Valpurin päivää puistossa

Vapusta alkaa kiinalaisten May Day-lomarupeama, joka kestää viikon. Sitten uurastetaan syksyyn, jolloin on parin päivän loma kansallispäivän yhteydessä ja seuraava viikon loma vasta Kiinan uutena vuonna, joka sattuu helmikuulle. Nyt on meneillään kiinalaisen kalenterin mukaan koiran vuosi. Kissoja täällä ei juuri näekään. Pieniä pölyharjan näköisiä koiria sen sijaan on aika paljon.

Koska vapun päivä oli täälläkin häikäisevän aurinkoinen, hakeuduimme Mustan lohikäärmeen lumivuoren puistoon. Vappumarssille ei tarvinnut sonnustautua, koska sellaista ei ollut. Elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran olen osallistunut Helsingissä opiskelijana vappumarssiin ja kuunnellut demarien puheita Mäntymäellä vuonna 1972. Työnsimme silloin kuuden viikon ikäistä esikoistamme ylpeinä vaunuissa. Minulla oli kirkuvan punainen takki. Pääsimme "onnellisena perheenä", kansakunnan kasvattajana TV:n pääuutislähetykseen. Tapahtuma lienee aiheuttanut porvarisvanhemmissani tunteiden läikehdintää. Ensimmäinen lapsenlapsi oli TV-otoksen tasoittava tekijä eikä asiasta laajemmin puhuttu, vaikka vanhempieni kannanotto oli aistittavissa. Lukijoille tiedoksi, että en ole koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Punaiset banderrollit koulun, sairaalan ja hotellien sisäänkäynneissä ilmoittivat täällä 1.5. 2006 alkaneeksi.

Auringossa kylpevä puisto huokui rauhaa, harmoniaa ja kiireettömyyttä. Oleilimme puolivarjoisassa paikassa. Viritin pirtanauhani läheiseen puuhun. Kiinalaisia kuljeskeli perhekunnittain puistossa. Koska puisto on maksullinen, ei väentungoksesta voida puhua. Kauniita kansallispukuja oli iäkkäillä naisilla päällä.

Pirtani ääreen poikkesi tasaisin välein naisia katselemaan. Tekniikka tuntui yksinkertaisuudessaan kiinnostavan ja kiehtovan. Eräs nainen osasi muutamia lauseita englantia. Hän viipyi luonani pitkään. Hän rohkeni kysyä, mistä olen kotoisin. Hän tutkiskeli pirran rakennetta tarkkaan ja kysyi sitten, mistä olen sen hankkinut.

Tarjosin hänelle mahdollisuuden kokeilla nauhan tekoa mutta hän ei rohjennut. Hän kysyi kuitenkin, viivynkö kauan Lijiangissa. Ehkä hän salaa toivoo meidän vielä tapaavan ja rohkenevansa kokeilla nauhan tekoa. Ehkä hänen miehensä on pikku nikkari, joka askartelee hänelle oman pirran. Sitten onkin vielä sovittava nauhan loimilangan sunnittelun ja luomisen "kurssi" viittomakielellä.

Minulla oli mukana yksi valmis nauha ja annoin sen hänelle muistoksi. Hän sanoi pitävänsä sitä kauniina ja kiirehti sitten nauhaa otsalleen sovitellen jo ajat sitten puiston sokkeloihin kadonneen miehensä ja lapsensa perään. Hän taisi saada pirtanauhakärpäsen pureman.

Kohtaamiset puistossa vakuuttavat jälleen, että emme voi kontrolloida elämämme pituutta mutta voimme vaikuttaa sen laajuuteen ja syvyyteen. Moni ikimuistoinen hetki syntyy ennakkoluulottomasta valinnasta, aloitteellisuudesta ja pelottomuudesta myös pettyä.