Kierrätysvettä

Koukussa nauhoihin













Kierrätysvettä

Tapasimme eilen sovitusti Lijiangissa Riitan, joka työskentelee kiinalaisessa orpokodissa noin kolmen ja puolen tunnin bussimatkan päässä täältä Ninglangissa. Ensi viikon lopulla menemme vierailulle orpokotiin. Olemme luvanneet lääkäriapua siinä määrin, kun sitä näissä oloissa pystymme antamaan. Riitan toivomuksesta hankimmekin tänään stetoskoopin ( hinta 2.5 euroa!) ja oireenmukaista lääkettä ripulitautiin.

Eilen pistäydyimme kiinalaisessa apteekissa. Tarvitsin särkylääkettä ja ajattelin kokeilla, päädynkö suoraan kiinalaisen rohdoslääketieteen piiriin, akupunktioneulan päähän vai löytyykö apteekin hyllyltä ibuprofeenia ( Suomessa mm. kauppanimellä Burana). Löytyipä hyvinkin. Vapaasti olisi ollut saatavilla myös moninaisia tuttuja antibiootteja, beetasalpaajia ja muita länsimaisia ”myrkkyjä”. 20 tablettia särkylääkettä maksoi reilun euron. Palvelu oli hyvää ja ystävällistä. Kukaan ei kysynyt, mihin lääkettä käytän tai neuvonut miten lääkettä tulisi käyttää.

Lounastimme Riitan seurassa ja saimme hieman taustatietoja orpokodista. Lapsia on kodissa vähän yli 50. Suurin osa lapsista tulee, kun vanhemmat ovat kuolleet vaatimattomissa oloissa vuoristokylässä. Joidenkin taustalla on molempien vanhempien itsemurha. Tietyillä alueilla on sellainen kulttuuri, että toisen vanhemmista kuollessa jäljelle jäävä hylkää lapsensa ja solmii uuden avioliiton. Tällöin lapsi joutuu orpokotiin, koska sosiaalisesti hän on orpo. WHO:n tilastojen mukaan elinikäennuste kiinalaismiehelle on 70 vuotta ja naiselle 74 vuotta.

Kiinassa on varsin tavallista, että yksinäinen äiti, jolla on työpaikka, joutuu hylkäämään lapsensa säilyttääksensä työnsä ja maineensa. Lasta ei voi viedä isovanhemmillekaan, koska avioton lapsi on häpeä. Naisen tulevaisuus raunioituu, jos paljastuu, että hän on synnyttänyt, koska hän ei voi enää mahdollisessa tulevassa avioliitossa synnyttää lasta yhden lapsen politiikan takia. Jos vastasyntynyt löytyy hylättynä, hänet viedään poliisille, joka antaa lapselle syntymäajan ja nimen. Sitten lapsi sijoitetaan orpokodin vastasyntyneiden osastolle, jos hän ei tarvitse sairaalahoitoa. Syntymäpäivää arvioidaan napavarren perusteella.

Meille puhdas vesi ja sen riittävyys ovat itsestäänselvyys. Riitta työskenteli aiemmin Kunmingin lastenkodissa. Hän huomasi siellä työskentelyä aloittaessaan, että kaikilla lapsilla on punaiset silmät. Kyseessä oli siis koko lastenkodin kattava krooninen silmätulehdus. Syynä oli lasten pesuveden ja pesuhygienian puutteellisuus. Kolme lasta pestiin aina veden puutteen takia samassa vedessä ja samaa riepua käytettiin kasvoihin ja pikku pyllyihin. Kun hygienian perusasiat opeteltiin Riitan johdolla, punasilmäisyys väistyi.


Ninglangin Sinitaivaan orpokotiin ostetaan pullotettu juomavesi. Muu vesi kierrätetään. Kun aamulla tiskataan aamupala astiat, säästetään tiskivesi vessan pesuun. Kun pestään vihannekset ennen ruuan laittoa, vihannesten pesuvesi säästetään ja sillä kastellaan kasvimaan vihannekset jne.

Lähdemme köröttelemään bussilla 25.5 kohti Ninglangia. Riitta neuvoi, että lippua ostaessa voi ottaa matkavakuutuksen bussimatkaan varten. Se vaatii 3 yanin eli 0.3 euron rahallisen panostuksen. Taidamme toivoa, että bussikuski on kokenut ja liikenteessä kaikki tekevät viisaita ratkaisuja.

