otti maljakon pakkauslaatikon, asetti sen lattialle ja alkoi polkea laatikon päällä. Jos ostaisi maljakon, ei tarvitse pelätä sen särkyvän kuljetuksen aikana.

Siirryimme yläkertaan. Lukkojen arvoitus aukeni. Nyt oli tilaisuus lahjoitukseen luostarirakennuksen ylläpitämiseksi. Piti keksiä mitä haluaa toivottaa ihmiskunnalle. Miettimättä tässä ympäristössä oli selvää, että se olisi harmoniaa ja onnellisuutta. Samassa jo istunkin kaiverruskone kädessä lukon ääressä kaivertamassa ”Harmony – happiness”- tekstiä lukon pintaan. Teksti syrjään vielä omat nimet. Opas kaiversi lukon toiselle pinnalle toivotuksen meille: ”Olkoon onni mukananne jokaisena päivänä”.

Koitti hetki puhua lahjoituksesta. Vihko, johon toivotuksemme oli kirjattu allekirjoituksin oli täynnä satoja nimiä ja lahjoitussummia. Annoimme omamme. Arvelimme oppaan liittävän summan perään muutaman nollan. Niin suuria olivat edeltäjiemme lahjoitukset. Tyytyväisyys oli molemminpuolista. Riensimme yhdessä liittämään ja lukitsemaan lukkomme satojen lukkojen ketjuun. Tunsimme kuuluvamme johonkin ihmisiä yhdistävään ja hyvyyden leviämistä edistävään ketjuun.

Oleilimme puistossa nelisen tuntia. Ihmisiä oli todella vähän. Linnut visersivät, aurinko paistoi, pajut nuokkuivat kuvajaistaan vedessä peilaten. Asetuimme lueskelemaan. Paratiisimaiseen tunnelmaan sopi hyvin kirja, jota luen: Anthony De Mello: ”Havahtuminen”. Olin kohdassa, jossa pohditaan onko elämää kuoleman jälkeen. Viisaasti kirjailija havahduttaa miettimään, onko minulla elämää ennen kuolemaa?

Oikaisin penkille. Raukeuden läpi kuului yhtäkkiä vilkkaita elämän ääniä. Takana olevaan rakennukseen tultiin ilmeisesti ruokatauolle. Univormumaiseen työasuun pukeutunut mies kiinnostui alkuperästämme. Syötyään lounaansa hän asettui viereemme kivisen pöydän äärelle mukanaan pullollinen vettä ja kalligrafiapensseli. Havahduin hetkessä! Riensin pöydän äärelle istumaan miestä vastapäätä. Mykkänä katselin, kun tämä mies tanssitti vesipensseliään kivilaatalla. Syntyi kauniita vetoja, jotka päättyivät hentoon pensselin noston synnyttämään viivaan. Pääsin kyselytulvani alkuun, kun muu työväki huusi miehelle, että töihin, töihin! Mies nousi pulloineen ja pensseleineen. Hän ehti tehdä kaksi merkkiä. Jäin tuijottamaan pöytää, josta auringon lämpö hetkessä haihdutti merkit. Olin tavannut carpe diem- ihmisen. Hän ehti sanoa eleettömästi, että aina kun on hetki, hän tekee muutaman kalligrafiamerkin...

Vaeltelimme puistossa. Katselin ohimennen sopivia pirtanauhan kutomiseen tarvittavia kiinnittämisoksia. Niitä oli. Pysähtelimme istumaan pajujen katveeseen asetetuille penkeille. Olimme ajatuksissamme, katselimme vettä. Tunsin, että olin jo kokenut sitä, jonka takia matkustin Lijiangiin.

Poistuttuamme puistosta havahduimme nälkään. Hakeuduimme siistin näköiseen ruokalaan. Pöydän ääressä hääräsi runsaasti henkilökuntaa. Juuri kukaan ei osannut englantia, vaikka edellinen haki aina astetta ylemmän pomonsa. Saimme ruoka-annosten kuvakirjan. Halusimme kanakeittoa. Selvä se. Ei sentään kahta, lausahti tarjoilijatyttö ja vei käden naurahtavalle suulleen. Lopulta joku sanoi: it is big! Ymmärsimme ja tyydyimme yhteen keittoon. Odotellessa näin, kuinka keittomme nostettiin noin metrin korkuisesta isosta padasta.

Annospata kauhoineen tuli pöytään. Nälkä kurnahti vatsassa. Hämmensimme keittoa ja lähes ensimmäisenä sattumana sieltä osui kauhaan kalkkunan kokoisen linnun jalka kynsineen päivineen. Nälkäni vaimeni. Söimme keiton maukasta lientä ja pienempiä sattumia. Keiton painikkeeksi olimme kuvakirjasta tilanneet pieniä leipäpyöryköitä. Ne osoittautuivat kinuskikastikkeeseen kastettaviksi friteeratuiksi ja ei-friteeratuiksi pulliksi. Siinä tuli makeaa mahan täydeltä.

Elämysrikas puistomatka vaati kunnon iltapäivänokoset. Illalla sitten maistelimmekin mainiota ja vähän tulista setsuanilaista keittiötä. Tilasimme jänistä kanan sijasta.