Lastenkodista adoptoidaan lapsia varsinkin Yhdysvaltoihin. Toivon, että voimme osaltamme tarjota lapsille jotain hyvää kahden päivän aikana. Lääketieteellisen panostuksen ohella viemme vihkoja ja kyniä, ostanemme paikan päällä lapsille hedelmiä.

Täällä on todella noin 20 vähemmistökansallisuutta ja kirjavia, värikylläisiä kansallispukuja näkee paljon. Toivon, että kodin murrosikäisille tytöille voin opettaa pirtanauhan tekoa ja jättää pirtani elämään sinne uutta elämäänsä.

Byrokratiaa

Kyllä Merry hoitaa!
Teetä ja harmoniaa




Byrokratiaa

Olemme suunnitelleet matkaa Tiibetin Lhasaan, jos se olisi matkustusluvan eli viisumin suhteen kohtuullisen helppoa. Ihan helppoa viisumin saaminen ei ole - ehkä. Olemme nyt ainakin toista viikkoa tehneet tiedusteluja em. matkan mahdollisuuksista eri matkatoimistoihin. Yleensä toimistot eivät tee matkoja Lhasaan. Toisaalta tiedämme että, maakuntamme luoteiskolkasta Zhongdianista (Shangri-La) on lentoja Lhasaan ilmeisesti päivittäin.

Päädyimme Lijiangin kaupungin ulkomaalaisasioita hoitavan viraston ovelle. Viereisestä hotellista olimme kuulleet, että virasto aukeaa kello 8.00. Päätimme hillitä hätähousuisuutta ja menimme vasta 11.45. Tällöin kalterit olivat laskeutuneet viraston oven eteen. Haimme sisäpihalta sisäänkäyntiä. Pihalla liikkui virkailijapukuinen nainen, joka länsimaisen ulkonäkömme ja harhailumme perusteella arveli meidän pyrkivän virastoon. Hän kysyi hyvällä englannin kielellä, koskeeko asiamme viisumia. Juuri sitä, vastasimme. Hän sanoi olevansa viraston työntekijä mutta virastolla on nyt lounastauko, joka kestää reilut kolme tuntia! Voitte palata asiaan kello 15 jälkeen. Tiibetin viisumeja emme myönnä, mutta voin antaa puhelinnumeron Zhongdianiin, josta voi tiedustella Tiibetin viisumikäytäntöä. Kiitimme informaatiosta ja lupasimme palata asiaan reilun lounas- ja mahdollisesti nokostauon jälkeen.

Saavuimme virastoon. Luukulle tuli heti mies, joka ojensi kätensä kalterien takaa ja pyysi passimme asiaamme kysymättä. Hän sanoi, että asia kestää muutaman minuutin ja oli viemässä passejamme takahuoneeseen. Toppuuttelimme häntä. Hän oli ilman muuta olettanut, että haemme pidennystä Kiinan oleskelulupiimme. Kun aloimme selittää Tiibetin viisumiasiaa, loppui hänen kielitaitonsa. Hän haki meille jo tutun naisen paikalle. Saimme häneltä Zhongdianin (Shangri-La) puhelinnumeron, josta viisumiasian järjestymistä voisi tiedustella. Koska asian hoito ei kuulunut hänen toimialaansa, hän ei osannut informoida, miten nopeasti asia yleensä hoituu. Soitto saatuun numeroon kertoi, että asiaa hoitava taho oli jo lopettanut päivän toiminnan. Palaamme siis jälleen asian äärelle myöhemmin rotkosta palattuamme (rotkossa ei ole kenttää puheluille).

Näin tuli nähdyksi, että pidennys Kiinassa oleskeluun tarvittavaan viisumiin olisi hoitunut suutaan avaamatta muutamassa minuutissa. Matkustaminen Tiibetin puolelle onkin ihan oma juttunsa. Byrokratia on siis moni-ilmeistä.

Rotkosta palattuamme jatkoimme Tiibetin matkustusluvan setvimistä. Byrokraatilta saadusta puhelinnumerosta ilmoitettiin, että he eivät hoida näitä asioita ja antoivat seuraavan hotellin nimen, joka hoitaa asiaa. Puhelinnumeroa heillä ei ole. Puhelinnumerotiedustelu olisi 114. Ilmeni, että se ei ollut valtakunnallinen tiedustelunumero. Menimme hotellimme vastaanottoon. Virkailija tiedusteli numeron. Kiitimme ja soitimme uuteen numeroon. Emme hoida matkustuslupia oli tyly vastaus.

Palasimme kiltisti lähtöruutuun. Ulkomaalaisviraston byrokraatista ei ollut mitään hyötyä. Hän arvelikin antaneensa vain numeron, jossa mahdollisesti saatetaan tietää lisää Tiibetin matkustuslupia koskevassa asiassa. Onneksemme virastossa asioiva, englantia puhuva täysin sivullinen nainen antoi tyhjentävän opastuksen Tiibetin kulkuluvista!

Tietoomme tuli, että Zhongdianissa voisi lupaa joutua odottelemaan kolmekin päivää ja pitäisi osua sinne oikeana viikonpäivänä, että asia hoituisi jne. jne. MUTTA voisimme saada kulkuluvat jopa Lijiangissa tietyistä ”myötämielisistä paikoista”. Emme luovuttaneet. Lähdimme kierrokselle. Ensimmäinen mahdollinen paikka oli tiibetläinen kahvila, jossa olimmekin toistuvasti ruokailleet ja poikenneet teellä. Selvitimme matkustuslupaongelmaamme. Paikalla ei sattunut tänään olemaan ketään englannin kieltä taitavaa kuten aina ennen. Meidän luultiin noutavan joltakin turistilta kadonneita silmälaseja. Tilanne vaikutti toivottomalta. Jatkoimme matkaa. Päätimme poiketa vielä eräässä pikku kopperossa, joka myi erilaisia lippuja ja retkiä lähikohteisiin. Koppero oli majatalon sisäänkäynnin yhteydessä.

Kopista pisti ulos naisen pää, joka kysyi asiaamme. Selvitimme ongelmamme. Ilman muuta hän voi järjestää kaiken! Minä päivänä haluamme olla Tiibetissä Lhasassa? Haluammeko hoitaa asian heti? Olimme äimänä. Tipahdimme kopperoon, jossa oli naisen työpöytä, penkki, mukillinen vihreää teetä, puhelin, faksi ja kalenteri.

Olimme sattumalta tavanneet Merryn! Olimme ottaneet varmuuden vuoksi mukaan jo kopiot passeistamme ja Kiinan viisumeista. Merry pani asiat hoitumaan. Puhelin soi ja faksi lauloi. Vähän tarvittiin rahaakin. Huomenna aamulla olisivat lentoliput ja matkustusluvat noudettavissa.

Tuli huominen eli tämän päivän aamu. Palasimme Merryn luo. Kaikki oli kunnossa. Me muodostimme nyt turistiryhmä Saarelman, kaksi osallistujaa. Lentoliput Lhasaan ja sieltä takaisin olivat kunnossa, meno 30.5 ja paluu 2.6.

Matkustusluvan ”esiaste” oli erillisellä paperilla, jossa oli monta leimaa sekä hotelliosoite Zongdianissa, jossa meidän tulee pikimmiten saavuttuamme tavata herra X, jolta saamme lopulliset matkustusluvat ja joka kyyditsee turistiryhmämme hotellista Lashan lennolle. Rahaa ei tarvita enää lisää. Jos tulee ongelmia, soittakaa minulle – kyllä Merry järjestää!

Koko ruljanssi jätti meidät ymmälleen. Heräsi monta kysymystä, jotka saanevat joitakin vastauksia Tiibetin matkan aikana. Ollaanko Tiibetin puolella ollenkaan kiinnostuneita matkustusluvistamme? Kuka tässä hämää ja ketä? Kuka lopulta käärii raahaa? Ilmeistä kuitenkin on, että yksityisen ulkomaalaisen henkilön on mahdoton saada matkustuslupaa Tiibetiin, pitää kuulua turistiryhmään. Jos sellaista ei ole, se tehdään. Miksi kukaan täällä ei osannut kertoa Merrystä, joka vapaasti jakoi heti toimistonsa käyntikortit ja yhteystietonsa, kun olimme hänet sattumoisin löytäneet. Vai onko mikään sittenkään sattumaa?